Lapillinen arvioi Tuulinen maa -kirjaa

Mukava oli lukea taas kirja-arvio tuosta omasta kirjastani. Tai oikeastaan luin sen tästä Lapillinen -lehdestä jos aikaa sitten. Siis silloin kun se luukusta tömähti tuohon eteisen lattialle. Nyt lehti löytyy netistä ja ajattelin sen osoitteen antaa tätä kautta sinullekin, että saat ilahtua arvostelusta samalla tavoin kuin minäkin ilahduin:)

Lapillinen on Lapin Kirjallisuusseuran lehti, joka ilmestyy kolme kertaa vuodessa. Tässäpä osoite sinulle ja klikkaamalla tästä löydät Kirjallisuusseuran sivulle ja siitä on sitten linkki tuohon lehden numeroon, jossa arvostelu oli sivulla 5 otsikolla "Taivaallinen Isä, pastori täällä taas".

Kuva on otettu läheltä Rovaniemeä pienen järven rannalta joskus elokuun lopun illassa auringonlaskun aikaan.

Mauri Hast: Pappapataljoona

Kirja ei ole ylistyslaulu talvisodan voitokkaista puolustustaisteluista, ei sotasankareista eikä sankarivainajista. Se on kertomus noin 40-vuotiaista pienviljelijöistä ja tukkilaisista, jotka komennettiin pohjoisen saloilta 15.10. 1939 Kotkaan linnoitustöihin, kenttävartiotehtäviin ja ilmapuolustukseen.

 Näin kuvaa kirjailija Mauri Hast kirjansa Pappapataljoona sisältöä ja jatkaa, että tuo porukka joutui helmikuussa 1940 Viipurinlahden taisteluihin pysäyttämään jäätyneen Viipurinlahden yli rynnivää puna-armeijaa. Kun tuon pataljoonan kolmas komppania meni rintamalle, siinä oli 197 miestä ja kun se rauhan tultua palasi sieltä, jäljellä oli enää 45 sotamiestä ja kahdeksan aliupseeria.

Olen aika paljon lukenut sotiemme historiaa ja tietysti myös enemmän tai vähemmän fiktiivisiä sotaromaaneja. Pappapataljoonassa Hast käyttää kertojana pääosin omaa isäänsä, joka oli yksi tuon pataljoonan sotilaista. Tällainen mukana olleen kertomuksiin ja kokemuksiin perustuva kirja on ilman muuta se mielenkiintoisin sotakirjojen muoto ja malli luettavaksi.

Ties kuinka kauan olen pitänyt tapana, että aina talvisodan alkamisen aikoihin luen jonkun talvisotaan liittyvän kirjan. Pappapataljoonkin sattui käsiini sopivasti juuri noihin aikoihin. Tapasin erään kirjan julkistamistilaisuudessa Maurin ja tunnin päästä oli jo hänen kotinsa ovella hakemassa tätä kirjaa. Sain vielä kirjan alkulehdille kirjailijan omakätisen nimmarin päivämäärällä 12.10.2016. Talvisodan aika ei ehtinyt edes alkaa kun kirja oli jo luettu.

Niin karun vakavista asioista kuin tämä kirja kertoo, niin olihan siellä sellaista suomalaiseen sodankäyntiin liittyvää asiaa, että pakko oli välillä hymyillä. Ensinnäkin se, että kun Lapin miehistä koostunut pappapataljoona sijoitettiin Kotkan tuntumaan niin se asetettiin osaksi merivoimien joukkoja. Oli siinä Lapin miehillä varmaan itselläkin hymy herkässä...

Sodan alettua miehet tuumasivat, että porot kyllä olisivat oiva kulkupeli tavaran kuljettamiseen niissä talvisissa rannikon ja saarien olosuhteissa. Asia esitettiin vääpelille, joka ensin tyrmäsi koko ajatuksen naurettavana. Aikansa asiaa mietittyään hän kuitenkin tajusi, että porot voisivat olla paljon parempi vaihtoehto kuin hevoset.

Kun pataljoonan komentajaksi saatiin porosuunnitelmalle myönteinen mies, lähetettiin muutama sotilas komennukselle Rovaniemelle hakemaan ajoporoja. Reilun viikon kuluttua junasta purettiin merivoimien yksikölle haetut yhdeksän ajoporoa ja niiden varusteet. Koeajot suoritettiin ja porohankinta todettiin hyväksi ratkaisuksi. Se miten näille poroille sodassa lopulta kävi, kerrotaan tietysti kirjassa.

Kohta sitten oltiin lähdössä tosi toimiin ja tarkoitus oli vallata Somerin majakkasaari ja sen eteen jäihin juuttunut venäläinen iso miehistönkuljetusalus. Hyökkäykseen lähdettiin jäänmurtaja Tarmolla, jonka kannelle lastattiin hyökkäystä varten 80 potkukelkkaa. Pappapataljoonan miesten oli tarkoitus hyökätä saareen potkukelkoilla.

No miten siinä sitten kävi? Enpä taida kertoa. Lue itse ja ihmettele.

Helmi-maaliskuun vaihteen taistelut Viipurinlahden saarilla ovat karua luettavaa. Hast sanookin, että "kiirastulen kokeneet, hengissä säilyneet papat, kantoivat hautaansa asti psyykkistä vammaa, joka vielä vuosien kuluttua nousi yön hiljaisina tunteina esiin".

Hastin isä jäi muutaman muun kanssa vangiksi Pukinsaaren taistelussa. Heti vangiksi joutumisen yhteydessä näytti siltä, että heidät tapetaan siihen paikkaan, mutta joku venäläinen upseeri esti vankien surmaamisen. Siitä alkoi sotavankeus, joka vei heidät 600 kilometriä itään Leningradista Grjazovetsiin. Vankeudesta päästiin takaisin Suomeen huhtikuun 20. päivä.

Mauri Hast on ahkera kirjoittaja. Hänen kirjoittamastaan trilogiasta Kymmenen virran maa, olen kuullut lukijoilta niin paljon hyvää,  että pitäisi ottaa sekin lukulistalle. Pappapataljoona oli kertaistumalta luettava kirja ja sellaisia lienevät tuon trilogiankin kirjat. Niin ainakin väittävät...
   
Talvisodan historiasta kiinnostuneet! Ottakaapa ja lukekaa!

Mauri Hast: Pappapataljoona.
Sivuja 223.
Kansi Tapani Rantala.
Kustantaja Väylä-yhtiöt 204. 

Antti Tuuri: Wallenberg

"Isäntä kysyi Wallenbergin saarnavärkeistä, olivatko ne valmiina. Wallenberg sanoi niitä olevan aina yhdeksi päiväksi matkassa. Isäntä lupasi, että Wallenberg saisi puhua talonväelle, mutta kyläläisiä ei Lahteen haettaisi. Wallenberg ei ollut varma, kannattiko hyvää saarnaa tuhlata niin vähään väkeen." / Antti Tuuri kirjassaan Wallenberg.

Antti Tuuri on ties kuinka pitkään ollut yksi suosikkikirjailijani. Hänen tyylinsä, tapansa sanoa, on vain jotenkin niin kiehtova yksinkertainen ja sellainen, joka minut koukuttaa kerta toisensa jälkeen. Sitä koukutuksesta kertoo sekin, että joku Tuuri on aina välillä otettava hyllystä ja selattava sen sivuja pikalukuna uudelleen, vaikka kirjan jo aikaisemmin olisi lukenut.

En kyllä muista mistä kirjasta oma Tuurini alkoi. Mahtoiko se olla hänen Pohjanmaa-sarjansa joku kirja? En muista.  Vai oliko joku sotakirja?

Joskus vuosia sitten sain käsiini sukukirjan, joka selvitti isäni puolelta kauhavalaista Passin sukua. Vähän hämmästyin kun huomasin sieltä, että Antti Tuuri oli samassa kirjassa ja samassa suvussa. Vielä enemmän hämmästyin kun löysin samasta sukukirjasta vielä lasimestari Jaakko Wallenbergin ja tajusin, että tästä mestarista Tuuri on kirjansa kirjoittanut. Kaikkien meidän kolmen, minun, Tuurin ja Wallenbergin vaimon sukujuuret kohtaavat Marja Tapanitytär Iso-Passi -nimisessä naisessa Kauhavalla joskus 1650 tienoilla. -Lähisukulaisia siis!

Wallenberg kirja taustana on ihan todellinen henkilö ja sen verran historian tietoa kuin on hänen kohdaltaan olemassa. Wallenberg oli ammattimies, lasimestari siis. Hän kiersi Kauhavan seudulla ja laajemminkin talosta taloon akkunoihin laseja laittamassa ja piti samalla taloissa saarnatilaisuuksia.

Wallenbergin toiminta johti siihen, että hän ja hänen kannattajansa hylkäsivät luterilaisen jumalanpalveluksen, koska heidän mukaansa pappeja ei tarvittu vaan Jumalan sana ja omatunto olivat riittävät.

Lopputulos kaikesta oli kuolemantuomio, joka Wallenbergille annettiin vuonna 1798. Syytteet kylläkin taisivat olla aika pitkälti tekaistuja, eivätkä perustuneet kaikilta osin tosiasioihin. Kuningas kuitenkin muutti kuolemantuomion vankeusrangaistukseksi. Lopulta Wallenberg kuoli Hämeen linnan vankilassa 1799. Kuolinsyy oli ilmeisesti lavantauti.

Wallenbergin tarinassa Tuurin kertojanlahjat ovat parhaimmillaan. Vähäeleinen teksti kuvaa kaiken olennaisen, mutta ei yhtään enempää. Fiktio ja todellinen historia liittyvät saumattomasti yhteen ja niistä muodostuu uskottava tarina.

Wikipediasta katselin tietoja Antti Tuurista ja en voinut muuta kuin ihmetellä hänen kirjoitustahtiaan! Olen kyllä ollut tietoinen, että kirjoja on tullut tasaista tahtia, mutta kun listan näki edessään, niin jotenkin se iso ihmettelyn aihe vain kasvoi entisestään.
Selasin listan läpi silläkin ajatuksella, että mitähän näistä vielä pitäisi lukea, ja olihan niitä siinä lukematon määrä. Yhden siitä lisäsin kesälukemisteni listalle entisten lisäksi.

Mielenkiintoinen jatko Wallenbergin tarinalle löytyi ns vasulaisten esittelystä, jonka löydät täältä. 

Antti Tuuri: Wallenberg
Sivuja 254
Kansi Hannu Taina
Otava 2004 

Heikki Ylikangas: Härmän häjyt ja Kauhavan herra

Sitten on piru sano Rannanjärvi
jos minä miestä pelkään.
Hei, tervaspampusta kuonon päälle
ja teräksellä pitkin selkää.

"Se Prännin Erkki oli pikkuunen mies, mutta nii se vaan nousi sieltä Rytinevan savikroopista ja tuikkas puukolla sitä Rannanjärviä. Siihen se tuli loppu Rannanjärvelle."
Isäni tuon kertoi joskus, kun tuli puheeksi Härmän häjyt. "Saa sitä melskata miten tahtoo, mutta joskus tullee seinä vastaan ihte kullekin. Tai puukko niinku Rannanjärvelle. Ite oli aikansa puukoon kans heilunu ja lopulta sai puukosta itekki."

