maanantai 26. maaliskuuta 2018

Kuukauden luetuimmat

Minulla on tapana lukea niin, että useampi kirja on kannet levällään odottamassa vuoroaan. Päivän mittaan saatan lukea helpostikin kolmesta viiteen eri kirjaa, muutamia sivuja jokaisesta. Joku kirja tulee näinkin luettua nopeasti, kun taas toisen lukeminen saattaa kestää monta viikkoa. Onpa joukossa niitäkin kirjoja, joiden kannet lopulta suljen ja totean, että olkoon!

Maaliskuun luetuimmat kirjat ovat tässä:

1) Henki, joka parantaa. Kirjoittaja on Peter H. Lawrence. (Päivä Oy 2011) Olen vuosien varrella sen verran useasti nähnyt / kuullut, että Jumala tosiaankin parantaa vastauksena rukouksiin, että tämä aihe kiinnostaa aina.

Reilu kuukausi sitten yksi pariskunta otti yhteyttä, ja pyysi rukoilemaan sen puolesta, että he saisivat lapsen. Tietysti lupasin rukoilla ja kerroin rukouspyynnön nimettömänä vielä seurakunnan rukousillassakin. Viikko sitten tuli iloinen soitto, että nyt raskaustesti näyttää raskauden alkaneen!
Ei kai siinä tainnut paranemisesta olla kysymys, mutta kuitenkin siitä, että Jumala voi rukousten kautta tehdä suuria ja merkittäviä asioita ihmisten elämässä.
Lawrencen kirja tutkii tarkasti Raamatun tekstejä ja siinä rinnalla on myös paljon esimerkkejä siitä miten ihmiset ovat paranemisen kokeneet. Lukemisen arvoinen kirja!

2) Irman tarina. Kirjoittaja on Rauni Virtanen. Alaotsikko kertoo kirjan sisällön: Kanadansuomalaisen Irma Kuprin matka Kanadasta Neuvostoliitton ja Venäjältä Suomeen.
Tämäkin on aihe, joka on viime aikoina luetuttanut niin kirjoista kuin netistäkin. Irman tarina on ilmestynyt Siirtolaisinstituutin kustantamana vuonna 2012. Sen noin 130 sivua tuli luettua nopeasti kun suuret kuvat tekstimäärää pienensivät.
Irman tarina on karua luettavaa. Siitä karuudesta esimerkkinä vaikka se, että Irma ehti olla avioliitossa noin viisi kuukautta kun jouluaattona 1937 miliisit veivät hänen miehensä. Irma odotti ja odotti miestään takaisin kunnes sai 20 vuoden kuluttua varmuuden siitä, että hänet oli ammuttu jo reilun kuukauden päästä pidätyksestä. Samoin kävi aviomiehen isälle ja Irman omalle isällekin. Eikä se paljoa lohduttanut, että Stalinin kuoltua 1958 nämäkin miehet rehabilioitiin, eli myönnettiin, että tuomiot olivat vääriä.   

3) Vesa-Matti Lahti: Siperia kutsuu! (Into-kustannus 2017)

Lahti kirjoittaa yhdysvaltalaisten vasemmistoaktivistien 1920-luvulla perustamasta kansainvälisestä Kuzbas-siirtokunnasta, joka perustettiin Siperian Kemeroviin. Into kirjoittaa lähti siitä, että hänen isovanhempiensa jäämistöstä löytyi päiväkirja, joka kertoi isoisän elämästä Kuzbas-siirtokunnassa.
Kuzbas oli kansainvälinen siirtokunta eli siellä työskenteli ihmisiä noin kolmestakymmenestä eri kansalaisuudesta. Mukaan Amerikoista lähti melkoinen joukko suomalaisia rakentamaan ihanneyhteiskuntaa Siperiaan. Pettymyshän siinä rakentamisessa tuli, vaikka Isä Aurinkoinen (Stalin) ei vielä ollut voimissaan.  

