Mayme Sevander: Vaeltajat

Eksyin Amerikan kautta Neuvostoliiton maaperälle vaikka edellisessä postauksessani lupasin perehtyä jatkossa enemmän Ruijan rantojen suomalaisten elämään.
Kävi nimittäin niin, että sain sähköpostissa pari kuvaa enostani, joka oli matkannut 1928 siirtolaisena Kanadaan ja sieltä 1931 Neuvostoliittoon. Muistin joskus lukeneeni pienen palan hänen tarinastaan 'Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939-1944.' -kirjasta. Hain tuon kirjan uudestaan kirjastosta ja samalla otin kainalooni Mayme Sevanderin Vaeltajat. Siitäkin kirjasta löysin enoni nimen ja kolmen rivin verran lisätietoa hänen elämästään.

Karua luettavaa oli tuo Vaeltajat. Sevander itse oli syntynyt USA:ssa 1923 ja joutui lähtemään sieltä 1934 vanhempiensa mukana Karjalaan. Siellä hänen isänsä vangittiin 1937 ja ammuttiin tammikuussa 1938.

Sevander siis tietää mistä kirjoittaa. 

Sevanderin isä värväsi Karjalaan lähtijöitä, kun sosialismin rakentaminen Karjalassa heitä tarvitsi. Tuhannet ihmiset lähtivät matkaan rakentaakseen sen paratiisin, jota ei Amerikasta löytynyt.

Sevanderin tutkimusten mukaan kuudesta tuhannesta Amerikan kautta Karjalaan tulleesta suomalaisesta ammuttiin vähintäänkin tuhat henkilöä. Jotku tutkimukset puhuvat jopa 2000 ammutusta. Viranomaisilla oli Stalinin käskystä tappokiintiöt niin suomalaisista kuin muistakin kansalaisuuksista. Niinpä syyllisyydellä tai syyttömyydellä ei ollut mitään merkitystä - kiintiöt vain piti täyttää. Sanonta olikin, että kyllä tuomio on jo valmiina kunhan vain löytyy ihminen tuomiota varten.

Vaeltajat-kirja on täynnä kärsimystä ja tuskaa, jota kommunistinen koneisto jauhoi suorastaan teollisessa mittakaavassa. Tämä teollisuuden haara tietysti salattiin mahdollisimman hyvin ja vasta Neuvostoliiton valtiollinen luhistuminen mahdollisti tarkempien tietojen ja joukkohautojen esille kaivamisen.

Eri tietolähteiden mukaan kaikkiaan Stalinin vainoissa tapettiin suomalaisia 25000-30000. Se on toki pieni määrä miljoonien muiden tapettujen joukossa. Eli se siitä kommunismin ihanevaltion rakentamisesta... Paratiisin rakentaminen helvettiin ei ollut mahdollista.

Amerikan suomalaisten kommunistien Eteenpäin-lehti julkaisi Karjalasta saamansa kirjeen 14.1.1938: "Koko synnyinmaamme elää suurien voittojen iloista aikaa. Laajan sovjettimaamme kaikilta ääriltä saapuu jokainen päivä yhä uusia sosialistisen rakennustyön voiton sanomia... Suuren sovjettimaamme työtätekevät kulkevat yhtenäisenä monikymmenmiljoonaisena murtumattomana joukkonan leninin ja Stalinin lipun alla yhä uusiin ja entistä suurempiin voittoihin, yhä onnellisempaan elämään, kommunismiin."

Tässä kolme linkkiä aiheeseen:

Stalinin vainot
Mayme Sevanderin haastattelu 1
Mayme Sevanderin haastattelu 2 (Puolentoista tunnin mittainen Amerikan suomalaisten radio-ohjelma, haastattelu alkaa kohdasta 22:50)
Kansan Uutiset
 

Mayme Sevander: Vaeltajat
Sivuja 249
Taitto ja kansi: Anne Virtanen
Julkaisija Siirtolaisinstituutti, 2000

   

Jäämeren suomalaiset. Kirja Ruijasta. Toimittanut Thor Robertsen.

Kirsi-Klaudia Kankaan kirja Punainen myssy sai minut kiinnostumaan suomalaisten historiasta Ruijassa. Ihan hakematta sattui silmiini kirparilla kirja 'Jäämeren suomalaiset' ja sehän sitten piti ostaa täyttämään tiedon tarvetta Ruijan osalta.