Isän kertoma juttu Prännin Erkistä kertoo osaltaan siitä kuinka tarinat jäivät elämään ihmisten muistiin. Tuo puukotus tapahtui 1882 ja isä oli syntynyt vasta 1919, joten tarinan oli täytynyt elää ilman facebookkia, sähköpostia, Ylen dokumentteja ja muuta nykyajan mediaa siihen mennessä jo melkein 40 vuotta. Sitä vaan kerrottiin isältä pojalle siellä Kauhavan Mäenpäässä ja lopulta se tavoitti minunkin korvani. Isän pappa Alfred oli tuon puukotuksen aikaan 24 vuotias ja asui parinkymmenen kilometrin päässä Rytinevan tappopaikasta. Alfredista ei tullut puukkojunkkaria, mutta tunnettu puukkoseppä kuitenkin.

Ylitalon kirja Härmän häjyt ja Kauhavan herra on kirja, joka minun aina silloin tällöin pitää hyllystä ottaa ja selata läpi. Tuo oma sukuhistoria siihen tietysti jotenkin vaan vetää. - Ei voi mitään!

Kirja juoksuttaa lukijan tuon häjyylyn ajan läpi käräjäpöytäkirjojen ja muun historiamateriaalin kautta. Teksti ei kuitenkaan ole kuivaa pöytäkirjatekstiä, vaan hyvinkin elävää kuvausta 1800-luvun eteläpohjalaisesta elämästä.

Häjyylyyn oli tietysti syynsä. Ylitalon sanoin "Etelä-Pohjanmaalla käynnistyi laajamittainen laskeva säätykierto, joka teki yhä useammasta talollisen pojasta torpparin ja yhä useammasta torpparin pojasta palkollisen, itsellisen tai mäkitupalaisen. Säätyaseman uhkaamien väestönosien voimakas turhautuminen istutti vahvan aggression ajan yhteiskunnan perusteisiin. Ahdistava todellisuus pakotti eteläpohjalaiset etsimään pakotietä lyhytjännitteisiin, voimakkaisiin elämyksiin. Niitä tarjosivat alkoholi, laittomuudet ja ennen kaikkea väkivalta, koska juuri siinä yhdistyivät vahvat jännittäviä elämyksiä tuottavat elämykset: fyysinen vaara ja rangaistuksen pelko."

Häjyylystä oli tietysti myös seurauksensa: ruumiita tuli enemmän kuin muualla maassa ja tekovälineenä oli puukko. Väkivalta kosketti  laajasti ja vaikuttavasti koko maakuntaa. Seuraus oli myös "Kauhavan ruma fallesmanni", joka lopulta pani rajat häjyylylle.

 Rajoja laittoivat myös vahvan hengellisen heräämisen kokeneet ihmiset, ne heränneiksi ja körttiläisiksi sanotut. He nousivat puolustamaan kotejaan ja rauhallista elämää ottamalla aseiksi halot käsiinsä. Tuo Rannanjärven kuolemakin liittyi tähän vastarintaan. Kyläläiset olivat asettaneet kylävahdit tienvarteen siltä varalta, että häjyt tulisivat vierailulle. Kun häjyporukka sitten tuli, kävivät vahdit tuon porukan kimppuun seipäät aseinaan ja saivat heidät lähtemään karkuun. Samalla saatiin häjyjen jo varastamat hevoset otettua takaisin oikeille omistajilleen. Tästä Rannanjärvi suuttui ja lähti kostamaan heränneiden teon, joka kävi kovasti häjyjen kunnian päälle. Rannanjärvi kävi elonleikkuussa olevan Prännin Erkin päälle ja nakkasi hänet savimonttuun, jossa oli vettä. Sieltä noustessaan Erkki otti puukon ja ruumishan Rannanjärvestä tuli. 

Kuvassa vasemmalla Antti Rannanjärvi ja oikealla Antti Isotalo. Kuva Julia Widgren.

Ylitalon kirja on hyvä läpileikkaus tuosta väkivallan kaudesta Pohjanmaalla. Melkoinen joukko häjyjä marssitetaan lukijan eteen ja samalla tulevat tutuksi niin fallesmanni kuin moni muukin asianosainen.

Ylikangas ei taida mainita nykypäivän tuttua sanaa "syrjäytyminen", mutta siitä tuon häjyylyn syntymisessä oli pitkälti kysymys. Se panee miettimään...

Suositus? No, hyvinkin! Jos tuo häjyylyn aika ei ole tuttu, niin sitäkin enemmän suosittelen. Jos tämän ajan ilmiöt mietityttävät niin tässä voisi olla lisää mietittävää syistä ja seuraamuksista. Suomi 100 vuotta ei tähän aivan riitä, mutta Suomi 150 vuotta alkaa jo riittää. Jotta käyhän kirjastossa. Eiköhän tämä sieltä löydy.

Heikki Ylikangas: Härmän häjyt ja Kauhavan herra.
Sivuja 220.
Otava 2005.

A.E. Järvinen: Särkyvää kirkkautta

On siitä jo varmaan reilusti yli kymmenen vuotta kun jostakin lehdestä luin esittelyn Järvisen aihkikosta. Molemmat olivat minulle outoja, niin Järvinen kuin aihikkokin. Sen verran molemmat alkoivat kiinnostaa, että päätin tutustua.

Se oli puolukanpoiminnan aikaa, aurinkoinen ja kaunis syksyn päivä, kun vaimon kanssa pakkasimme eväät autoon ja suuntasimme kohti Järvisen aihkikkoa. Kartasta olin katsonut reitin valmiiksi. Aihkikko on keskellä tykistön ampuma-aluetta ja ampumaharjoitusten aikana sinne ei saa mennä. Alue kyllä on luonnonsuojelualuetta ja varmaan siellä on tykistöltä suojassa, mutta...

Niin, tämä Järvinen. Nimeen täytyy yhdistää etunimien alkukirjaimet A ja E ja sitten mini on siinä muodossa kuin se yleensä mainitaan kun puhutaan suomalaisesta eräkirjallisuudesta. Ja suomalaisesta eräkirjallisuudesta ei monen mielestä voi puhua ilman, että ihan ensiksi mainitaan A.E. Järvinen. Minun lukulistallani åuolestaan ei ole ollut eräkirjallisuudeksi luokiteltavia kirjoja ennen kuin tähän Järviseen törmäsin.

Aarne Erkki Järvinen oli ylimetsänhoitaja, Helsingissä syntynyt, kasvanut ja opiskellut. Kun mies vuonna 1915 oli valmis metsänhoitaja, hän pakkasi eväänsä ja lähti töihin Lappiin. Kymmenen vuotta Lapin erämaissa tuottivat ensimmäisen kirjan Erämaan valo vuonna 1925. Sen hän julkaisi salanimellä Erkki Jauri. Siitä eräkirjailijan ura aukeni. Kaikkiaan syntyi 21 kirjaa.

Särkyvää kirkkautta on Järvisen viimeinen tarinakokoelma kuusikymmentäluvun alusta. Se oli aivan kuin miehen Lapin vuosikymmenten summa, aavistellen kohta kirkkauden särkyvän.

Järvisen kirjoista olen löytänyt sellaisia tunnelmia, maisemia ja ihmisiä, joissa on ollut elämän aito pohjoisen maku. Se on erämaiden karuuden ja kauneuden maku. Se on jotakin, jossa ihminen jää pieneksi luonnon suuruuden ja voiman keskellä. Järvisen tarinoiden lukeminen on enemmän kuin vain lukemista, se on kokemus.  

Entä sitten aihkikko? Aihki on vanha suuri mänty. Ikipetäjä. Iso kilpikaarnainen mänty. Aihkikko tai aihkio on sitten alue, jolla näitä aihkipetäjiä on kohtuu paljon.

Järvisen aihkikko on alue, johon Marasenlammen rantaan Järvinen ystävineen rakensi eräkämpän vuonna 1933. Kämppään sisälle ei satunnainen kävijä pääse, mutta rannan nuotiopaikalla voi istuskella ja ajatella, että tässä se Järvinen kirjojaan kaavaili.


Tuo alussa mainitsemani päiväretki Marasenlammen maisemiin on jäänyt mieleen ja tätä kirjoittaessa nousee ajatuksiin, että jospa tänä kesänä, tai viimeistään puolukanpoiminnan aikaan menisimme sinne uudelleen. Matkaa meiltä sinne on noin 45 kilometriä.       - Mikäpä se semmonen matka on puolukkareissuksi?

Kuvat ite ottamiani kuvia Marasenlammelta retkellä Järvisen aihkikkoon.

Pari linkkiä aiheeseen: Järvinen
Se toinen linkki: Suojeltu koirankoppi

A.E. Järvinen: Särkyvää kirkkautta.
Sivuja 264.
WSOY 2006. Kuudes painos.

Timothy Keller: Tuhlaaja-Isä

Tunsin kerran isän, joka kertoi minulle perheensä tarinaa. Kerran hänen lapsensa tulivat ja moittivat isälle yhtä hänen lapsistaan. Tietysti sitä, joka ei itse ollut paikalla. Tuo yksi oli sotkenut elämänsä pahemman kerran ja siinä oli se moitteen aihe.
Isä oli purskahtanut itkuun ja kertoi sanoneensa näille lapsilleen, että tämä jota moititte, on kuitenkin minun lapseni ja minulle rakas aivan samalla tavalla kuin te muutkin.

Tuon kuullessani ajattelin, että siinä oli Raamatun tuhlaajapoikavertaus tullut elämässä todeksi. Jos ja kun olin aina arvostanut tuota vertausta, niin sen arvostus nousi entistäkin korkeammalle kun tajusin, että tämä vertaus on edelleenkin sovellettavissa elämään.

Kirja, jonka haluan nyt esitellä, on Timothy Kellerin kirjoittama Tuhlaaja-Isä. Sen alaotsikkona on "Eräällä miehellä oli kaksi poikaa - ja heillä kohtuuttomasti tuhlaileva isä".

Muistat vertauksesta sen kaverin, josta yleensä tässä yhteydessä puhutaan, sen nuoremman veljen, jota olemme tottuneet nimittämään tuhlaajapojaksi.
Vertauksessa hän teki sen mitä tämänkään ajan isät eivät voisi jälkikasvultaan hyväksyä, eli poika vaati saada osuutensa omaisuudesta tässä ja nyt. Isä myöntyi ja poika lähti paksu lompsa taskussaan.
Konkurssihan siitä pojalle tuli ja hänestä tuli lopulta sikopaimen, mikä ei siinä ajassa ja yhteiskunnassa ollut juuri sitä itseään parempi virka.
Nälkä ja kurjuus ajoivat pojan viimein takaisin kyselemään isältä mahdollisuutta rengin paikkaan, mutta isä yllätti pojan, isoveljen ja koko yhteisön järjestämällä palaavalle pojalle ilojuhlat ja antamalla sormuksen sormeen merkiksi täydellisestä armahduksesta, täydellisestä rakkaudesta ja isä sydämen laadusta. Poika sai ilman moitteita palata pojan asemaan.

Muistatko isoveljen? Hän ei hyväksynyt moista anteeksiantoa, ja suorastaan irtisanoutui veljeydestä nuoremman pojan kanssa. Tikut menivät pahasti ristiin myös isän kanssa. Jeesuksen kertoma tarina jättää sitten avoimeksi sen miten isoveli jatkossa suhtautui niin isäänsä kuin veljeensäkin. - Siinäpä miettimistä.

Timothy Keller aivan oikein nostaa vertauksen päähenkilöksi isän. Keller sanoo kirjan alkusanoissa, että hänen tarkoituksensa on kirjassa pääkohdittain esittää lukijalle kristinuskon sanoma, evankeliumi. Ja sen hän todellakin tekee.

Aika monen mielikuvissa kristinuskon Jumala on tuomari, joka on valmis heittämään kivellä kaikkia, jotka saa kiinni pienimmästäkään epäonnistumisesta. Kun mielikuva on tuo, niin ymmärtää, miksi niin moni tekee kaikkensa sen eteen, että Jumala ei saisi kiinni.

