Härmän Kustaa: Ottaa hengen kiinni

Olin tässä yhtenä päivänä Veljeskodin Suomi 100-vuotta illassa mukana. Tuo veljeskoti on aikanaan perustettu sotaveteraanien kuntoutuslaitokseksi ja nyt sinne oli kutsuttu tuon kodin tukijoita ja yhteistyökumppaneita yhteiseen illanviettoon.
Juhlaohjelman joukossa oli bingo. Se oli yksi näyte kodin normaalista iltaohjelmasta. Liekö se oli juuri tuo bingo, joka toi mieleen Härmän Kustaan kirjan Ottaa hengen kiinni. Etsin kirjan hyllystä, istahdin lukemaan ja sieltähän se löytyi kertomus Alapään isopinko.

Nyt kun eletään aikaa, jota kuvaavia sanoja ovat hyvinkin pikaruoka ja kertakäyttö, niin on mukava ajatella, että kirja ei oikeastaan ole kumpaakaan noista. Hyvän kirjan sisältö ja käyttöliittymä ovat aina kestäneet aikaa paremmin kuin hyvin. Sellainen on tämäkin Härmän Kustaan murrepakinoita sisällään pitävä Ottaa hengen kiinni. Kirja on vuodelta 1976.

Näitä Härmän Kustaan kirjoja hyllyssäni on muutama ja aika ajoin otan ja luen niitä - niin mukavia ne ovat. Siihen mukavuuteen taitaa osasyy olla se, että omatkin sukujuureni ovat isän puolelta Kauhavan ja Härmän maaperässä aika syvällä. Siitä taas johtuu se, että eteläpohjalaisen murteen nuotitus on jotenkin hallussa. - Nuotti on hallussa, vaikka puhua sillä nuotilla en osaakaan. Sen murteen sävelen kuulen kun tätä kirjaa luen. Voi toki olla, että sävelkorvani ei ole aivan tarkka - vaan väliäkö tuolla kunhan on mukavaa?

Joskus näyttää siltä, että murteet ovat Suomesta kadonneet jonnekin yleiskielen alle, mutta onneksi aina joskus saa vieläkin kuulla rohkeasti murteella puhuvia ihmisiä. Murteet ovat kuitenkin yksi tämän sata vuotiaan maan rikkaus. Mukava jos tämä erilaisuus saisi säilyä seuraavallakin sataluvulla.

Pieni lainaus kertomuksesta, jonka otsikko on Ottaa hengen kiinni: "Ei se rakkahat ystävät naurata, on tämä elämä niin epäsiveelliseksi mulkkaantunu. Henkensä kaupalla saa näin vanheet miäs kuljeskella täälä alhos. Ja kun taas syyskaliamat ja pimiät ehtoot koittaa ja jos viälä sattuu liukkahat saappahat, niin palioko siinä tarvittoo. Kun tuollaanen naispeijooni vähä töyttää kupheshe, niin ketterit pystys ja olla hyvä vaan. Lipottele siinä sitten karkuhun."

Tuon lainauksen taustalla oli ollut lehtiuutinen, joka oli kertonut kuinka eräs miäsparka oli ollu leipäkaaraa fööräämäs, kun akkajunkkari oli kaapannu koko faarin, taluttanu niskasta kräsikköhö ja tehny tepoosensa.

Vaikea on näitä nauramatta lukea, vaikka ei tuota eteläpohojalaisuutta tämän enemmän mukanaan kanna kuin sitä minunkin sisuksissa on. Voi kyllä olla, että isolle osalle suomalaisista tuo murre on jo liian vaikeaa luettavaksi ja osa luetusta jää ymmärtämättä. Tekstin asiayhteydestä silti moni vaikeakin sana tulee ymmärretyksi ainakin suurin piirtein, vaikka kielen sanasto ei täysin olisikaan hallussa.

Alapään isopinko oli se juttu, joka Veljeskodin illanistujaisista tuli mieleen. Sen kertoma tapahtuma oli eri paljon mielenkiintoisempi kuin Veljeskodin bingohetki. Vaan enpä silti käy Alapään isopinkoa tarkemmin kertomaan. Annan tässä vain haasteen etsiä jokukaan Härmän Kustaan kirja jostakin kesälomalukemisiksi. - On ne vaan niin mukavia juttuja!

Tietoa siitä kuka tämä Härmän Kustaa oikein oli, löytyy tästä linkistä. Ja jottei yhdellekään tekosyylle olla hankkimatta Härmän Kustaan kirjoja luettavaksi jätettäsi tilaa, niin täältä niitä kirjoja kyllä löytyy. 