Kirjassa on parikymmentä eri kirjoittajaa, jotka kirjoittavat Ruijan suomalaisista kukin omasta näkökulmastaan. Minulle mielenkiintoisinta antia olivat kirjan alun luvut, joissa Ruojan suomalaisuuden historiaa ja sen muutaman henkilön elämäntarinoita selvitettiin.

Kaikki näytti alkaneen jo 1700-luvun "pätkätöistä", kun pohjoisen Suomen alueella kärsittiin vilua ja nälkää ja siihen hätään töitä tarvittiin. Niin lähdetiin Ruijan alueelle kalaan ja näin päästiin aina pahimman kurjuuden ajan yli. Pikkuhiljaa ensimmäiset sitten jo jäivät asumaan Ruijan alueelle pysyvästi. Sitä mukaa kuin viesti meren rannan paremmasta elämästä tuli sinne vanhoille kotiseuduille, lähtijöiden määrä kasvoi. Niin syntyi suomalainen asutus Ruijan itäosiin.

Tämän kirjan loppuosasta vei suuren osan sen miettiminen, että ketä nämä Suoman sukuiset oikein ovat. Ovatko he kveenejä, joka alunperin oli ollut lähinnä haukkumasana, vai ovatko he Norjan suomalaisia? Onko heidän kielensä kveeni vai suomi?

Vähän yllätyin siitä kuinka tärkeinä siellä asuvat Suomen sukuiset näitä taustojaan pitävät... tai paremminkin yllätyin siitä miten heidän omatkin mielipiteensä näistä asioista jakautuvat. Osa ei miellä olenkaan omakseen kveeni-sanaa ja ovat tiukasti sitä mieltä, että heidän vanha kielensä on puhdasta suomea eikä mitään kveeniä. Osa sitten omii nuo nimitykset mielellään itselleen ja sukujuurilleen.

No, onhan se ihmiselle aina ollut iso kysymys, että kuka olen ja mistä olen. Näihin kirjan lopun pohdintoihin en jaksanut innostua, mutta kirja kuitenkin haastoi kaivamaan vielä lisätietoa Ruijan alueen historiasta, nykypäivästä ja sen ihmisistä. Niinpä kirjastossa käydessäni lainasin vielä Samuli Paulaharjun Ruijan äärimmäisillä saarilla -kirjan ja Siirtolaisuusinstituutin kustantaman kirjan Ruijansuomalaisten elämää. Sen tekijä on Tarja Lappalainen.

Paulaharjun kirja on toinen painos kirjasta, joka ilmestyi ensi kerran jo 1935. Olen näitä Paulaharjun kirjoja lukenut aikaisemminkin. Hänen tuotannossaan on todella mielenkiitoisia kuvauksia vanhan ajan elämästä ja ihmisistä eri puolelta Suomea. Kirja 'Härmän aukeilta' on yksi mieleen jäänyt lukukokemus, toinen on 'Rintakyliä ja larvamaita' ja kolmas tässä mieleen tuleva on yksi niistä hänen Lappia käsittelevistä kirjoista, mutta mikähän se niistä oli? 'Lapin muisteluksia' vai 'Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa'? Vai oliko sittenkin 'Sompio: Luiron korpien vanhaa elämää'?

Siirtolaisinstituutin kirja näyttää kauniine kuvineen perin puoleensavetävältä. Nyt vain pitää arpoa kummasta kirjasta aloittaisi, Paulaharjusta vai Lappalaisen kirjasta? Ehkä otan molemmat yhtä aikaa tyon alle.

Jäämeren suomalaiset. Kirja Ruijasta.
Toimittanut Thor Robertsen.
Kirjan norjan kieliset tekstit suomentanut Tellervo Laine. 
Sivuja 264.
Julkaisija Norjalais-suomalaisnen liitto.

Veli Andreas / John & Elizabeth Sherill: Sanan salakuljettaja

Kirjan alussa hollantilainen Andreas sanoo haaveilleensa sankaritöistä ihan siitä saakka kun pikkupoikana ensimmäisen kerran työnsi jalkansa puukenkiin. Aluksi seikkailuiksi riitti uskovaisen naapurin savupiipun tukkiminen ja isoveljen säästöpossun tyhjentäminen.