Eräs vanha rouva - varmaan pari vuosikymmentä sitten - kertoi kotikasvatuksestaan. Hänen äitinsä ei ollut minkään sortin uskovainen, mutta äidillä oli Jumalaan kohdistuvien mielikuviensa mukaiset kasvatuskeinot. Tuo vanha rouva kertoi, että kun hän joskus pikkutyttönä teki jotakin ilkeyttä kotona, äiti suuttui ja huusi, että mene ulos talosta, mutta varo vain! Jumala heittää kaikkia ilkeitä tyttöjä kuumalla kivellä taivaasta! 
Vanha rouva kertoi sitten miten hänen elämäänsä varjosti vuosikymmenien ajan tuo oman äidin antama kuva Jumalasta, joka heittää kuumalla kivellä. Vasta vanhalla iällä rouva oli päässyt ymmärtämään, että äidin jumalakuva oli väärä. Nyt rouva eli turvallisesti armolliseen ja rakastavaan Jumalaan uskoen.
  
- Minkälainen jumalakuva sinulla on? Jos huomaat tarvitsevasi jumalakuvan päivitystä, niin Kellerin kirja voisi olla juuri se oikea luettavaksi. Siinä on suuri tarina ja pieni kirja - näin tätä voi kuvata. Ulkomitoiltaan pieni ja sivumääräkin vain 128 sivua.

Tämä Timothy Keller on Manhattanilla toimivan Redeemer Presbyterian Church -seurakunnan perustaja ja tunnettu kirjailija. Tuon seurakunnan kotisivuilla netissä on tervetulotoivotus: "Epäilijät tervetulleita!" Se kertonee seurakunnan ideasta aika paljon.

Kellerin omalla kotisivulla on ylimpänä lause: “The gospel says you are more sinful and flawed than you ever dared believe, but more accepted and loved than you ever dared hope.”

Kellerin puheita tuhlaajapoikavertauksen tiimoilta voi kuunella netistä. Tästä klikkaamalla löytyy kuunneltavaa.

Jotta otahan ja lue tämä kirja!

Timothy Keller: Tuhlaaja-Isä.
Suomentanut Marja Sevon.
Sivuja 128.
Päivä Oy 2010.

Härmän Kustaa: Ottaa hengen kiinni

Olin tässä yhtenä päivänä Veljeskodin Suomi 100-vuotta illassa mukana. Tuo veljeskoti on aikanaan perustettu sotaveteraanien kuntoutuslaitokseksi ja nyt sinne oli kutsuttu tuon kodin tukijoita ja yhteistyökumppaneita yhteiseen illanviettoon.
Juhlaohjelman joukossa oli bingo. Se oli yksi näyte kodin normaalista iltaohjelmasta. Liekö se oli juuri tuo bingo, joka toi mieleen Härmän Kustaan kirjan Ottaa hengen kiinni. Etsin kirjan hyllystä, istahdin lukemaan ja sieltähän se löytyi kertomus Alapään isopinko.

Nyt kun eletään aikaa, jota kuvaavia sanoja ovat hyvinkin pikaruoka ja kertakäyttö, niin on mukava ajatella, että kirja ei oikeastaan ole kumpaakaan noista. Hyvän kirjan sisältö ja käyttöliittymä ovat aina kestäneet aikaa paremmin kuin hyvin. Sellainen on tämäkin Härmän Kustaan murrepakinoita sisällään pitävä Ottaa hengen kiinni. Kirja on vuodelta 1976.

Näitä Härmän Kustaan kirjoja hyllyssäni on muutama ja aika ajoin otan ja luen niitä - niin mukavia ne ovat. Siihen mukavuuteen taitaa osasyy olla se, että omatkin sukujuureni ovat isän puolelta Kauhavan ja Härmän maaperässä aika syvällä. Siitä taas johtuu se, että eteläpohjalaisen murteen nuotitus on jotenkin hallussa. - Nuotti on hallussa, vaikka puhua sillä nuotilla en osaakaan. Sen murteen sävelen kuulen kun tätä kirjaa luen. Voi toki olla, että sävelkorvani ei ole aivan tarkka - vaan väliäkö tuolla kunhan on mukavaa?

Joskus näyttää siltä, että murteet ovat Suomesta kadonneet jonnekin yleiskielen alle, mutta onneksi aina joskus saa vieläkin kuulla rohkeasti murteella puhuvia ihmisiä. Murteet ovat kuitenkin yksi tämän sata vuotiaan maan rikkaus. Mukava jos tämä erilaisuus saisi säilyä seuraavallakin sataluvulla.

Pieni lainaus kertomuksesta, jonka otsikko on Ottaa hengen kiinni: "Ei se rakkahat ystävät naurata, on tämä elämä niin epäsiveelliseksi mulkkaantunu. Henkensä kaupalla saa näin vanheet miäs kuljeskella täälä alhos. Ja kun taas syyskaliamat ja pimiät ehtoot koittaa ja jos viälä sattuu liukkahat saappahat, niin palioko siinä tarvittoo. Kun tuollaanen naispeijooni vähä töyttää kupheshe, niin ketterit pystys ja olla hyvä vaan. Lipottele siinä sitten karkuhun."

Tuon lainauksen taustalla oli ollut lehtiuutinen, joka oli kertonut kuinka eräs miäsparka oli ollu leipäkaaraa fööräämäs, kun akkajunkkari oli kaapannu koko faarin, taluttanu niskasta kräsikköhö ja tehny tepoosensa.

Vaikea on näitä nauramatta lukea, vaikka ei tuota eteläpohojalaisuutta tämän enemmän mukanaan kanna kuin sitä minunkin sisuksissa on. Voi kyllä olla, että isolle osalle suomalaisista tuo murre on jo liian vaikeaa luettavaksi ja osa luetusta jää ymmärtämättä. Tekstin asiayhteydestä silti moni vaikeakin sana tulee ymmärretyksi ainakin suurin piirtein, vaikka kielen sanasto ei täysin olisikaan hallussa.

Alapään isopinko oli se juttu, joka Veljeskodin illanistujaisista tuli mieleen. Sen kertoma tapahtuma oli eri paljon mielenkiintoisempi kuin Veljeskodin bingohetki. Vaan enpä silti käy Alapään isopinkoa tarkemmin kertomaan. Annan tässä vain haasteen etsiä jokukaan Härmän Kustaan kirja jostakin kesälomalukemisiksi. - On ne vaan niin mukavia juttuja!

Tietoa siitä kuka tämä Härmän Kustaa oikein oli, löytyy tästä linkistä. Ja jottei yhdellekään tekosyylle olla hankkimatta Härmän Kustaan kirjoja luettavaksi jätettäsi tilaa, niin täältä niitä kirjoja kyllä löytyy. 

Härmän Kustaa: Ottaa hengen kiinni.
Sivuja 195.
Kustantaja Vaasa Oy, 1976.

Eerola & Piipponen: Startup seurakunta

Tämän aamun uutisia lukiessani huomasin tutkimuksen, jonka mukaan yli 50 prosenttia suomalaista uskoo Jumalaan.  33% sanoo uskovansa kristinuskon  Jumalaan, 19% sanoo uskovansa, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa ja 14% ei oikein tiedä.
Tuo tilasto on niin sanotusti hyvien päivien tilasto, mutta se kertoo kuitenkin sen, että suomalainen uskoo edelleenkin. Muodossa tai toisessa.
Aikoinaan oma isäni sanoi, että sodassa pahan paikan tullen jokainen rukoili. Muodossa tai toisessa. Se oli häneltä sellainen lähes viisi vuotta kestänyt tutkimus asiasta jossain Rukajärven korvessa.

Startup seurakunta on kirja, jota olen viime päivinä lukenut - tai paremminkin olen lukenut sitä melkein joka ilta nukkumaan mennessä, kun kirja on ollut kannet levällään yöpöydällä päällimmäisenä kasassa, jossa on ollut viisi muutakin samalla tavoin odottamassa vuoroaan.

Millainen muutos suomalaisissa seurakunnissa on meneillään? Siihen tässä kirjassa kysytään vastauksia neljältätoista seurakuntajohtajalta. He kaikki ovat seurakunnissa, jotka hakevat jotakin uutta näissä seurakuntakuvioissa. He kaikki toimivat tähtäimessään se, että tuo alussa mainittu 33% lähtisi kasvamaan ylöspäin. Mukana on muutamia luterilaisia toimijoita ja melkoinen rivi vapaaseurakuntia, pari helluntaiseurakuntaa ja muutama aivan uusi juttu, jotka eivät ole oikein niitä eikä näitä. Kristillisiä seurakuntia kuitenkin kaikki.

Jokaisella suomalaisella taitaa olla jonkinlainen käsitys siitä mikä ja millainen seurakunta on, olipa kysymys sitten luterilaisesta seurakunnasta tai jostakin muusta. Usein siihen käsitykseen liittyy ajatus jostakin vanhasta ja tämän ajan kelkasta pudonneesta systeemistä.

Startup seurakunta kertoo siitä miten aktiiviset kristityt pyrkivät perustamaan uusia seurakuntia tai muovaamaan vanhoja seurakuntia sellaisiksi, jotka istuisivat mahdollisimman hyvin tähän aikaan jossa elämme. Kirjan kertojat eivät halua olla niitä, jotka putosivat kelkasta. He etsivät mallia, jossa ihminen voisi kokea, että tässä on hyvä olla ja tämä on tarkoituksenmukainen koko kristillisyyden ideaa ajatellen. Ei enää haeta mallia kansankirkolle, vaan kirkon ja seurakunnan tapa toimia voi olla sopiva jollekin pienemmälle joukolle ihmisiä. Ja juuri sitä kautta seurakunta saa merkityksensä ihmisten keskellä. Kansainvälinen seurakunta UCC on tästä yksi esimerkki. Tai joku seurakunta "rakentaa nuorten aikuisten näköistä toimintaa".

Yksi kirjan kysymys on, että onko seurakuntasi relevantti paikkakunnallaan? Mitä ja miten seurakunta vaikuttaa ihmisten elämään? Kutsuuko, houkutteleeko se uusia ihmisiä yhteyteensä ja löytävätkö ihmiset siitä sellaista, joka vastaa heidän elämänsä tarpeisiin?

Kirjaa lukiessa joutuu myöntämään, että on hienoa kun on ihmisiä, jotka uskaltautuvat niinkin rohkeaan hankkeeseen kuin uuden seurakunnan perustaminen tai vanhan uudistaminen paremmin tähän aikaan sopivaksi.

Kirjan lukujen otsikot antavat kuvaa niin kirjan sisällöstä kuin näistä Startup seurakunnistakin: Mummot sisäänheittäjinä, Armon vallankumous, Tabut, PizzaKirkko, Hiton vaikea tie, Luonnollisesti yliluonnollinen, Yhteys on syömistä, Jatkot pubissa. - Siinä oli muutama otsikko esimerkiksi.

Kenelle tämä kirja on kirjoitettu? Kenelle suosittelisin?

Suosittelen ensinnäkin seurakunnissaan aktiivisesti toimiville. Suosittelen seurakuntien johtoporukoille. Suosittelen niille, jotka epäilevät, että seurakunta taitaa olla jo pudonnut kokonaan kelkasta.

Minulle tämä oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja.

Kirjalla on oma sivunsa netissä: http://www.startupsrk.fi/  Käyhän katsomassa!

Janne Eerola & Mitja Piipponen: Startup seurakunta.
Kansi Janne Eerola
Sivuja 268.
Päivä Oy 2017.
  