Härmän Kustaa: Ottaa hengen kiinni.
Sivuja 195.
Kustantaja Vaasa Oy, 1976.

Eerola & Piipponen: Startup seurakunta

Tämän aamun uutisia lukiessani huomasin tutkimuksen, jonka mukaan yli 50 prosenttia suomalaista uskoo Jumalaan.  33% sanoo uskovansa kristinuskon  Jumalaan, 19% sanoo uskovansa, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa ja 14% ei oikein tiedä.
Tuo tilasto on niin sanotusti hyvien päivien tilasto, mutta se kertoo kuitenkin sen, että suomalainen uskoo edelleenkin. Muodossa tai toisessa.
Aikoinaan oma isäni sanoi, että sodassa pahan paikan tullen jokainen rukoili. Muodossa tai toisessa. Se oli häneltä sellainen lähes viisi vuotta kestänyt tutkimus asiasta jossain Rukajärven korvessa.

Startup seurakunta on kirja, jota olen viime päivinä lukenut - tai paremminkin olen lukenut sitä melkein joka ilta nukkumaan mennessä, kun kirja on ollut kannet levällään yöpöydällä päällimmäisenä kasassa, jossa on ollut viisi muutakin samalla tavoin odottamassa vuoroaan.

Millainen muutos suomalaisissa seurakunnissa on meneillään? Siihen tässä kirjassa kysytään vastauksia neljältätoista seurakuntajohtajalta. He kaikki ovat seurakunnissa, jotka hakevat jotakin uutta näissä seurakuntakuvioissa. He kaikki toimivat tähtäimessään se, että tuo alussa mainittu 33% lähtisi kasvamaan ylöspäin. Mukana on muutamia luterilaisia toimijoita ja melkoinen rivi vapaaseurakuntia, pari helluntaiseurakuntaa ja muutama aivan uusi juttu, jotka eivät ole oikein niitä eikä näitä. Kristillisiä seurakuntia kuitenkin kaikki.

Jokaisella suomalaisella taitaa olla jonkinlainen käsitys siitä mikä ja millainen seurakunta on, olipa kysymys sitten luterilaisesta seurakunnasta tai jostakin muusta. Usein siihen käsitykseen liittyy ajatus jostakin vanhasta ja tämän ajan kelkasta pudonneesta systeemistä.

Startup seurakunta kertoo siitä miten aktiiviset kristityt pyrkivät perustamaan uusia seurakuntia tai muovaamaan vanhoja seurakuntia sellaisiksi, jotka istuisivat mahdollisimman hyvin tähän aikaan jossa elämme. Kirjan kertojat eivät halua olla niitä, jotka putosivat kelkasta. He etsivät mallia, jossa ihminen voisi kokea, että tässä on hyvä olla ja tämä on tarkoituksenmukainen koko kristillisyyden ideaa ajatellen. Ei enää haeta mallia kansankirkolle, vaan kirkon ja seurakunnan tapa toimia voi olla sopiva jollekin pienemmälle joukolle ihmisiä. Ja juuri sitä kautta seurakunta saa merkityksensä ihmisten keskellä. Kansainvälinen seurakunta UCC on tästä yksi esimerkki. Tai joku seurakunta "rakentaa nuorten aikuisten näköistä toimintaa".

Yksi kirjan kysymys on, että onko seurakuntasi relevantti paikkakunnallaan? Mitä ja miten seurakunta vaikuttaa ihmisten elämään? Kutsuuko, houkutteleeko se uusia ihmisiä yhteyteensä ja löytävätkö ihmiset siitä sellaista, joka vastaa heidän elämänsä tarpeisiin?

Kirjaa lukiessa joutuu myöntämään, että on hienoa kun on ihmisiä, jotka uskaltautuvat niinkin rohkeaan hankkeeseen kuin uuden seurakunnan perustaminen tai vanhan uudistaminen paremmin tähän aikaan sopivaksi.

Kirjan lukujen otsikot antavat kuvaa niin kirjan sisällöstä kuin näistä Startup seurakunnistakin: Mummot sisäänheittäjinä, Armon vallankumous, Tabut, PizzaKirkko, Hiton vaikea tie, Luonnollisesti yliluonnollinen, Yhteys on syömistä, Jatkot pubissa. - Siinä oli muutama otsikko esimerkiksi.

Kenelle tämä kirja on kirjoitettu? Kenelle suosittelisin?

Suosittelen ensinnäkin seurakunnissaan aktiivisesti toimiville. Suosittelen seurakuntien johtoporukoille. Suosittelen niille, jotka epäilevät, että seurakunta taitaa olla jo pudonnut kokonaan kelkasta.

Minulle tämä oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja.