4) Panu Kaila: Talotohtori. (WSOY 1997) 660 sivua tuhtia asiaa perinteisen puurakentamisen salaisuuksista. Tämä on kirja, josta löytyy tietoa tarvitsevalle. Joskus tämä on tullut kahlattua aika tarkkaan läpi, mutta nyt olen lukenut tästä vain palasen sieltä ja palasen täältä.

5) Oskari Saari: Aki Hintsa, voittamisen anatomia. (WSOY 2015) Se taisi olla Mika Poutala, joka mainitsi tämän kirjan jossakin haastattelussa ja ajattelin, että vaikuttaa mielenkiintoiselta. Hain kirjan ja siitä lähtien se on ollut vessaistuntojen lukemistona. Parhaat palat on jo luettu, mutta muutama kuivempi luku on vielä jäljellä.






Mitä tästä voittamisen anatomiasta on saanut? No ainakin jonkinlaista taustakuvaa F1-rallimaailman kulissien takaa. Räikkönen, Häkkinen, Hamilton, Vettel... siinä joitakin nimiä. Aki Hintsa taas on, niin kuin varmaan tiedät, lääkäri. Tai oli. Hän kuoli vuonna 2016. Työ huipentui huippu-urheilijoiden lääkärinä ja neuvonantajana.
Kirja ei ole vain tarinaa edellä mainituista uheilijoista, vaan mukana on myös ihan hyvää sovellettavaa tietoa terveyden hoitamisesta tavallisemmallekin pallon tallaajalle. Itelleni tärkeintä taisi olla unen määrän tärkeys. Siitä luettuani olen tähdännyt vähintäänkin kahdeksan tunnin yöuniin. 

6) A.E. Järvisen Salojen valtias löytyy makuuhuoneen lattialta sängyn vierestä kannet levällään. 66 sivua on edetty lapintarinoiden mestarin mukana Kutskoivin tunturin rinteillä elävän Sepelikaula-karhun matkassa.
Järvinen kirjoitti tämän jo 1934, mutta minun painokseni on WSOY:n 1999 mallia. Mukavan kevyttä hyvän yöunen irrottelulukemistoa.

7) Toisella puolen sänkyä kelloradion päällä lepuuttaa kansiaan Annikki Kariniemen Erään avioliiton anatomia. Satakunta sivua on luettu ja saman verran vielä pitäisi jaksaa. Kirja herätti 1960-luvulla jonkinlaista kohua - eikä ilman syytä - mutta kyllä tämä minulle on turhan sitkas luettava.

Oikeastaan otin tämän luettavaksi vain Rosa Liksomin Everstinnan vuoksi, kirjojen päähenkilö kun on sama Kariniemi. Liksom oli nopea luettava, mutta tämä toinen... Huh huh! 

8) Esa Siren: Törnin sissit. (Gummerus 2017) Kannet on jo kiinni tätä eepoksesta. Pettymys. Tuli sellainen olo, että kirjoittajan palkapäivä taisi olla lähellä, mutta työ oli vielä tekemättä. Sitten tehtiin nopeasti se sivumäärä mikä oli sovittu. En sano enempää.


Siinäpä se oli maaliskuun 2018 saldo. Toki olisin vielä muutaman voinut listalle lisätä, mutta antaa nyt olla. Ne eivät ole olleet sillai merkittäviä.

Tästä on kuiten hyvä jatkaa elämää ja lukemista. Mitäpä sitä ihminen muuta voisi. Mukavaa lukukevättä kaikille tasapuolisesti.


 

lauantai 24. helmikuuta 2018

Mayme Sevander: Vaeltajat

Eksyin Amerikan kautta Neuvostoliiton maaperälle vaikka edellisessä postauksessani lupasin perehtyä jatkossa enemmän Ruijan rantojen suomalaisten elämään.
Kävi nimittäin niin, että sain sähköpostissa pari kuvaa enostani, joka oli matkannut 1928 siirtolaisena Kanadaan ja sieltä 1931 Neuvostoliittoon. Muistin joskus lukeneeni pienen palan hänen tarinastaan 'Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939-1944.' -kirjasta. Hain tuon kirjan uudestaan kirjastosta ja samalla otin kainalooni Mayme Sevanderin Vaeltajat. Siitäkin kirjasta löysin enoni nimen ja kolmen rivin verran lisätietoa hänen elämästään.