  

Arto Seppälä: Suon syvä syli

'Suon syvä syli' on tälle kirjalle tosi hyvä ja kuvaava nimi. Kannen kuvassa nainen makaa selällään suolammen rannalla. Kansikuvan suolampi oli niin tutun näköinen, että hetken ajattelin joskus käyneeni saman lammen rannalla. No, jos olenkin käynyt, niin tuo nainen ei siellä kyllä silloin maannut.

Meillä taitaa jokaisella olla mielimaisemamme. Minulla on kaksi ihan yhtä mieluista maisemaa, eikä vain maisemaa, vaan maastoa, joissa kulkien kokee jotenkin tulevansa hoidetuksi. Ne kaksi ovat koivikko ja suo.

Molemmat, sekä koivikko että suo, ovat niin suomalaista että! Valkokylkiset nuoret ja suoraryhtiset koivut metsikkönä, jossa ei muita puulajeja kasva, ovat niin kauniita, että kuvailusanat loppuvat kesken heti alkuunsa. Suo kaikessa moninaisuudessaan tuoksuineen ja väreineen, jotka vaihtuvat kevään, kesän ja syksyn saatossa, hiljentää kulkijan hoitavaan hiljaisuuteensa.

Olipahan mukava lukea yhden kirjan verran suokertomuksia. Moneen tarinaan pääsi niin hyvin sisälle, että suo suorastaan tuoksui ja vesi lotisi sammalikossa saappaiden alla. Hillat, sammaleet, suopursut, karpalot, nuotiotuli ja kuuma kahvi termarista ja jokaiseen lihakseen menevä väsymys suolla tarpomisen jälkeen nousivat kirjaa lukiessa toden tuntuisina mieleen omista suokokemuksista.

Kirja on tulosta Suoseuran järjestämästä suotarinoiden kirjoituskilpailusta. Kilpailuun oli tullut melkein tuhat tarinaa ja niissä lähes 7000 liuskaa tekstiä. Parhaat tarinat on sitten laitettu kovien kansien väliin. Kirjan toimittajana on ollut Arto Seppälä.

Tuo tuhat tarinaa kertoo siitä, että suomalaisille suo on tärkeä ja oma juttu. Kirjan tarinat ovat hyvin erilaisia. Monissa suon kuvaukset ovat, niin kuin jo sanoin, tuoksuvia, vetisiä, märkiä ja värikkäitä. Toisissa sitten kuvataan jo enemmän suon vaikutusta ihmiseen ja muutamassa tietysti ihmisen vaikutusta suohon.

Vaikea on kirjan 22 tarinasta nostaa yhtä ylitse muiden, vaikka kilpailussa tietysti yksi palkittiin voittajana. Itselleni ykkönen taisi olla Markku Tantun kirjoittama Lokki. Siinä ihmisen vaikutus suohon tuli vahvasti esiin. Sitä lukiessa mieleen nousivat tietysti omat kokemukset joistakin suoalueista, joissa olen nähnyt miten ihminen pilaa suon ja samalla menettää sen kauniin ja hyvän mikä muuten olisi ollut sukupolvelta toiselle suonkulkijan nautittavana.

Aloitin kirjan lukemisen kannen kuvan vetämänä. Epäilin heti aloittaessa, että onko tämä sellainen, joka tulee luettua? Mutta olipa kyllä ja vieläpä tästä jäi hyvä lukumaku. Joku tarina oli luettavuudeltaan kuin olisi suossa rämpinyt, mutta suurin osa veti oikein hyvin. Mukava yllätys oli kun yhden tarinan suo oli Oulaisissa, missä itse olen 30 ensimmäistä vuottani elänyt.

Ei sille voi mitään, että Suon syvä syli herätti kaipuun suolle. Kirja sai selaamaan omia suokuvia ja laitoin tuohon niitäkin muutaman. Keväinen suo kutsuu kulkemaan ja tarjoaa ihmeitään kulkijalle. Jospa siis...

Arto Seppälän (toimittanut) Suon syvä syli.
Suotarina-kirjoituskilpailun antologia.
Kannen kuva Sanni Seppo.
Ulkoasu Liisa Heikkilä-Palo.
Sivuja 215.
Maahenki Oy. 1999

      

Agatha Christie Rikos yhdistää / Salainen vastustaja

Olipahan mukava eilen illalla tavata pitkästä aikaa Tommy ja Tuppence. Ensin en ollut tuntea heitä, mutta kun jonkin aikaa katselin heitä, tulin vakuuttuneeksi, että tosiaankin! Tommy ja Tuppence ne tosiaankin olivat!
Ensimmäisen kerran tapasin heidät junassa Serbiassa matkustaessamme vaimoni kanssa väliä Novi Sad - Belgrad. Se mahtoi olla kesä 2015.
Se junanvaunu, jossa istuimme oli tosi likainen, nuhruinen ja ties mitä muuta. Lian ja spraymaalin töhrimistä ikkunoista hädin tuskin näki läpi, mutta sen näki ja koki, että hitaasti matka edistyy. Välillä tuntui, että kiskot notkuivat junan alla, sen verran huojuvaa kulku oli.
Niinpä otin matkakirjan repusta ja päätin ainakin aloittaa sen lukemisen. 'Agatha Christie Salainen vastustaja' luki sinisävyisessä kannessa, jonka keskellä seilasi melkoinen laiva. Kannen alareunassa oli vielä teksti 'Tommy & Tuppence -seikkailu'.

Mielessä siinä kyllä kävi, että sopivampi olisi nyt kyllä Idän pikajunan arvoitus, mutta lohduttauduin sillä, että ei tämä kyllä mikään pikajuna ole...

Tämä uusin tapaaminen Tommyn ja Tuppencen kanssa tapahtui television kautta. Elokuvan nimi oli 'Rikos yhdistää', kuusiosainen BBC:n tuottama rikoselokuva, joka perustuu Christien kirjoihin Salainen vastustaja ja Rikos yhdistää.
Ihan alusta en päässyt tuota sarjan toista osaa katsomaan ja ensimmäinen osa oli mennyt ohi silmien kokonaan katsomatta. Tänään sitten päivitin homman katsomalla YLE Areenalta eka osan ja toisen osan alun.
Ei elokuvaa montaa minuuttia tarvinnut katsoa kun jo huomasin, että eihän elokuva ole sama juttu kuin alkuperäinen kirja.

En ole koskaan ollut Christien dekkareiden lukija, niin kuin jotkut ovat. Olisinkohan pari kolme joskus lukenut? Television Poirot-sarjat ovat Christien tarpeen täyttäneet. Tuolle Bakkanin matkalle otin kuitenkin Salaisen vastustajan mukaani ajatellen, että kun kuukausi ollaan reissussa ja suomenkielistä lukemista ei ole mukana kuin kolme kirjaa, niin nyt tulee Christiekin luettua. Ja niin tuli.

Tommy ja Tuppence ovat Christien kirjoittajauran alussa syntyneitä henkilöitä. He taisivat olla mukana vain viidessä kirjassa, joskin yllättävän pitkällä aikavälillä. Vuonna 1922 ilmestynyt Salainen vastustaja (The Secret Adversary) oli ensimmäinen, ja vuonna 1973 ilmestynyt ja Kohtalon portti (Postern of Fate) on viimeinen heistä kertova kirja.

Junassa Novi Sadin ja Belgradin välillä en päässyt kirjassa paljon alkua pitemmälle. Häiriötekijöitä oli vähän liikaa. Yksi niistä olivat juuri nuo junan serbialaiset. He pitivät melkoista mekkalaa koko ajan, ja vaikka en kielestä mitään ymmärtänyt, niin piti sitä aina välillä kuunnella. Ja tietysti maisemiakin piti katsella sen mitä niiden likaisten ikkunoiden läpi näki.

Aika pian kirja kuitenkin imaisi minut juonellaan ja ehkä juuri sillä, että Poirot ei viiksiään silitellen tullut sivuilla vastaan.

Salainen vastustaja liikkuu 1. maailmansodan jälkeisessä Englannissa kun taas nyt teeveessä tuleva sarja on sijoitettu 50-luvulle. -No mikäs siinä, käyhän se niinkin, mutta vähän ihmettelen, että miksi BBC on tuonut jutun näinkin kauas alkuperäisestä ajasta. Vastaus taitaa olla siinä, että kun teeveesarjan loppu perustuu tuohon Kohtalon porttiin, joka on kirjoitettu 70-luvulla, niin onhan 50-luku jonkinlainen kompromissi.

Lomakiireissä taisimme jo ehtiä Serbiasta seuraavalla viikolla Montenegron puolelle ennen kuin sain kirjan luetuksi loppuun asti.

Kirjan juoni oli mukavan koukuttava ja tuo aikakin johon tarina oli sijoitettu, tuntui kiehtovalta. Se antoi mielenkiintoiset raamit Tommyn ja Tuppencen seikkailulle.
Olen jostakin lukenut, että pari meni myöhemmin naimisiin, mutta kirjassa he eivät ole naimisissa kun taas tuossa BBC:n elokuvassa he jo ovat naimisissa. Sen verran kirjassa kyllä olikin romantiikkaa, että tämä kehityssuunta oli odotettavissa.

Ihan pienestä salaisuudesta kirjassa ei ole kysymys, sillä sen selviämisestä on kiinni Englannin hallituksen kohtalo.
Laivan kuva kannessa on siksi, että koko tarinan taustalla on Lusitania-alus, jonka saksalaiset upottivat 1915 laivan matkatessa New Yorkista kohti Liverpoolia. Laivassa matkusti Jane Finn, joka pelastui haaksirikosta. Hänellä oli mukanaan salaisia papereita, jotka katosivat sanoin kuin Janekin heti pelastautumisensa jälkeen. Niiden papereiden löytymisestä oli siis maan hallituksen kohtalo kiinni.

Lusitaniaa ei BBC:n elokuvassa ole olenkaan. Eikä tietysti voikaan olla kun elokuvan aika on siirretty 50-luvulle.

Ei Christie turhasta ole mainettaan saanut, se on selvä. Sen tämä uran alkupuolen kirjakin osoittaa. Minulle kirja oli perin positiivinen juttu. Niin kuin sanoin, en ole koskaan ollut Christien lukija - jostakin kumman syystä. Ehkä yksi syy on siinä, että en ole yleensäkään dekkareita paljoa lukenut ja siinä sivussa olen jättänyt Christietkin rauhaan. Tämä kirja antoi minulle uutta kuvaa Christiestä. En nimittäin aiemmin tiennyt, että hänen kirjoissaan voisi olla huumoria ja romantiikkaakin jännityksen rinnalla.

Nyt pitää katsoa telkusta tämä sarja kokonaisuudessaan, mutta takaraivossa on jo tieto, että ei elokuva ole ollenkaan sama kuin kirja.
Oisiko siis sittenkin viisaampi hankkia loput Tommyt ja Tuppencet vaikka tämän kesän lomalukemisiksi?
Kävipä tässä niin tai näin, niin et varmaan ylläty, kun sanon, että jos olet tutustunut pelkkään Poirotiin ja neiti Marpleen, niin tutustu nyt ihmeessä Tommyyn ja Tuppenceenkin.

Agatha Christie: Salainen vastustaja.
Suomentanut Eva Siikarla.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.
Sivuja 310.
WSOY 2013

Ilmari Manninen: Pohjan pitkiltä periltä. Retkeilyllä Länsi-Lapissa.

"Nykyisin ovat Lapin-matkat muodissa", aloittaa Ilmari Manninen kirjansa ja jatkaa "Useimmat matkustavat Petsamoon. Harvat eksyvät läntiselle reitille, joka pitkin Tornion- ja Muonionjoen laaksoa vie Enontekiön kirkolle, missä maantie loppuu, turistinkin kannalta kesken".