Kirjalla on oma sivunsa netissä: http://www.startupsrk.fi/  Käyhän katsomassa!

Janne Eerola & Mitja Piipponen: Startup seurakunta.
Kansi Janne Eerola
Sivuja 268.
Päivä Oy 2017.
  
  

Arto Seppälä: Suon syvä syli

'Suon syvä syli' on tälle kirjalle tosi hyvä ja kuvaava nimi. Kannen kuvassa nainen makaa selällään suolammen rannalla. Kansikuvan suolampi oli niin tutun näköinen, että hetken ajattelin joskus käyneeni saman lammen rannalla. No, jos olenkin käynyt, niin tuo nainen ei siellä kyllä silloin maannut.

Meillä taitaa jokaisella olla mielimaisemamme. Minulla on kaksi ihan yhtä mieluista maisemaa, eikä vain maisemaa, vaan maastoa, joissa kulkien kokee jotenkin tulevansa hoidetuksi. Ne kaksi ovat koivikko ja suo.

Molemmat, sekä koivikko että suo, ovat niin suomalaista että! Valkokylkiset nuoret ja suoraryhtiset koivut metsikkönä, jossa ei muita puulajeja kasva, ovat niin kauniita, että kuvailusanat loppuvat kesken heti alkuunsa. Suo kaikessa moninaisuudessaan tuoksuineen ja väreineen, jotka vaihtuvat kevään, kesän ja syksyn saatossa, hiljentää kulkijan hoitavaan hiljaisuuteensa.

Olipahan mukava lukea yhden kirjan verran suokertomuksia. Moneen tarinaan pääsi niin hyvin sisälle, että suo suorastaan tuoksui ja vesi lotisi sammalikossa saappaiden alla. Hillat, sammaleet, suopursut, karpalot, nuotiotuli ja kuuma kahvi termarista ja jokaiseen lihakseen menevä väsymys suolla tarpomisen jälkeen nousivat kirjaa lukiessa toden tuntuisina mieleen omista suokokemuksista.

Kirja on tulosta Suoseuran järjestämästä suotarinoiden kirjoituskilpailusta. Kilpailuun oli tullut melkein tuhat tarinaa ja niissä lähes 7000 liuskaa tekstiä. Parhaat tarinat on sitten laitettu kovien kansien väliin. Kirjan toimittajana on ollut Arto Seppälä.

Tuo tuhat tarinaa kertoo siitä, että suomalaisille suo on tärkeä ja oma juttu. Kirjan tarinat ovat hyvin erilaisia. Monissa suon kuvaukset ovat, niin kuin jo sanoin, tuoksuvia, vetisiä, märkiä ja värikkäitä. Toisissa sitten kuvataan jo enemmän suon vaikutusta ihmiseen ja muutamassa tietysti ihmisen vaikutusta suohon.

Vaikea on kirjan 22 tarinasta nostaa yhtä ylitse muiden, vaikka kilpailussa tietysti yksi palkittiin voittajana. Itselleni ykkönen taisi olla Markku Tantun kirjoittama Lokki. Siinä ihmisen vaikutus suohon tuli vahvasti esiin. Sitä lukiessa mieleen nousivat tietysti omat kokemukset joistakin suoalueista, joissa olen nähnyt miten ihminen pilaa suon ja samalla menettää sen kauniin ja hyvän mikä muuten olisi ollut sukupolvelta toiselle suonkulkijan nautittavana.

Aloitin kirjan lukemisen kannen kuvan vetämänä. Epäilin heti aloittaessa, että onko tämä sellainen, joka tulee luettua? Mutta olipa kyllä ja vieläpä tästä jäi hyvä lukumaku. Joku tarina oli luettavuudeltaan kuin olisi suossa rämpinyt, mutta suurin osa veti oikein hyvin. Mukava yllätys oli kun yhden tarinan suo oli Oulaisissa, missä itse olen 30 ensimmäistä vuottani elänyt.

Ei sille voi mitään, että Suon syvä syli herätti kaipuun suolle. Kirja sai selaamaan omia suokuvia ja laitoin tuohon niitäkin muutaman. Keväinen suo kutsuu kulkemaan ja tarjoaa ihmeitään kulkijalle. Jospa siis...