Karua luettavaa oli tuo Vaeltajat. Sevander itse oli syntynyt USA:ssa 1923 ja joutui lähtemään sieltä 1934 vanhempiensa mukana Karjalaan. Siellä hänen isänsä vangittiin 1937 ja ammuttiin tammikuussa 1938.

Sevander siis tietää mistä kirjoittaa. 

Sevanderin isä värväsi Karjalaan lähtijöitä, kun sosialismin rakentaminen Karjalassa heitä tarvitsi. Tuhannet ihmiset lähtivät matkaan rakentaakseen sen paratiisin, jota ei Amerikasta löytynyt.

Sevanderin tutkimusten mukaan kuudesta tuhannesta Amerikan kautta Karjalaan tulleesta suomalaisesta ammuttiin vähintäänkin tuhat henkilöä. Jotku tutkimukset puhuvat jopa 2000 ammutusta. Viranomaisilla oli Stalinin käskystä tappokiintiöt niin suomalaisista kuin muistakin kansalaisuuksista. Niinpä syyllisyydellä tai syyttömyydellä ei ollut mitään merkitystä - kiintiöt vain piti täyttää. Sanonta olikin, että kyllä tuomio on jo valmiina kunhan vain löytyy ihminen tuomiota varten.

Vaeltajat-kirja on täynnä kärsimystä ja tuskaa, jota kommunistinen koneisto jauhoi suorastaan teollisessa mittakaavassa. Tämä teollisuuden haara tietysti salattiin mahdollisimman hyvin ja vasta Neuvostoliiton valtiollinen luhistuminen mahdollisti tarkempien tietojen ja joukkohautojen esille kaivamisen.

Eri tietolähteiden mukaan kaikkiaan Stalinin vainoissa tapettiin suomalaisia 25000-30000. Se on toki pieni määrä miljoonien muiden tapettujen joukossa. Eli se siitä kommunismin ihanevaltion rakentamisesta... Paratiisin rakentaminen helvettiin ei ollut mahdollista.

Amerikan suomalaisten kommunistien Eteenpäin-lehti julkaisi Karjalasta saamansa kirjeen 14.1.1938: "Koko synnyinmaamme elää suurien voittojen iloista aikaa. Laajan sovjettimaamme kaikilta ääriltä saapuu jokainen päivä yhä uusia sosialistisen rakennustyön voiton sanomia... Suuren sovjettimaamme työtätekevät kulkevat yhtenäisenä monikymmenmiljoonaisena murtumattomana joukkonan leninin ja Stalinin lipun alla yhä uusiin ja entistä suurempiin voittoihin, yhä onnellisempaan elämään, kommunismiin."

Tässä kolme linkkiä aiheeseen:

Stalinin vainot
Mayme Sevanderin haastattelu 1
Mayme Sevanderin haastattelu 2 (Puolentoista tunnin mittainen Amerikan suomalaisten radio-ohjelma, haastattelu alkaa kohdasta 22:50)
Kansan Uutiset
 

Mayme Sevander: Vaeltajat
Sivuja 249
Taitto ja kansi: Anne Virtanen
Julkaisija Siirtolaisinstituutti, 2000

   

maanantai 12. helmikuuta 2018

Jäämeren suomalaiset. Kirja Ruijasta. Toimittanut Thor Robertsen.

Kirsi-Klaudia Kankaan kirja Punainen myssy sai minut kiinnostumaan suomalaisten historiasta Ruijassa. Ihan hakematta sattui silmiini kirparilla kirja 'Jäämeren suomalaiset' ja sehän sitten piti ostaa täyttämään tiedon tarvetta Ruijan osalta.
Kirjassa on parikymmentä eri kirjoittajaa, jotka kirjoittavat Ruijan suomalaisista kukin omasta näkökulmastaan. Minulle mielenkiintoisinta antia olivat kirjan alun luvut, joissa Ruojan suomalaisuuden historiaa ja sen muutaman henkilön elämäntarinoita selvitettiin.