 Tässä on sitä jotakin! Jo pari sivua luettuaan tajuaa, että tässä kirjassa on ovi toiseen maailmaan, toiseen maailman aikaan. Kirjassa astutaan kiireen rajan yli. Täällä meillä päin nimittäin sanotaan, että Napapiiri on kiireen raja. Sen rajan kun ylität ja astelet siitä pohjoiseen, niin kiire jää taakse.

Manninenkaan ei pitänyt kiirettä. Ajattelehan, että hän teki matkansa Kemistä länsirajaa pitkin Enontekiön Palojoensuuhun ilmeisesti vuonna 1929. - Ainakin hän kirjoittaa 3.3.1934 päivätyssä esipuheessaan, että "Matkan suoritin viitisen vuotta sitten". Lopulta tuore matkakirja painetaan luettavaksi vuonna 1936. Ei siinä hyvää asiaa kiireellä pilattu!

Tuo aloitus "nykyisin ovat Lapin matkat muodissa", on siitä hieno, että se on kuin tämän talven Lapin Kansan otsikoista tai YLEn iltauutisista repäisty. Kirjan julkaisemisesta kuluneet 80 vuotta eivät ole tuota asiaa miksikään muuttaneet. 

Se muoti on kyllä siinä muuttunut, että eipä silloin vuonna 1929 tainnut kovin paljon tulla turisteja maamme rajojen ulkopuolelta, mutta esimerkiksi helmikuussa 2017 Lappiin tuli turisteja ulkomailta noin 250 000 yöpymisen verran! Kiinalaiset ovat nyt uusi kasvava tulijoiden ryhmä. Lappi on päässyt hyvin läpi kiinalaisessa mediassa ja se on sytyttänyt Lappi-kuumeen monille varakkaille kiinalaisille.

Mutta mennäänpä vielä Manniseen ja hänen kirjaansa. Se 80 vuoden takainen kuvaus länsirajan elämästä on kiehtova. Matka alkaa kuvauksella Kemin kaupungista. "Kemi on varsin tyypillinen pikkukaupunki, tuollainen hiljaisuuden tyyssija. - - - Ihmettelin kahvilain paljoutta. Kadulle raikui avatuista ovista ja ikkunoista gramofonin leikkaava parku. Huvittelunhaluisia näytti olevan riittämiin."

Sitten tullaan jo Pelloon. "Jos etelän ihmisille kerrottaisiin, että täällä Tornionjoenlaaksossa asutaan kesällä navetoissa, eikä annettaisi tarkempaa selitystä, saisivat he hyvin nurjan käsityksen sikäläisen väestön puhtaudesta. Mutta asianlaita on aivan päinvastainen. Torniojokilaakson väestön puhtaudenharrastus on esikuvallista..."

Luku, joka on otsikoitu "Vaattojärvelle" alkaa säälitellen niitä, "jotka tulevat Peräpohjolaan tai Lappiin komeasti autolla ajaen ja tyytyvät katselemaan näköaloja nykyaikaisesta ajoneuvostaan käsin". Manninen sanoo, että täällä matkoilla tarvitaan moitteettomasti toimivia jalkoja ja palkeita ja mukavuuden vaatimuksista on luovuttava jos aikoo nähdä aitoa elämää. "Erämaa antautuu vain jalan taivaltavalle."

Vaattojärven nähtävyyksistä kertova luku alkaa reilun neljän sivun kuvauksella Peräpohjolan eukoista, jotka polttavat piippua. Manninen oli kysynyt eräältä emännältä kuinka kauan tämä oli piippua polttanut. Vastaus oli, että "minä olen polttanut piippua syntymästäni saakka. Toisessa suupielessä oli tissi ja toisessa piippu."

Poronhoidon kuvaus on toki saanut sivuja viisinkertaisesti verrattuna eukkojen piipunpolton kuvaukseen, mutta on kirjassa myös sellainen luku kuin "Kansantieteellistä hajua". Manninen sanoo omistavansa tämän luvun Lapin hajuille. Hän tekee Lapin hajuista tällaisen luokittelun: 1) makuuvaatteiden tuoksut, 2) ruoka-aineiden haisut ja 3) muut löyhkät. Tämän luokituksen yksityiskohtaiset kuvaukset väkisinkin hymyilyttävät.

Tuon ajan matkalaiselle olivat tienvarren kievarit tärkeitä. Niiden "ruokamuoreja" Manninen kuvaa suorasanaisesti. "Ja tulta kohentelemassa istui takan ääressä pulska Lapin-Elli - varmaankin koko Lapin ja Peräpohjolan valtavin ruho."
"S-n kievarin emäntä, helmipä oli tuo eukkonen. Ihmeellistä vain, miten ihmisen nahka venyy.  Ei tälle emännälle vedä vertoja edes Lapin-Ellikään, niin mahtava kuin onkin."
"Fetan emännästä en muista muuta kuin takaliston, kun hän käänsi sen meille ja konttasi kievarikamarin sängyn alle etsimään pesuvatia."

Kansantieteilijä kun oli, on Manninen vielä kirjoittanut luvut poronhoidosta ja tietenkin pohjoisen käsitöiden tekijöistä ja heidän tuotteistaan. Mielenkiintoinen oli myös luku "Uuttu". Kirjoittaja selittää, että siipikarjanhoito ei näin pohjoisessa juurikaan onnistu, mutta sen sijaan rakennetaan pesäpönttöjä, uuttuja, sotkille ja koskeloille. Niistä sitten kerätään munia ruokataloutta varten. Homma oli kuulemma laitonta, mutta Palojoensuun poliisillakin oli useita pönttöjä vain parinkymmenen metrin päässä talostaan. Se siis siitä laittomuudesta.

Kirjan teksti on näin vanhaksi kirjaksi helppoa ja mukavaa luettavaa. Aikaansa nähden hyvälaatuisia kuvia kirjassa on reilut 50. Se on paljon kun sivuja kirjassa on vain 108.

Alunperin kirja on leimojen mukaan kuulunut Kemin kaupunginkirjaston
kokoelmiin, mutta lopulta siihen on lätkäisty leima "Poistettu myytäväksi". Jonkun kirpparin kautta se sitten tuli minun aarteekseni.
Mukava tätä on suositella jokaiselle Lapista ja Lapin matkailusta kiinnostuneelle, mutta tosiasia taitaa olla, että ei tätä ihan helposti käsiinsä enää saa. Taitaa olla kustantajan varastoista jo loppunut. Antikvariaatti Menec näyttää kyllä myyvän yhtä kirjan kappaletta hinaan 60 euroa. Osta pois!

Ilmari Manninen: Pohjan pitkiltä periltä. Retkeilyllä Länsi-Lapissa.
Sivuja 108.
WSOY 1936

Arto Juurakko: Lemmen leimahruksia

Toisinaan hyvä kirija ossaa tulla takasin kotia, vaikka sen maailmalle lähettäis. Ainakin tämä osasi. Laitan siis teidän - hyvät lukijat - silimien etteen Lemmen leimahruksia.

Onhan siitä jo aikaa jokunen vuosi, kun kirpparilla näin myynnissä tämän Arto Juurakon runokirjan Lemmen leimahruksia. Hinta vain 1:50!  - Ei siinä tarvinnut miettiä, että ostanko vaiko enkö osta. Tietenkin ostin, kun omani olin antanut joululahjaksi pojalle ja sen vaimolle.

Sitten meni taas aikaa ja poika pesueineen tuli sunnuntairuualle meille kotia. Olin juurikin lemmen leimahruksis ollu heti aamusta asti tuota vaimoani kohtaan ja niinpä siitä innossa hain hyllystä tämän Juurakon kirjan ja luin karjalanpaistin kyytipojaksi siitä ääneen yhden runon.
Sen runon luettuani kehuin pojalle ja sen vaimolle kuinka oli mukava, kun löysin tämän kirjan kirpparilta. - Minähän annoin sen omani teille lahjaksi.

Poika sanoi, että näytähän. Kirjassa oli vielä se kirpparin hintalappu takakannessa (niin kuin on vieläkin) ja poika sanoi, että sorry vaan, tämä on se sun antama lahjakirja joka me vietiin lukemisen jälkeen kirpparille myyntiin.

Niin kuin varmaan ymmärrät, niin olin ihan ilosta ymmyrkäisenä, kun tajusin, että rakas kirjani on nyt tullut takaisin kotiin! Eikö se Hellstenkin kirjoittanut sen kirjan, jonka nimenä oli, että 'Saat sen mistä luovut'? - Kyllä oli Hellsten oikiassa!

Suomalaista miestä kehutaan puhumattomaksi ja semmoseksi, jolta ei juuri tunteiden ilmauksia ainakaan rakkauden suhteen hevin tule. Juurakon kirja saa lukijan äkkiä vakuuttumaan, että kyllä suomalaisen ja ainakin eteläpohojalaisen miehen sisuskunnassa rakkauden tunteet leimahtelee voimallisesti. Ne ihan vain ettivät sopivaa ilmapiiriä tulostuakseen rakkauden kohteen kuultavaksi.

Juurakon murrerunot ovat suoranaista vakavahenkistä ilotulitusta rakkauden ja huumorin yhdistelminä. En usko, että tästä kirjasta ja sen tyylistä tykkääminen on omalla kohdallani aivan vain sen varassa, että sukujuureni ovat siellä Kauhavan ympäristössä eteläisellä Pohjanmaalla. Kyllä se tykkääminen taitaa olla siinä, että minussakin asuvat rakastuneen miehen tunteet löytävät kirjan teksteistä myönteistä ja tuttua vastakaikua. Runojen sanoituksiin on helppo samaistua.

Runojen nimet jo kertovat vahvoista tunteista: Taharon lähemmäs, Lemmen valakia, Rumakki saa rakastaa, Miätin sua, ku et oo täs, Läheesyys ja vielä esimerkiksi vaikka tämä runo: Pussates ei tekohampahia tarvita.

Nyt kun äitienpäivä on ihan pian taas tulossa, niin sitä puhumatonta miestä ajatellen, sinä vaimoihminen voisit ostaa miehellesi äitienpäivälahjaksi Juurakon runokirjan. Tämä Lemmen leimahruksia taitaa olla jo loppuunmyyty, mutta ainakin paria muuta yhtä hyvää on saatavissa.
Kun mies sitten ällistyneenä aukaisee äitienpäivälahjaansa paketista, niin voit sanoa niin kuin Ilkka-lehti oli kuulemma näitä Juurakon kirjoja kommentoinut, että  "Juurakon runoista voi pohjalaismieskin lainata herkkiä lauseita".
Ja jos tuo "pohjalaismieskin" ei satu kohilleen, niin laita selkeämpi osoite sanoillesi. Jospa se mies löytäisi Juurakon runoista sanoja, joilla voisi opetella rakkauttaan ilmaisemaan.

Nyt kun Lemmen leimahruksia on palannut kotiin, en sitä enää koskaan maailmalle lähetä. Taidan tänä iltana peiton alle mentyämme lukaista vaimolle vaikka runon Läheesyys. Sen runon lopussa Juurakko niin mukavasti runoilee kuinka

"hommatahan kapiampi sänky,
notta varmahan oomma
toistamma lähempänä
täs yhteeses elämäs
yälläki". 

Isosti suosittelen! Tätä lukiessa (ääneen vaimolleen) rakkaus piankin leimahtelee ite kullakin.