Arto Seppälän (toimittanut) Suon syvä syli.
Suotarina-kirjoituskilpailun antologia.
Kannen kuva Sanni Seppo.
Ulkoasu Liisa Heikkilä-Palo.
Sivuja 215.
Maahenki Oy. 1999

      

Agatha Christie Rikos yhdistää / Salainen vastustaja

Olipahan mukava eilen illalla tavata pitkästä aikaa Tommy ja Tuppence. Ensin en ollut tuntea heitä, mutta kun jonkin aikaa katselin heitä, tulin vakuuttuneeksi, että tosiaankin! Tommy ja Tuppence ne tosiaankin olivat!
Ensimmäisen kerran tapasin heidät junassa Serbiassa matkustaessamme vaimoni kanssa väliä Novi Sad - Belgrad. Se mahtoi olla kesä 2015.
Se junanvaunu, jossa istuimme oli tosi likainen, nuhruinen ja ties mitä muuta. Lian ja spraymaalin töhrimistä ikkunoista hädin tuskin näki läpi, mutta sen näki ja koki, että hitaasti matka edistyy. Välillä tuntui, että kiskot notkuivat junan alla, sen verran huojuvaa kulku oli.
Niinpä otin matkakirjan repusta ja päätin ainakin aloittaa sen lukemisen. 'Agatha Christie Salainen vastustaja' luki sinisävyisessä kannessa, jonka keskellä seilasi melkoinen laiva. Kannen alareunassa oli vielä teksti 'Tommy & Tuppence -seikkailu'.

Mielessä siinä kyllä kävi, että sopivampi olisi nyt kyllä Idän pikajunan arvoitus, mutta lohduttauduin sillä, että ei tämä kyllä mikään pikajuna ole...

Tämä uusin tapaaminen Tommyn ja Tuppencen kanssa tapahtui television kautta. Elokuvan nimi oli 'Rikos yhdistää', kuusiosainen BBC:n tuottama rikoselokuva, joka perustuu Christien kirjoihin Salainen vastustaja ja Rikos yhdistää.
Ihan alusta en päässyt tuota sarjan toista osaa katsomaan ja ensimmäinen osa oli mennyt ohi silmien kokonaan katsomatta. Tänään sitten päivitin homman katsomalla YLE Areenalta eka osan ja toisen osan alun.
Ei elokuvaa montaa minuuttia tarvinnut katsoa kun jo huomasin, että eihän elokuva ole sama juttu kuin alkuperäinen kirja.

En ole koskaan ollut Christien dekkareiden lukija, niin kuin jotkut ovat. Olisinkohan pari kolme joskus lukenut? Television Poirot-sarjat ovat Christien tarpeen täyttäneet. Tuolle Bakkanin matkalle otin kuitenkin Salaisen vastustajan mukaani ajatellen, että kun kuukausi ollaan reissussa ja suomenkielistä lukemista ei ole mukana kuin kolme kirjaa, niin nyt tulee Christiekin luettua. Ja niin tuli.

Tommy ja Tuppence ovat Christien kirjoittajauran alussa syntyneitä henkilöitä. He taisivat olla mukana vain viidessä kirjassa, joskin yllättävän pitkällä aikavälillä. Vuonna 1922 ilmestynyt Salainen vastustaja (The Secret Adversary) oli ensimmäinen, ja vuonna 1973 ilmestynyt ja Kohtalon portti (Postern of Fate) on viimeinen heistä kertova kirja.

Junassa Novi Sadin ja Belgradin välillä en päässyt kirjassa paljon alkua pitemmälle. Häiriötekijöitä oli vähän liikaa. Yksi niistä olivat juuri nuo junan serbialaiset. He pitivät melkoista mekkalaa koko ajan, ja vaikka en kielestä mitään ymmärtänyt, niin piti sitä aina välillä kuunnella. Ja tietysti maisemiakin piti katsella sen mitä niiden likaisten ikkunoiden läpi näki.

Aika pian kirja kuitenkin imaisi minut juonellaan ja ehkä juuri sillä, että Poirot ei viiksiään silitellen tullut sivuilla vastaan.

Salainen vastustaja liikkuu 1. maailmansodan jälkeisessä Englannissa kun taas nyt teeveessä tuleva sarja on sijoitettu 50-luvulle. -No mikäs siinä, käyhän se niinkin, mutta vähän ihmettelen, että miksi BBC on tuonut jutun näinkin kauas alkuperäisestä ajasta. Vastaus taitaa olla siinä, että kun teeveesarjan loppu perustuu tuohon Kohtalon porttiin, joka on kirjoitettu 70-luvulla, niin onhan 50-luku jonkinlainen kompromissi.

Lomakiireissä taisimme jo ehtiä Serbiasta seuraavalla viikolla Montenegron puolelle ennen kuin sain kirjan luetuksi loppuun asti.