Kaikki näytti alkaneen jo 1700-luvun "pätkätöistä", kun pohjoisen Suomen alueella kärsittiin vilua ja nälkää ja siihen hätään töitä tarvittiin. Niin lähdetiin Ruijan alueelle kalaan ja näin päästiin aina pahimman kurjuuden ajan yli. Pikkuhiljaa ensimmäiset sitten jo jäivät asumaan Ruijan alueelle pysyvästi. Sitä mukaa kuin viesti meren rannan paremmasta elämästä tuli sinne vanhoille kotiseuduille, lähtijöiden määrä kasvoi. Niin syntyi suomalainen asutus Ruijan itäosiin.

Tämän kirjan loppuosasta vei suuren osan sen miettiminen, että ketä nämä Suoman sukuiset oikein ovat. Ovatko he kveenejä, joka alunperin oli ollut lähinnä haukkumasana, vai ovatko he Norjan suomalaisia? Onko heidän kielensä kveeni vai suomi?

Vähän yllätyin siitä kuinka tärkeinä siellä asuvat Suomen sukuiset näitä taustojaan pitävät... tai paremminkin yllätyin siitä miten heidän omatkin mielipiteensä näistä asioista jakautuvat. Osa ei miellä olenkaan omakseen kveeni-sanaa ja ovat tiukasti sitä mieltä, että heidän vanha kielensä on puhdasta suomea eikä mitään kveeniä. Osa sitten omii nuo nimitykset mielellään itselleen ja sukujuurilleen.

No, onhan se ihmiselle aina ollut iso kysymys, että kuka olen ja mistä olen. Näihin kirjan lopun pohdintoihin en jaksanut innostua, mutta kirja kuitenkin haastoi kaivamaan vielä lisätietoa Ruijan alueen historiasta, nykypäivästä ja sen ihmisistä. Niinpä kirjastossa käydessäni lainasin vielä Samuli Paulaharjun Ruijan äärimmäisillä saarilla -kirjan ja Siirtolaisuusinstituutin kustantaman kirjan Ruijansuomalaisten elämää. Sen tekijä on Tarja Lappalainen.

Paulaharjun kirja on toinen painos kirjasta, joka ilmestyi ensi kerran jo 1935. Olen näitä Paulaharjun kirjoja lukenut aikaisemminkin. Hänen tuotannossaan on todella mielenkiitoisia kuvauksia vanhan ajan elämästä ja ihmisistä eri puolelta Suomea. Kirja 'Härmän aukeilta' on yksi mieleen jäänyt lukukokemus, toinen on 'Rintakyliä ja larvamaita' ja kolmas tässä mieleen tuleva on yksi niistä hänen Lappia käsittelevistä kirjoista, mutta mikähän se niistä oli? 'Lapin muisteluksia' vai 'Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa'? Vai oliko sittenkin 'Sompio: Luiron korpien vanhaa elämää'?

Siirtolaisinstituutin kirja näyttää kauniine kuvineen perin puoleensavetävältä. Nyt vain pitää arpoa kummasta kirjasta aloittaisi, Paulaharjusta vai Lappalaisen kirjasta? Ehkä otan molemmat yhtä aikaa tyon alle.

Jäämeren suomalaiset. Kirja Ruijasta.
Toimittanut Thor Robertsen.
Kirjan norjan kieliset tekstit suomentanut Tellervo Laine. 
Sivuja 264.
Julkaisija Norjalais-suomalaisnen liitto.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Veli Andreas / John & Elizabeth Sherill: Sanan salakuljettaja

Kirjan alussa hollantilainen Andreas sanoo haaveilleensa sankaritöistä ihan siitä saakka kun pikkupoikana ensimmäisen kerran työnsi jalkansa puukenkiin. Aluksi seikkailuiksi riitti uskovaisen naapurin savupiipun tukkiminen ja isoveljen säästöpossun tyhjentäminen.