Arto Juurakko: Lemmen leimahruksia.
Kansi Leena Kilpi.                                                            
Sivuja 95.                     
Minerva Kustannus Oy 2010                                                                                                                                                                               
 

Aune Mikkonen: Kotona viidakkokylässä

Kirja Kotona viidakkokylässä kertoo tapauksen, jossa nainen joutuu miettimään kristityn aviomiehensä rakkaudettomuutta vaimoaan kohtaan. Vaimo kertoo huolensa lähetystyöntekijälle, joka ihmettelee, että miten niin miehesi ei rakasta sinua? Vaimo vastaa surullisena, että mies on kyllä muuten hyvä, mutta hän ei koskaan lyö minua.
Kirjan kotikylä on Papua-Uusi-Guinean viidakossa, ja kylän vanhan kulttuurin mukaan mies, joka ei lyönyt vaimoaan kohtuullisesti, ei välittänyt vaimostaan.

Papua on siitä erikoinen valtio, että sen kuusi ja puoli miljoonaa asukasta puhuvat 832 eri kieltä äidinkielenään. Ongelmana on se, että yli puolella noista kielistä ei ole kirjoitettua muotoa, ei kielioppia eikä tietysti mitään luettavaa tekstiä.

Kirja kertoo  kuinka Pirkko Luoma lähti kolmikymppisenä raamatunkäännöstyöhön Papualle vuonna 1978 ja asui siellä aivan vähää vaille kolmekymmentä vuotta.  Papualla hän löysi kotikylänsä urim-heimon keskuudesta, opetteli työtoverinsa kanssa heimon kielen, teki kielelle aakkoset ja kieliopin ja samalla he alkoivat kääntää raamattua heimon kielelle.

Me joilla kirjoitettu äidinkieli on "aina" ollut, emme ihan helposti tajua kuinka suuriarvoinen lahja se on meille. Luoman tarinan luettuaan ymmärrys oman kielen merkityksestä ainakin jonkin verran aukeaa.

Usein kuulee kritisoitavan lähetystyöntekijöiden työtä sen suhteen, että miksi ei niiden ihmisten siellä kaukana anneta olla rauhassa, vaan mennään tuhoamaan heidän kulttuuriaan. Joskus tuo kritiikki on varmaan ainakin osaksi oikeaan osuvaa, varsinkin jos kristillisyys on mielletty vain länsimaisen kulttuurin viemisenä kaukaisiin maihin.

Kotona viidakkokylässä kertoo paikallisen kulttuurin hyviä puolia tukevasta lähetystyöstä. Oman kirjakielen luominen oli aivan ykkösjuttu urimilaisille ja jo se edelleenkin vahvistaa heidän omaa identiteettiä.

Kristillinen usko ja Raamatun tekstit äidinkielellä luettuna toki muovaavat kulttuuria. Osa heimon kulttuuria oli henkien pelko, joka leimasi heimon koko elämää. Siihen kristillinen usko toi sanomaa hyvästä Jumalasta, joka on voimakkaampi kuin nuo pelottavat henget. Monet urimilaiset saavat oppia tuntemaan Jumalan, jota ei tarvitse pelätä, koska Jumala on rakastava ja hyvä Jumala.

Kulttuuri muuttui siltäkin osin, että miehen ja vaimon suhteen hyvyyttä ja keskinäistä rakkautta ei enää tarvinnut vahvistaa sillä, että mies löi vaimoaan. Pikkuhiljaa hyväksyttiin, että rakkaus ei tarvinnut merkikseen vaimolle annettua kohtuullista selkäsaunaa.

Urimin kielessä heijastuu luonnon ehdoilla elävän viidakkoheimon elämä. Se tekee itämaisen kulttuurin keskellä syntyneen Raamatun kääntämisen perin haasteelliseksi. Kaikille Raamatun sanoille ei ollut urimissa selkeää vastinetta ja sopivan sanan löytämiseksi piti kääntäjien tehdä paljon töitä. Yksi esimerkki tästä: sapatti. Se käännettiin urimiksi ilmaisulla päivä, jolloin istutaan hengähtämään. Parannuksen tekeminen on mahan kääntämistä ja katkeralla ihmisellä on paha maha. Sisuksien kääntely tarkoittaa urimin kielessä ajattelemista.

Jos haluat katsoa miltä urimin kieli näyttää kirjoitettuna, niin klikkaa tästä tai tästä.
Hyvä artikkeli Papuan kielitilanteesta ja raamatunkäännöstyön vaikutuksesta on myös tämä Suomen ulkoministeriön sivulta löytyvä juttu.

Kotona viidakkokylässä on kuvaus Pirkko Luoman elämästä ja kutsumuksesta, mutta samalla myös kuvaus lukijalle oudosta kulttuurista ja Jumalan sanan elämää positiivisesti muuttavasta vaikutuksesta.

Pirkon lähettäjinä olivat Suomen Lähetysseura ja Wycliffe -järjestö. 

Aune Mikkonen: Kotona viidakkokylässä. Pirkko Luoma Papua-Uudessa-Guineassa.
Sivuja 176.
Suomen Lähetysseura 2014.

Einar Odd Mortensen: Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa

Tosikertomukset seikkailuista erämaissa ovat aina kiinnostaneet lukijoita, varsinkin nuoria miehiä. Itse en enää uskalla sanoa kuuluvani nuorten miesten joukkoon, mutta silti Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa oli mielenkiintoinen luettava ja seikkailukirjaksi helposti määriteltävissä. Kirjan kannen teksti kuvaa sisältöä sanoilla "Karun kiehtova elämäni Pohjois-Kanadan erämaassa 1925-1928".

Einar Mortensen oli norjalainen kaupunkilaisnuorukainen kun hän innostuu lähtemään Kanadaan vuonna 1925. Siellä hän päätyy turkiskauppiaaksi intiaanireservaattiin ostamaan turkiksia ja myymään kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta intiaaneille. Hänellä ei ole mitään kokemusta alasta, mutta onhan erämaassa aikaa opetella.

Mortensen kirjoitti seikkailuvuosistaan käsikirjoituksen, jonka hänen sukulaisensa löysivät vasta vuosikymmenten jälkeen. Kirja julkaistiin Norjassa vuonna 2007  ja siten kaksi vuotta myöhemmin suomeksi.

Kirjan tarinan todeksi elänyt Einar kertoo, että hänellä oli perin romanttinen kuva intiaaneista, mutta pian Kanadassa hän sai huomata, että Viimeinen mohikaani -kirjan intiaanit olivat jo aikaa sitten kuolleet. "Nykypäivänä intiaanit ovat sekoitus omaa menneisyyttään ja valkoisen miehen nykypäivää."

Kirjan tapahtumat ovat siis hyvä kuvaus 20-luvun elämästä reservaatissa, intiaanien kulttuurista, joka oli muutoksessa, kauppakomppanian ahneudesta, mutta samalla se on myös kuvaus suurten erämaiden luonnosta.

Einar eli nuo kolmisen vuotta silmät ja korvat avoinna kaikelle kokemalleen ja niinpä kirjasta löytää monta kuvakulmaa. Kuvaukset intiaanien elämästä, luonteesta, samoin kuin valkoisten metsästäjien ja kauppiaiden elämästä ja näiden kahden kulttuurin kohtaamisesta saivat minut lukijana menemään kirjan läpi nopeasti. Seuraavalle sivulle ei tarvinnut itseään houkutella - niin mielenkiintoisia kuvaukset olivat.
   
Pienetkin asiat, niin kuin hyttyset, ovat saaneet tilaa sivukaupalla. On sanottava, että enpä ole koskaan lukenut niin todentuntuista kuvausta hyttysistä kuin luin tästä Mortensenin kirjasta. Reilun viiden sivun verran hän kuvaa sitä millaisia verenhimoisia petoja Kanadan erämaissa lentävät hyttyset ovat.

"Yksi kanadalaisen hyttysen nopeasti paljastuva ominaisuus on sen lähes yliluonnollinen kestävyys ja yritteliäisyys. Se voidaan lyödä raajarikoksi. mutta häiriintymättä ja huolettomana se jatkaa heti ryömimistä ja laahaantuu uuteen paikkaan." 

Kirja kunnon seikkailuista, niistä tosikertomuksista kiinnostuneille. Tämän luettuaan voi pykälän verran viisastuneena harkita itsekin Kanadan erämaihin lähtemistä.

"Joittenkin sisimmässä soi erämaan kutsu. Keskellä kulttuurin kangistavaa vaikutusta ja ahdistavaa hengettömyyttä jotkut alkavat kaivata villiä erämaata ja vapaata elämää luonnollisine iloineen ja suruineen..."

Einar Odd Mortensen: Turkiskaupiaana intiaanireservaatissa.
Suomentanut Marja-Liisa Tolvanen.
Sivuja 148.
Minerva Kustannus Oy 2009.

Rosa Liksom: Väliaikainen

Kirjastosta se sattu joskus alaku talavesta käteen jäämään tämä Liksomin Väliaikainen. Se taisi olla tuo murre, joka ihan ensiksi koukutti kun siellä kirjaston hyllyn ääressä tätä vilikasin.

Joku tässä Liksomissa on ollut sellaista, että en ole ennen lukenut, vaikka sillon aikanaan Hytti nro 6 oli häneltä palijo esillä mediassa. Sillähän tuli Finlandia-palkinto, oliko se vuonna 2011.

Väliaikainen on täynnä lyhkäsiä juttuja, jotka on jaoteltu otsikoitten Muu maailma ja Pohjoinen alle, kahteen ryhmään. Pohjoisen alla on tietysti tuo murre ja sen tämä Liksomi kyllä osaa hienosti kirjottaa. Ihan katteeksi kävi. Murre kun on tosi vaikia kirijottaa niin hyvin, että sitä jaksaa lukia. - No, ehkä lukemisessa auttoi tällä kertaa sekin, että yksittäinen juttu on aina niin lyhyt, että aivot ei jaksa väsyä hoon päälle puhumisen lukemiseen. Ja toinen, mikä auttoi, että ite asun alueella, jossa aina jokus tuon tyylistä puhetta kuulee ja parhaimmillaan osasin lukiessa lähes laittaa tekstin nuotituksenkin oikein. 

 Jutut, siis kaikki jutut, niissä on semmonen tuntu, kuin ne olis ihan justiin aamusella repästy esille jonkun ihimisen oikiasta elämästä ja saman tien ne tarjoillaan lukijalle.

Kirjana tämä oli nopeasti luettu kannesta kanteen, mutta sitte sitä piti kelata uudelleen sieltä täältä. Jotku luvut vaan oli semmosia, että yksi lukukerta ei riittänyt. On tuo nyt ollutkin ainakin kaksi, jos ei kolmekin kuukautta kirjastosta minulla lainassa, jotta uusintoja on hyvin ehtinyt tehdä. Siis lainausuusintoja ja luku-uusintoja.

Yksi juttu kirjassa oli kahteen kertaan... tai oli niissä kahdessa kai sen verran eroa, että toisessa oli lopussa yksi kappale enemmän. Se viimenen kappale teki niistä jutuista kyllä ihan erilaiset. Toinen päättyi kohtuu kauniisti ja toinen kamalasti.

Pitänee joskus tarttua Liksomin tuotoksiin uudemmankin kerran. Onko se sitten tuo kuutoshytti vai joku muu, se jää nähtäväksi. Joka tapauksessa ei voi sanoa muuta kuin, että johan on tämä Liksomi taitava kirijottaja.

Liksomin kotisivut löytyvät tästä.

Rosa Liksom: Väliaikainen
Sivuja on 173.
Like 2014

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Tähän kirjoitukseni ensimmäiseen lauseeseen 'Yhden lapsen kansa' -kirjassa olisi monta kohtaa, joista voisi ottaa tekstilainauksen. Pitäisi vain päättää haluanko ihan aluksi järkyttää blogilukijaa vai päästänkö vähän helpommalla...