Kirjan juoni oli mukavan koukuttava ja tuo aikakin johon tarina oli sijoitettu, tuntui kiehtovalta. Se antoi mielenkiintoiset raamit Tommyn ja Tuppencen seikkailulle.
Olen jostakin lukenut, että pari meni myöhemmin naimisiin, mutta kirjassa he eivät ole naimisissa kun taas tuossa BBC:n elokuvassa he jo ovat naimisissa. Sen verran kirjassa kyllä olikin romantiikkaa, että tämä kehityssuunta oli odotettavissa.

Ihan pienestä salaisuudesta kirjassa ei ole kysymys, sillä sen selviämisestä on kiinni Englannin hallituksen kohtalo.
Laivan kuva kannessa on siksi, että koko tarinan taustalla on Lusitania-alus, jonka saksalaiset upottivat 1915 laivan matkatessa New Yorkista kohti Liverpoolia. Laivassa matkusti Jane Finn, joka pelastui haaksirikosta. Hänellä oli mukanaan salaisia papereita, jotka katosivat sanoin kuin Janekin heti pelastautumisensa jälkeen. Niiden papereiden löytymisestä oli siis maan hallituksen kohtalo kiinni.

Lusitaniaa ei BBC:n elokuvassa ole olenkaan. Eikä tietysti voikaan olla kun elokuvan aika on siirretty 50-luvulle.

Ei Christie turhasta ole mainettaan saanut, se on selvä. Sen tämä uran alkupuolen kirjakin osoittaa. Minulle kirja oli perin positiivinen juttu. Niin kuin sanoin, en ole koskaan ollut Christien lukija - jostakin kumman syystä. Ehkä yksi syy on siinä, että en ole yleensäkään dekkareita paljoa lukenut ja siinä sivussa olen jättänyt Christietkin rauhaan. Tämä kirja antoi minulle uutta kuvaa Christiestä. En nimittäin aiemmin tiennyt, että hänen kirjoissaan voisi olla huumoria ja romantiikkaakin jännityksen rinnalla.

Nyt pitää katsoa telkusta tämä sarja kokonaisuudessaan, mutta takaraivossa on jo tieto, että ei elokuva ole ollenkaan sama kuin kirja.
Oisiko siis sittenkin viisaampi hankkia loput Tommyt ja Tuppencet vaikka tämän kesän lomalukemisiksi?
Kävipä tässä niin tai näin, niin et varmaan ylläty, kun sanon, että jos olet tutustunut pelkkään Poirotiin ja neiti Marpleen, niin tutustu nyt ihmeessä Tommyyn ja Tuppenceenkin.

Agatha Christie: Salainen vastustaja.
Suomentanut Eva Siikarla.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.
Sivuja 310.
WSOY 2013

Mukava oli lukea miten Herta luki, koki ja näki Tuulisen maan.

Mukava oli lukea miten Hertta kirjan luki, koki ja näki. Kävi nimittäin niin, että kaverini kilautti ja kysyi, että oletko huomannut, että siitä on arvio taas yhdessä lehdessä?
Vastasin, että enpä ole huomannut. - Missä lehdessä?
- Se on semmonen lehti kun Jänkä. Sen saa ostaa kirjastosta.
En nyt ihan siltä istumalta, mutta aika pian kuitenkin ajoin kirjastoon ja siellähän se Jänkä oli hyllyssä ja lähti seitsemän euron hintaan matkaani. Arvelin, että kyllä ihan jo sen Hertan jutun takia tämä kannattaa ostaa ja kukapa tietää, jos tässä on muutakin hyvää luettavaa.

'Lappilainen kulttuurilehti' siinä luki heti kannessa. Kannen vihjeet sisällöstä panivat aavistelemaan, että kyllä tässä muutakin luettavaa on kuin vain sen Hertan juttu. "Saunasta täällä ei ymmärretä yhtään mitään" ja "Kuivalihakeitto, kampanisut ja Lapin aito rieska" sivun 22 juttuna houkuttelivat heti lukemaan, mutta toki halusin lukea ihan ensiksi sen Hertan jutun. -Missähän se on?
No, lopulta se löytyi sivulta 40 ja oli otsikoitu "Räkkäsuojan vainajan tapaus".

-Yyym.. niin lappilaista että! Räkkäsuoja! - Eikö vaan ole hieno ja kuvaava sana?

Ja sitten se juttu. Perin positiivinenhan se oli. Olen nyt näitä kirjani 'Tuulinen maa' arvioita muutaman lukenut ja se on niin mukava huomata, että kuinka erilaisiin asioihin eri lukijat kiinnittävät huomiota.
Siihen lukijan näkemän ja kokeman rinnalle kun laittaa sen mitä itse on ajatellut jotakin kirjoittaessaan, mihin pyrkinyt sanoillaan ja miksi on käyttänyt sellaisia ilmaisuja kuin on käyttänyt, niin... no en tiedä mitä sanoisi. Ehkä juuri sen, että niin erilaisia me ihmiset olemme. - Onneksi olemme!