Toisen maailmansodan aikana Andreaksen kotikylä joutui saksalaisten miehittämäksi ja seikkailut saivat uutta ja vaaralista sisältöä siinä kun Andreas räjäytteli ilotulitepommeja sotilaiden kiusaksi.
Sodan loputtua seikkailunhaluinen nuori mies hakeutui itsekin armeijaan ja palveli Hollannin siirtomaajoukoissa Indonesiassa. Haavoittumisen jälkeen hänet kotiutettiin. Sotasairaalassa hänellä oli aikaa miettiä elämäänsä ja muutamien mutkien kautta hän lopulta tuli itsekin uskoon.
Elämä siitä eteenpäin on sitten ollut melkoista ihmeellisten johdatusten sarjaa. Ensin löytyi työpaikka, sieltä sellaisen järjestön kouluun, joka varusti lähetystyöntekijöitä maihin, joissa kirkoilla ei ollut lähetystyötä. Sitä kautta Andreas löysi oman kutsumuksensa, joka oli Raamattujen salakuljetus.

Ensin kohteina olivat Itä-Euroopan kommunistimaat, joissa kristityillä oli suuri tarve Raamatuista. Näiden maiden hallitukset pyrkivät kaikin tavoin hävittämään kristillisen uskon ja yksi tärkeä toimintamalli näillä hallituksilla oli tehdä Raamatun hankkiminen mahdollisimman vaikeaksi. Vanhat Raamatut pyrittiin hävittämään ja uusia ei painettu.
Monissa maissa Raamattua ei saanut edes rahalla. Jossain niitä vähiä Raamattuja myytiin mustassa pörssissä suureen hintaan. Seurakunnassa ei aina edes papilla ollut omaa Raamattua. Tarve siis oli todella suuri ja siihen Andreas omalta osaltaan rohkaistui vastaamaan.

Raamattujen salakuljetus oli ja on todella vaarallista touhua, mutta Andreas huomasi pian, että rajojen ja tullien tiukan seulan läpi löytyi kyllä mahdollisuuksia. Andreaksen rukous Jumalalle oli, että Jumala sulkisi tullimiesten silmät niin, etteivät he näkisi. Ja niin kävi. Usein Andreas nosti laatikollisen Raamattuja viereensä auton etuistuimelle, mutta tullimiehet eivät niitä löytäneet siitä, vaikka penkoivat tarkastuksessa koko auton.

Pikkuhiljaa salakuljetus kasvoi muutaman kirjan viemisestä kymmenien ja satojen, kohta tuhansien Raamattujen viemiseksi  yhdellä kertaa. Andreas sai myös työtovereita, jotka laittoivat itsensä vaaraan Raamattujen vuoksi.

Työ on vuosien ja vuosikymmenien varrella laajentunut kaikkialle missä kristittyjä on vainottu. Enää se ei ole vain Raamattujen viemistä, vaan mukaan on tullut monenlainen apu vainotuille kristityille. Kiina, arabimaat, latinalainen Amerikka ja monet Afrikan maat ovat työn kohteina.

Yksi iso asia vainotuille kristityille on ollut tämän työn kautta tajuta, että Jumala ei ole unohtanut heitä ja samalla myös sen ymmärtäminen, että toiset kristityt eivät ole heitä unohtaneet.

Sanan salakuljettaja -kirja ilmestyi ensi kerran 1970 suomeksi nimellä 'Piikkilanka ei pidätä'. Sen englanninkielistä painosta myytiin yli 10 miljoonaa kappaletta. Tämä nyt painettuun versioon on lisätty kymmenkunta sivua päivitystä veli Andreaksen haastattelun muodossa.

Muistelen joskus lukeneeni tuon piikkilanka-version, mutta hyvää teki nyt lukea kirja uusiksi. Vaikuttava, rohkaiseva, uskoa synnyttävä. Luettava. Suosittelen. 

Veli Andreas: Sanan salakuljettaja.
Suomentanut Merja Pitkänen.
Sivuja 335.
Kustantaja Päivä Osakeyhtiö, 2017.