Manninen sai kirjastaan 'Yhden lapsen kansa' Tieto-Finlandia -palkinnon vuonna 2016 ja sen antaminen oli kyllä ihan perusteltua. Olemmehan me Suomessa kyllä kuulleet vuosien varrella paljonkin Kiinan yhden lapsen politiikasta, mutta tämän kirjan haastattelukertomusten kautta asia tulee joillakin sivuilla suorastaan liiankin lähelle ihoa.

"35-vuotinen väestöpoliittinen kokeilu aiheutti paljon kärsimystä ja jätti jollakin tapaa jälkensä jokaiseen kiinalaiseen." Tämä kirjan takakannesta poimittu ajatus on paljon sanottu, mutta kun kirjan lukee, niin tajuaa, että totta se on.

Kirjan tarinat ovat hyvinkin laidasta laitaan tuon kokeilun keskeltä. Sieltä löytyy Dong Mein, joka oli kylänsä syntyvyydensääntelystä vastaava henkilö. Hänen tehtävänsä oli valvoa, ettei kylässä synny lapsia enempää kuin oli lupa syntyä. Hänellä oli kotonaan listattuna kylän naisten kuukautisten aikataulut ja tarvittaessa hän houkutteli tai painosti raskaaksi tulleet naiset aborttiin tai sterilointiin.  

"Sterilisaatiota varten naisia saatettiin vain panna makaamaan vierekkäin maahan ja operaatio hoidettiin siinä." Homma voitiin hoitaa puuduttamatta ja kuin liukuhihnatyönä.

Myönnän, että kirjaa lukiessa minulla tuli yhdessä kohtaa ihan reilusti itku. Sen verran lujasti se iski tuonne tunnemaailmaan. 

Herra Wu'n, perheeseen syntyi jo toinen tyttö. Poikaa he olisivat halunneet ja kun kolmanteen yritykseen ei olisi saanut enää lupaa, niin herra Wu vei ja jätti tyttövauvan kalatorille siinä toiveessa, että joku hänet sieltä löytäisi. Poika syntyi sitten parin vuoden kuluttua.

Pakkoabortit aivan raskauden viime päivinä, vauvojen hylkäämiset, jopa syntyneen vauvan tappaminen, suuret sakkomaksut ja työpaikoista irtisanominen ylimääräisen lapsen syntymisen vuoksi olivat arkipäivää Kiinassa tuon yhteiskunnallisen kokeilun aikana. Nyt vuonna 2016 kokeilu on muutettu kahden lapsen politiikaksi eli tilanne on siltä osin ainakin vähän helpottunut.

Kirjassa kyllä jotkut haastateltavat myöntävät, että yhden lapsen politiikka oli pakon sanelema Kiinalle. Ilman sitä väestökasvu olisi karannut käsistä. Mutta on siellä kiinalaisten väestötieteilijöiden lausuntojakin, joissa sanotaan, että ei väestö olisi kasvanut niin paljoa kuin pelättiin ja siinä mielessä politiikalle olisi ollut vaihtoehtoja.

Tulevaisuus ei 35 vuoden kokeilun jälkeenkään silti näytä hyvältä. Nyt ongelmana on se, että kaikille miehille ei riitä vaimoja. Yhden lapsen politiikka kun vei tilanteen siihen, että perheisiin haluttiin siksi ainoaksi lapseksi poika. Raskauden alettua käytiin ultrassa ja vaikka klinikoiden henkilökunnalla ei ollut lupa kertoa, että tuleeko tyttö vai poika, niin se tieto heltisi rahalla. Jos oli tulossa tyttö, niin tehtiin abortti ja uusi yritys.  

Nyt pahimmillaan ihmiskauppiaat ryöstävät maaseudulta naisia ja myyvät heidät vaimoiksi kaupunkeihin. Vaimoja ostetaan ja ryöstetään myös naapurimaista. Tuttua on ollut sekin, että nämä kauppiaat ovat ryöstäneet tai ostaneet poikavauvoja ja myyneet niitä perheisiin, joihin poikaa ei muuten ole saatu.

Väkisinkin kirjaa lukiessa ajatukset menivät Vishal Mangalwadin kirjaan, jonka tuossa joku päivä sitten esittelin. Osaltaan Kiinan tilanteessa on ollut kysymys ihmisen arvosta. Kun ihmisiä tuntui olevan tarpeeksi ja jopa liikaa, niin äärimmäisyyksiin vietynä se tarkoitti pakkoabortteja ja jopa lasten tappamisia.

Suomessa olemme jo tottuneet aborttiajatukseen, mutta emme onneksi vielä siihen, että synnyttämään lähtevä nainen saattaakin joutua siihen tilanteeseen, että vauvaan pistetään tappava piikki ennen kuin vauva ehtii syntyä.

Kiinan Kommunistipuolue ei yhden lapsen kokeiluun lähtiessä miettinyt, että mitähän Raamattu sanoisi tästä asiasta. Olisi kuitenkin tainnut olla tarpeen miettiä. Niitä näköaloja Mangalwadin kirja lukijalle avaa ja samalla väittää, että kristillinen usko ja sen arvomaailma on siunaukseksi jopa ihan kansakuntatasolle asti.

Taas on tähän loppuun pakko sanoa, että lue tämä Mannisen kirja 'Yhden lapsen kansa'. Anna se järkyttää itseäsi. Järkyttyminen voi tehdä hyvää. Suosittelen.

Netissä on aiheesta paljon lisätietoa. Tässä klikkauksen päässä yksi englannin kielinen sivu.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa.
Sivuja 205.
Atena 2016

Vishal Mangalwadi: Kirja, joka muutti maailmasi. Miten Raamattu muokkasi läntistä maailmaa.

Vaan jopas oli silmiä avaava kirja! Melkein 500 sivua, mutta panihan ajattelemaan syntyjä syviä ja silti ihan tätä arkea, jonka keskellä elämme.

Vishal Mangalwadi on intialainen filosofi, lakitieteen tohtori ja yhteiskunnallinen uudistaja. Hän on syntynyt Intiassa 1949, ja vartuttuaan hän opiskeli intialaisissa yliopistoissa. Intialainen yhteiskunta, sen uskonnot ja ihmiset ovat se minkä keskellä hän on kasvanut ja elänyt. Hän paneutuu kirjassaan siihen mitä ja miten erilaiset maailmankuvat vaikuttavat yhteiskuntaan ja ihmisten elämään.

Yhteiskunnassa vaikuttava maailmankuva rakentaa yhteiskunnallisen elämän perustan ja sieltä se heijastuu vaikuttajaksi yksilöiden elämään. Suomessa vallitseva maailmankuva on kristillisen ilmoituksen ja opetuksen muovaama. Monikaan meistä ei silti osaa eritellä mitä ja miten kristillinen maailmankuva on vaikuttanut ja vaikuttaa ihan tavallisen suomalaisen elämän arjessa. Silti on sanottava, että se juuri on tuonut ja luonut suomalaisen hyvinvoinnin. -Sanopa mitä sanot, mutta näin on!

Kirjansa alkupuolella Vishal Mangalwadi kertoo omasta etsinnästään, jota voi hyvinkin nimittää totuuden etsinnäksi. Hän kertoo kuinka tässä etsinnässä joutui miettimään syitä intialaisen yhteiskunnan epäkohdille, köyhyydelle, korruptiolle, ja monin tavoin esille tulevalle hyvinvoinnin epätasaiselle jakautumiselle sekä totaaliselle ihmisten tasa-arvon puutteelle.

Esimerkkinä hän muistelee tapausta, jossa muutettuaan vaimonsa kanssa maaseudulle köyhien ihmisten keskelle asumaan, he yrittivät auttaa erään perheen kuolemaisillaan olevaa lasta. Ensin he joutuivat ihmettelemään kun perheen isä ja äiti eivät näyttäneet haluavan vastaanottaa apua. Lopulta Vishal ja Ruth, hänen vaimonsa, saivat luvan viedä lapsi sairaalaan. Lapsi toipui ja hänen vanhempansa hakivat tyttärensä kotiin. Kohta lapsi oli taas kuolemaisillaan. Vishal ja Ruth veivät tytön uudelleen sairaalaan ja häntä ruokittiin ja hoivattiin. Lapsi toipui uudelleen ja vanhemmat hakivat tytön takaisin kotiin, jossa hän pian kuoli.

Vishal kertoo, että koko tragedian taustalla oli hindulaisen maailmankuvan vaikutus yhteiskunnassa ja sen heijastuma tuon perheen elämässä. Perheessä oli jo yksi tyttö, jonka tehtävä oli huolehtia pikkuveljestä. Toinen tyttö oli turha painolasti, koska häntä olisi ollut pakko ruokkia vielä 10-12 vuotta. Sen jälkeen olisi pitänyt maksaa myötäjäiset ja uudet sukulaiset olisivat voineet pahoinpidellä tyttöä saadakseen lisää myötäjäisiä. Jos nuori vaimo olisi tullut raskaaksi, hänen olisi pitänyt vielä palata vanhempiensa kotiin synnyttämään ja taas olisi tullut lisäkuluja. Siispä tytön vanhemmat näännyttivät lapsensa nälkään, se oli kaikille helpoin vaihtoehto. Eikä se ollut rikos heidän maailmankuvansa mukaan.

Vishal ja vaimonsa Ruth olivat kristittyjä ja he katselivat tilannetta kristillisestä maailmankuvasta käsin. Heille jokainen ihminen oli tärkeä ja arvokas, mutta tytön vanhempien elämään vaikutti hindulaisuus ja heidän ratkaisunsa tyttärensä kohdalla perustui hindulaiseen maailmankuvaan. Tai oikeastaan Mangalwadi sanoo sen näin: "Naapurimme eivät ymmärtäneet Ruthissa herännyttä sääliä, koska he eivät olleet vakuuttuneet ihmisolennon ainutlaatuisesta arvosta. Se johtui siitä, että maassa oli ollut hindulaisuutta 3000 vuotta, buddhalaisuutta 2600 vuotta, islamia 1000 vuotta ja sekularismia 100 vuotta."

Ihmisarvo on kiinni maailmankuvasta. Tässä linkissä suomenkielinen 12 minuutin video, joka osaltaan kuvaa yhtä osaa hindulaisen maailmankuvan vaikutuksesta. 

"Kun minulle alkoi selvitä, että nämä maailmankuvien väliset erot olivat elämän ja kuoleman kysymyksiä... aloin puhua naapureillemme, että meidän on tarpeen oppia tuntemaan elävä Jumala ja luottaa häneen." (Mangalwadi, sivu 82)

"Ajatus ihmisarvosta ja ihmisoikeuksista tuli Intiaan kristillisen kasvatuksen myötä...Tässä yhteydessä kysymme, miksi länsimainen ihmiskäsitys muodostui niin täysin erilaiseksi kuin muut ja miten se vaikutti länsimaiseen etiikkaan, politiikkaan, tieteeseen, teknologiaan ja lääketieteeseen." (Sivu 83) 

Mangalwadin kirja on tutkijan ja filosofin tarkka ja yksityiskohtainen kuvaus siitä miten Raamattu ja sen tuoma maailmankuva ja ihmiskuva vaikuttavat myönteisesti kaikkialla siellä missä Raamatulle annetaan kunnioittavasti tilaa ihmisten sydämissä. Hän myöntää, että ei riitä se, että puhutaan kristinuskosta ja kristityistä maista, vaan tarvitaan ihmisiä, joiden maailmankuva on saanut muuttua Raamatun ja Jumalan tuntemisen kautta.