Näin Hertta kirjoitti:

Kiitos Hertta sinulle ihan erityisesti viimeisestä lauseesta tuossa tekstissä. -Eihän sitä tiedä vaikka jotakin vielä syntyisi...

Jänkä-lehti oli minulle positiivinen ilmestys ja olisi sitä ollut ilman tuota Tuulista maatakin. Lehteä ei kyllä ole joka ärrällä myynnissä, mutta laitanpahan tähän listan mistä sen voit ostaa. Nettiosoite on www.janka.fi ja sieltä voit tehdä vaikka kestotilauksen. Hintakaan ei ole kuin 13 euroa / vuosi (kaksi lehteä). '

Tuolta Syrjä-Suomesta, Helsingistäkin lehti löytyy vaikka Akateemisesta Kirjakaupasta. Jotta kipaseppa ostamaan!

- Niin muuten, tiedätkö sinä mikä on räkkäsuoja? Jos et tiedä niin asian selvittämiseksi on ainakin kaksi mahdollisuutta. Eka ja paras on tietysti lukea tuo Tuulinen maa. Toinen ja turhan helppo on kirjoittaa sana googlen hakuun.

- No oho! Kokeilin, mutta ei muuten löytynyt Googlen avulla räkkasuojasta ihan hyvää kuvaa. Taitaa tähän hätään olla paras sanallinen kuvaus löytyä Tuulisen maan sivuilta! Vaikka jos ihan tosissaan ollaan, niin tokkopa tässä kellään mikään hätä on tuota selvittää.

Ilmari Manninen: Pohjan pitkiltä periltä. Retkeilyllä Länsi-Lapissa.

"Nykyisin ovat Lapin-matkat muodissa", aloittaa Ilmari Manninen kirjansa ja jatkaa "Useimmat matkustavat Petsamoon. Harvat eksyvät läntiselle reitille, joka pitkin Tornion- ja Muonionjoen laaksoa vie Enontekiön kirkolle, missä maantie loppuu, turistinkin kannalta kesken".

 Tässä on sitä jotakin! Jo pari sivua luettuaan tajuaa, että tässä kirjassa on ovi toiseen maailmaan, toiseen maailman aikaan. Kirjassa astutaan kiireen rajan yli. Täällä meillä päin nimittäin sanotaan, että Napapiiri on kiireen raja. Sen rajan kun ylität ja astelet siitä pohjoiseen, niin kiire jää taakse.

Manninenkaan ei pitänyt kiirettä. Ajattelehan, että hän teki matkansa Kemistä länsirajaa pitkin Enontekiön Palojoensuuhun ilmeisesti vuonna 1929. - Ainakin hän kirjoittaa 3.3.1934 päivätyssä esipuheessaan, että "Matkan suoritin viitisen vuotta sitten". Lopulta tuore matkakirja painetaan luettavaksi vuonna 1936. Ei siinä hyvää asiaa kiireellä pilattu!

Tuo aloitus "nykyisin ovat Lapin matkat muodissa", on siitä hieno, että se on kuin tämän talven Lapin Kansan otsikoista tai YLEn iltauutisista repäisty. Kirjan julkaisemisesta kuluneet 80 vuotta eivät ole tuota asiaa miksikään muuttaneet. 

Se muoti on kyllä siinä muuttunut, että eipä silloin vuonna 1929 tainnut kovin paljon tulla turisteja maamme rajojen ulkopuolelta, mutta esimerkiksi helmikuussa 2017 Lappiin tuli turisteja ulkomailta noin 250 000 yöpymisen verran! Kiinalaiset ovat nyt uusi kasvava tulijoiden ryhmä. Lappi on päässyt hyvin läpi kiinalaisessa mediassa ja se on sytyttänyt Lappi-kuumeen monille varakkaille kiinalaisille.

Mutta mennäänpä vielä Manniseen ja hänen kirjaansa. Se 80 vuoden takainen kuvaus länsirajan elämästä on kiehtova. Matka alkaa kuvauksella Kemin kaupungista. "Kemi on varsin tyypillinen pikkukaupunki, tuollainen hiljaisuuden tyyssija. - - - Ihmettelin kahvilain paljoutta. Kadulle raikui avatuista ovista ja ikkunoista gramofonin leikkaava parku. Huvittelunhaluisia näytti olevan riittämiin."