Toisen maailmansodan aikana Andreaksen kotikylä joutui saksalaisten miehittämäksi ja seikkailut saivat uutta ja vaaralista sisältöä siinä kun Andreas räjäytteli ilotulitepommeja sotilaiden kiusaksi.
Sodan loputtua seikkailunhaluinen nuori mies hakeutui itsekin armeijaan ja palveli Hollannin siirtomaajoukoissa Indonesiassa. Haavoittumisen jälkeen hänet kotiutettiin. Sotasairaalassa hänellä oli aikaa miettiä elämäänsä ja muutamien mutkien kautta hän lopulta tuli itsekin uskoon.
Elämä siitä eteenpäin on sitten ollut melkoista ihmeellisten johdatusten sarjaa. Ensin löytyi työpaikka, sieltä sellaisen järjestön kouluun, joka varusti lähetystyöntekijöitä maihin, joissa kirkoilla ei ollut lähetystyötä. Sitä kautta Andreas löysi oman kutsumuksensa, joka oli Raamattujen salakuljetus.

Ensin kohteina olivat Itä-Euroopan kommunistimaat, joissa kristityillä oli suuri tarve Raamatuista. Näiden maiden hallitukset pyrkivät kaikin tavoin hävittämään kristillisen uskon ja yksi tärkeä toimintamalli näillä hallituksilla oli tehdä Raamatun hankkiminen mahdollisimman vaikeaksi. Vanhat Raamatut pyrittiin hävittämään ja uusia ei painettu.
Monissa maissa Raamattua ei saanut edes rahalla. Jossain niitä vähiä Raamattuja myytiin mustassa pörssissä suureen hintaan. Seurakunnassa ei aina edes papilla ollut omaa Raamattua. Tarve siis oli todella suuri ja siihen Andreas omalta osaltaan rohkaistui vastaamaan.

Raamattujen salakuljetus oli ja on todella vaarallista touhua, mutta Andreas huomasi pian, että rajojen ja tullien tiukan seulan läpi löytyi kyllä mahdollisuuksia. Andreaksen rukous Jumalalle oli, että Jumala sulkisi tullimiesten silmät niin, etteivät he näkisi. Ja niin kävi. Usein Andreas nosti laatikollisen Raamattuja viereensä auton etuistuimelle, mutta tullimiehet eivät niitä löytäneet siitä, vaikka penkoivat tarkastuksessa koko auton.

Pikkuhiljaa salakuljetus kasvoi muutaman kirjan viemisestä kymmenien ja satojen, kohta tuhansien Raamattujen viemiseksi  yhdellä kertaa. Andreas sai myös työtovereita, jotka laittoivat itsensä vaaraan Raamattujen vuoksi.

Työ on vuosien ja vuosikymmenien varrella laajentunut kaikkialle missä kristittyjä on vainottu. Enää se ei ole vain Raamattujen viemistä, vaan mukaan on tullut monenlainen apu vainotuille kristityille. Kiina, arabimaat, latinalainen Amerikka ja monet Afrikan maat ovat työn kohteina.

Yksi iso asia vainotuille kristityille on ollut tämän työn kautta tajuta, että Jumala ei ole unohtanut heitä ja samalla myös sen ymmärtäminen, että toiset kristityt eivät ole heitä unohtaneet.

Sanan salakuljettaja -kirja ilmestyi ensi kerran 1970 suomeksi nimellä 'Piikkilanka ei pidätä'. Sen englanninkielistä painosta myytiin yli 10 miljoonaa kappaletta. Tämä nyt painettuun versioon on lisätty kymmenkunta sivua päivitystä veli Andreaksen haastattelun muodossa.

Muistelen joskus lukeneeni tuon piikkilanka-version, mutta hyvää teki nyt lukea kirja uusiksi. Vaikuttava, rohkaiseva, uskoa synnyttävä. Luettava. Suosittelen. 

Veli Andreas: Sanan salakuljettaja.
Suomentanut Merja Pitkänen.
Sivuja 335.
Kustantaja Päivä Osakeyhtiö, 2017.