Nyt vain on Mangalvadin mukaan vaara siinä, että yhteiskunnat, joissa Raamattu ennen on ollut suuressa arvossa, pikku hiljaa hylkäävät kulttuurinsa perustan. Sen hylkäämisen seuraukset jo näkyvät ja alamäki tulee vain kiihtymään sen mukaan mitä kauemmas Raamatun ilmoituksesta ja arvomaailmasta mennään.

Mangalwadin kirjan nimi 'Kirja, joka muutti maailmasi' on kuin herätyshuuto aikaamme. Ennen kuin sanot, että Raamattu on huuhaata ja satukirja satukirjojen joukossa, suosittelen lukemaan Mangalwadin kirjan. Olen varma, että saat uutta näkökulmaa, ja ehkäpä maailmankuvasi muuttuu.

Suosittelen! Suosittelen todella! Toinen suositeltava samoja näkökulmia avaava kirja on John Ortbergin 'Kuka tuo mies on?'

Tässä linkki videoon, jossa Mangalwadi esittelee kirjaansa. Youtubesta löytyy paljon Mangalwadin luentojen videointeja. Englantia sujuvasti kuunteleville varmasti mielenkiintoisia katottavia.

Vishal Mangalwadi: Kirja, joka muutti maailmasi. Miten raamattu muokkasi läntistä maailmaa. Suomentanut Pekka Nieminen.
Sivuja 484.
Päivä 2017

 

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

On hyvä jos saa tarttua kirjaan ilman ennakkotietojen luomia ennakko-odotuksia. Silloin voi helpommin luoda siitä oman arvionsa; lukea ihan itse. 'Vaikka vuoret järkkyisivät' on kirja, joka on ollut mediassa aika paljon esillä. Eikä syy siihen ole vähiten sen käsittelemä aihe.

Olinhan lukenut tästä kirjasta muutaman arvion ja arvioinut arvioijan ja arvion oman ennakkoarvioni mukaisesti. Kuitenkin kun otin kirjan ja aloin lukemaan, niin en tiennyt mitä odottaa. Yritin mytätä kaiken ennakkoon kuulemani pois ajatuksista. Myönnän, että ei se ihan helppoa ollut, mutta ehkä jotensakin onnistuin. Alkuun tuntui, että paljon on puhuttu aika vähästä ja oma lukemiseni oli tahmeaa. Jotenkin en vain syttynyt, en tarinalle, en kielelle.

Kirja on kirjastosta lainassa ja laina-aikaa on vain kaksi viikkoa. Nyt olen sivulla 139 ja viikko on jo mennyt. Vähän mietityttää, että saanko nyt viikolla aikaa ja aikaan niin paljoa, että saisin kirjan lukemalla loppumaan. Monta muutakin kirjaa on pöydällä kannet levällään lukijaansa houkuttelemassa.

Nyt kuitenkin tämän lukeminen on jo helpompaa, kun olen saanut kiinni ideasta ja kirjan kielikin on paikka paikoin mukavaa, jopa kaunista. Ehkä viikko sittenkin riittää.

Kirjan tyttö on Kainuusta, jossa hän nuorena ohjautuu helluntaiseurakuntaan, tulee uskoon, innostuu, etsii ja löytää uusia asioita elämäänsä. Kirjassa joka toinen luku kertoo nuoren tytön elämästä Kainuussa ja joka toinen luku hänen elämästään muutamia vuosia myöhemmin Kolumbian Bogotassa.

Kainuun lukuja lukiessa voin jotenkin samaistua kirjan Elsaan, siis päähenkilöön, koska tulin itsekin uskoon ja liityin helluntaiseurakuntaan kohtuu nuorena. Olin silloin 21 vuotias.

Elsan ehdottomuudessa ja totuuden etsinnässä on paljon omasta nuoruudesta tuttua. Seurakunnan ihmisten elämästä kerrottaessa löydän tuttuja piirteitä kokemuksistani, mutta samalla myös aika paljon totaalisen vierasta, ihan outoja juttuja. Voi tietysti olla, että kun omista nuoruuden kokemuksista on parikymmentä vuotta enemmän etäisyyttä, niin jotkut jutut ovat jo saaneet kultaisen kuorrutuksen muistoissani. Ja sitten (onneksi) joiltain osin nykyiset helluntaiseurakunnat ovat aivan erilaisia kuin olivat pari kolme vuosikymmentä sitten.

Kirjassa Bogotan luvut ovat hyvä kuvaus ihmisen kasvun vuosista, oman itsensä etsimisestä. Sen vaiheen joutuu jokainen käymään läpi jossain vaiheessa, vaikka ei ei olisi koskaan uskoon tullut eikä koskaan Bogotaan matkustaisikaan.

Nyt osaan jo arvailla miten Kainuun osaston kertomus etenee, mutta Bogota antaa vielä odottaa. Jotain arvelen, mutta yritän olla kurkistamatta viimeisille sivuille etukäteen. 

Jokaisen lukukokemus on tietysti ihan se oma. Niin pitääkin olla. Lukiessani mietin, että miten tämän kokee sellainen lukija, joka ei ole koskaan helluntaiseurakunnan ovea avannut? - Tässä lukemisen vaiheessa arvelen, että eipä tutustuminen taida enää paljoa kiinnostaa. Se on surku.
Entä miten minä ja moni muu vuosia ja vuosikymmeniä seurakunnassa mukana ollut tämän kokee? Onko minun lukukokemukseni puolueellinen? Näenkö vieläkään seurakuntaani ja sen elämää oikein? Onko se elämä aitoa vai suurta petosta?

Kirjoittaja on onnistunut kun kirja herättää pohtimaan, kyselemään ja myös etsimään vastauksia. Aina kirjan ei itse tarvitse antaa vastauksia, kunhan se saa vaikutettua lukijassa oman ja aidon vastausten etsinnän. Ja hyvä jos se saa sellaisenkin lukijan miettimään, joka luulee jo omistavansa kaikki vastaukset. Hyvä Terhi! Sinä teit sen!

Omat kokemukseni... olen paljon nähnyt ja joskus jo nähdessäni ihmetellyt. Nykyisin luulen ymmärtäväni enemmän ihmistä ihmisenä. Siksi kaikkea ei siinä mielessä tarvitse ihmetellä. Ihmisiähän me yhä ollaan, ollaanpa sitten uskovaisia tai ei. Kaiken keskellä yhä enemmän ihmettelen Jumalaa ja sitä kuinka hänen tuntemisensa, on muuttanut positiivisella tavalla niin monien ihmisten elämää. Näin on vain käynyt meidän ihmisten touhuiluista huolimatta.

On jo iltamyöhä. Menenpä sänkyyn ja luen vielä hetken. Lisään sitten tekstiä aamulla jos lukeminen herättää uusia ajatuksia.

Nyt on jo aamu. Kirja on luettu. Hyvä se oli. Vain parani loppua kohti ihan kaikessa, tarinassa, juonessa ja kielessä. En kyllä kaikessa tunnistanut kirjan helluntaiseurakuntaa samaksi kuin missä itse olen kolmessa erilaisessa nämä omat vuosikymmenet ollut. Mutta kirjan Virpin ja Arvon olen kyllä tavannut siellä jos täällä, seurakunnissa ja yhtä lailla muissakin kuvioissa. Heidän vetovoimansa tunnen, mutta en itse kokisi olevani kotonani heidän seurassaan. Enkä haluaisi lapsiani heidän seuraansa antaa. - Tuttua väkeä.

Kirjan lukemisen jälkeenkin selittämätön ja jopa yliluonnollinen jää edelleen selittämättömäksi ja yliluonnolliseksi. Ja jopa todellisuudeksi kaikesta huolimatta.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
228 sivua
Otava

Ritva-Elina Pylväs: Alisa, Väylän tytär

Alisa oli alun toisella kymmenellä, kun hänen isänsä kuoli. Siitä kirjan tarina lähtee liikkeelle seuraten Alisan elämää ja matkaa 1800-luvun Tornionlaaksossa.

Ritva-Elina Pylväs on kirjoittanut voimakkaan tarinan, jonka lähtökohdat ovat kirjoittajan synnyinseudun elämässä Kolarin eteläpuolella. Pylväs on rakentanut kirjansa tekstin niiden virallisista asiakirjoista löytämiensä tosiasioiden ympärille, jotka vahvistivat sen tarinan todenperäisyyden, jonka hän alunperin kuuli lapsuudessaan.  

Pääsky-lehden haastattelussa Ritva-Elina kertoo, että Alisan kirjoittaminen vaati paljon pohjatyötä. Hän tutki kirkonkirjoja ja vanhoja sanomalehtiä löytääkseen kyllin vahvan perustan kirjalleen.

Itse tartuin tähän kirjaan ihan uunituoreeltaan joulun alla 2016. Kovin paljoa sitä ei tarvinnut selailla, kun jo tuli tuntuma, että tämä pitää lukea. Tulin päivän päätteeksi kirjan kanssa kotiin ja aamuun mennessä olin lukemisessani jo loppusuoralla. Tarina oli sellainen, että eipä kirjaa oikein malttanut kesken jättää.

Mikä Alisassa koukutti? Varmaan ensinnäkin se, että se pohjautuu tositapahtumiin. Koko historiallinen kehys, jossa tapahtumat etenevät, on hyvin kuvattu. Kirjan henkilöissä on todella mielenkiintoisia ja elävän tuntuisia ihmisiä. He käyttävät puheessaan sopivasti paikallista murretta, mutta vain sen verran, että lukeminen säilyy helppona. Murre sai ainakin minut välillä naurahtamaan mukaville ilmaisuille, ja samalla se antoi sen tarpeellisen ja uskottavan paikallisvärin koko tarinalle.

Kirjan päähenkilö Alisa oli köyhä piikatyttö ja siitä asemasta hänen oli mahdotonta nousta. Se oli osa elämän kurjuutta, joka lisäsi kurjuutta kurjuuden päälle. Avioliitto tietysti muuttaisi tilannetta, mutta... Toisaalta tuohon aikaan vastaavat elämänkohtalot taisivat olla niin yleisiä, että niitä pidettiin aika lailla normaalina elämänkulkuna.

Alisan elämässä paremman elämän toivo ja suuret pettymykset vuorottelevat vuodesta toiseen. Vähän on ripoteltu rakkautta ja ihan hivenen sen ajan romantiikkaakin matkan varrelle, mutta ne ripaukset eivät muuta sitä tosiasiaa, että karua oli elämä.

Kirjan juoni oli sellainen, että se ei oikein antanut mahdollisuutta lukea hitaasti. Aina oli mielessä, että mitähän tapahtuu seuraavalla sivulla, mitä seuraavassa luvussa? Sivujen vähetessä loppua kohti, toivoin jo kovasti, että tarinalla olisi edes jotensakin onnellinen loppu. - Pidän tuon lopun nyt tässä sinulta salassa. Lue itse niin näet miten kirja päättyy.

"Alisa seisoi hiljaa, katseli ja mietti. Niin soon ihmisen elämä niinko tuo väylä. Välillä on koskea, välillä suantopaikkoja. Välistä on tulva, sitte taas laskuvesi."

Kirjaa lukiessa väkisinkin ajatukset menivät oman sukuni tapahtumiin. Niistäkin parisataa vuotta vanhat kirkonkirjat antavat jonkinlaista kuvaa, mutta todelliset tapahtumat jäävät vain arvailun varaan. Usein olen miettinyt, että mitähän kaikkea kirkonkirjojen lyhyiden mainintojen ja päivämäärien taakse kätkeytyy?

Ritva-Elina Pylväs: Alisa, Väylän tytär.
342 sivua
Kustantaja: Väyläkirjat