Sitten tullaan jo Pelloon. "Jos etelän ihmisille kerrottaisiin, että täällä Tornionjoenlaaksossa asutaan kesällä navetoissa, eikä annettaisi tarkempaa selitystä, saisivat he hyvin nurjan käsityksen sikäläisen väestön puhtaudesta. Mutta asianlaita on aivan päinvastainen. Torniojokilaakson väestön puhtaudenharrastus on esikuvallista..."

Luku, joka on otsikoitu "Vaattojärvelle" alkaa säälitellen niitä, "jotka tulevat Peräpohjolaan tai Lappiin komeasti autolla ajaen ja tyytyvät katselemaan näköaloja nykyaikaisesta ajoneuvostaan käsin". Manninen sanoo, että täällä matkoilla tarvitaan moitteettomasti toimivia jalkoja ja palkeita ja mukavuuden vaatimuksista on luovuttava jos aikoo nähdä aitoa elämää. "Erämaa antautuu vain jalan taivaltavalle."

Vaattojärven nähtävyyksistä kertova luku alkaa reilun neljän sivun kuvauksella Peräpohjolan eukoista, jotka polttavat piippua. Manninen oli kysynyt eräältä emännältä kuinka kauan tämä oli piippua polttanut. Vastaus oli, että "minä olen polttanut piippua syntymästäni saakka. Toisessa suupielessä oli tissi ja toisessa piippu."

Poronhoidon kuvaus on toki saanut sivuja viisinkertaisesti verrattuna eukkojen piipunpolton kuvaukseen, mutta on kirjassa myös sellainen luku kuin "Kansantieteellistä hajua". Manninen sanoo omistavansa tämän luvun Lapin hajuille. Hän tekee Lapin hajuista tällaisen luokittelun: 1) makuuvaatteiden tuoksut, 2) ruoka-aineiden haisut ja 3) muut löyhkät. Tämän luokituksen yksityiskohtaiset kuvaukset väkisinkin hymyilyttävät.

Tuon ajan matkalaiselle olivat tienvarren kievarit tärkeitä. Niiden "ruokamuoreja" Manninen kuvaa suorasanaisesti. "Ja tulta kohentelemassa istui takan ääressä pulska Lapin-Elli - varmaankin koko Lapin ja Peräpohjolan valtavin ruho."
"S-n kievarin emäntä, helmipä oli tuo eukkonen. Ihmeellistä vain, miten ihmisen nahka venyy.  Ei tälle emännälle vedä vertoja edes Lapin-Ellikään, niin mahtava kuin onkin."
"Fetan emännästä en muista muuta kuin takaliston, kun hän käänsi sen meille ja konttasi kievarikamarin sängyn alle etsimään pesuvatia."

Kansantieteilijä kun oli, on Manninen vielä kirjoittanut luvut poronhoidosta ja tietenkin pohjoisen käsitöiden tekijöistä ja heidän tuotteistaan. Mielenkiintoinen oli myös luku "Uuttu". Kirjoittaja selittää, että siipikarjanhoito ei näin pohjoisessa juurikaan onnistu, mutta sen sijaan rakennetaan pesäpönttöjä, uuttuja, sotkille ja koskeloille. Niistä sitten kerätään munia ruokataloutta varten. Homma oli kuulemma laitonta, mutta Palojoensuun poliisillakin oli useita pönttöjä vain parinkymmenen metrin päässä talostaan. Se siis siitä laittomuudesta.

Kirjan teksti on näin vanhaksi kirjaksi helppoa ja mukavaa luettavaa. Aikaansa nähden hyvälaatuisia kuvia kirjassa on reilut 50. Se on paljon kun sivuja kirjassa on vain 108.

Alunperin kirja on leimojen mukaan kuulunut Kemin kaupunginkirjaston
kokoelmiin, mutta lopulta siihen on lätkäisty leima "Poistettu myytäväksi". Jonkun kirpparin kautta se sitten tuli minun aarteekseni.
Mukava tätä on suositella jokaiselle Lapista ja Lapin matkailusta kiinnostuneelle, mutta tosiasia taitaa olla, että ei tätä ihan helposti käsiinsä enää saa. Taitaa olla kustantajan varastoista jo loppunut. Antikvariaatti Menec näyttää kyllä myyvän yhtä kirjan kappaletta hinaan 60 euroa. Osta pois!

Ilmari Manninen: Pohjan pitkiltä periltä. Retkeilyllä Länsi-Lapissa.
Sivuja 108.
WSOY 1936

Arto Juurakko: Lemmen leimahruksia

Toisinaan hyvä kirija ossaa tulla takasin kotia, vaikka sen maailmalle lähettäis. Ainakin tämä osasi. Laitan siis teidän - hyvät lukijat - silimien etteen Lemmen leimahruksia.

Onhan siitä jo aikaa jokunen vuosi, kun kirpparilla näin myynnissä tämän Arto Juurakon runokirjan Lemmen leimahruksia. Hinta vain 1:50!  - Ei siinä tarvinnut miettiä, että ostanko vaiko enkö osta. Tietenkin ostin, kun omani olin antanut joululahjaksi pojalle ja sen vaimolle.

Sitten meni taas aikaa ja poika pesueineen tuli sunnuntairuualle meille kotia. Olin juurikin lemmen leimahruksis ollu heti aamusta asti tuota vaimoani kohtaan ja niinpä siitä innossa hain hyllystä tämän Juurakon kirjan ja luin karjalanpaistin kyytipojaksi siitä ääneen yhden runon.
Sen runon luettuani kehuin pojalle ja sen vaimolle kuinka oli mukava, kun löysin tämän kirjan kirpparilta. - Minähän annoin sen omani teille lahjaksi.

Poika sanoi, että näytähän. Kirjassa oli vielä se kirpparin hintalappu takakannessa (niin kuin on vieläkin) ja poika sanoi, että sorry vaan, tämä on se sun antama lahjakirja joka me vietiin lukemisen jälkeen kirpparille myyntiin.

Niin kuin varmaan ymmärrät, niin olin ihan ilosta ymmyrkäisenä, kun tajusin, että rakas kirjani on nyt tullut takaisin kotiin! Eikö se Hellstenkin kirjoittanut sen kirjan, jonka nimenä oli, että 'Saat sen mistä luovut'? - Kyllä oli Hellsten oikiassa!

Suomalaista miestä kehutaan puhumattomaksi ja semmoseksi, jolta ei juuri tunteiden ilmauksia ainakaan rakkauden suhteen hevin tule. Juurakon kirja saa lukijan äkkiä vakuuttumaan, että kyllä suomalaisen ja ainakin eteläpohojalaisen miehen sisuskunnassa rakkauden tunteet leimahtelee voimallisesti. Ne ihan vain ettivät sopivaa ilmapiiriä tulostuakseen rakkauden kohteen kuultavaksi.

Juurakon murrerunot ovat suoranaista vakavahenkistä ilotulitusta rakkauden ja huumorin yhdistelminä. En usko, että tästä kirjasta ja sen tyylistä tykkääminen on omalla kohdallani aivan vain sen varassa, että sukujuureni ovat siellä Kauhavan ympäristössä eteläisellä Pohjanmaalla. Kyllä se tykkääminen taitaa olla siinä, että minussakin asuvat rakastuneen miehen tunteet löytävät kirjan teksteistä myönteistä ja tuttua vastakaikua. Runojen sanoituksiin on helppo samaistua.

Runojen nimet jo kertovat vahvoista tunteista: Taharon lähemmäs, Lemmen valakia, Rumakki saa rakastaa, Miätin sua, ku et oo täs, Läheesyys ja vielä esimerkiksi vaikka tämä runo: Pussates ei tekohampahia tarvita.

Nyt kun äitienpäivä on ihan pian taas tulossa, niin sitä puhumatonta miestä ajatellen, sinä vaimoihminen voisit ostaa miehellesi äitienpäivälahjaksi Juurakon runokirjan. Tämä Lemmen leimahruksia taitaa olla jo loppuunmyyty, mutta ainakin paria muuta yhtä hyvää on saatavissa.
Kun mies sitten ällistyneenä aukaisee äitienpäivälahjaansa paketista, niin voit sanoa niin kuin Ilkka-lehti oli kuulemma näitä Juurakon kirjoja kommentoinut, että  "Juurakon runoista voi pohjalaismieskin lainata herkkiä lauseita".
Ja jos tuo "pohjalaismieskin" ei satu kohilleen, niin laita selkeämpi osoite sanoillesi. Jospa se mies löytäisi Juurakon runoista sanoja, joilla voisi opetella rakkauttaan ilmaisemaan.

Nyt kun Lemmen leimahruksia on palannut kotiin, en sitä enää koskaan maailmalle lähetä. Taidan tänä iltana peiton alle mentyämme lukaista vaimolle vaikka runon Läheesyys. Sen runon lopussa Juurakko niin mukavasti runoilee kuinka

"hommatahan kapiampi sänky,
notta varmahan oomma
toistamma lähempänä
täs yhteeses elämäs
yälläki". 

Isosti suosittelen! Tätä lukiessa (ääneen vaimolleen) rakkaus piankin leimahtelee ite kullakin.

Arto Juurakko: Lemmen leimahruksia.
Kansi Leena Kilpi.                                                            
Sivuja 95.                     
Minerva Kustannus Oy 2010