Rosa Liksom: Väliaikainen

Kirjastosta se sattu joskus alaku talavesta käteen jäämään tämä Liksomin Väliaikainen. Se taisi olla tuo murre, joka ihan ensiksi koukutti kun siellä kirjaston hyllyn ääressä tätä vilikasin.

Joku tässä Liksomissa on ollut sellaista, että en ole ennen lukenut, vaikka sillon aikanaan Hytti nro 6 oli häneltä palijo esillä mediassa. Sillähän tuli Finlandia-palkinto, oliko se vuonna 2011.

Väliaikainen on täynnä lyhkäsiä juttuja, jotka on jaoteltu otsikoitten Muu maailma ja Pohjoinen alle, kahteen ryhmään. Pohjoisen alla on tietysti tuo murre ja sen tämä Liksomi kyllä osaa hienosti kirjottaa. Ihan katteeksi kävi. Murre kun on tosi vaikia kirijottaa niin hyvin, että sitä jaksaa lukia. - No, ehkä lukemisessa auttoi tällä kertaa sekin, että yksittäinen juttu on aina niin lyhyt, että aivot ei jaksa väsyä hoon päälle puhumisen lukemiseen. Ja toinen, mikä auttoi, että ite asun alueella, jossa aina jokus tuon tyylistä puhetta kuulee ja parhaimmillaan osasin lukiessa lähes laittaa tekstin nuotituksenkin oikein. 

 Jutut, siis kaikki jutut, niissä on semmonen tuntu, kuin ne olis ihan justiin aamusella repästy esille jonkun ihimisen oikiasta elämästä ja saman tien ne tarjoillaan lukijalle.

Kirjana tämä oli nopeasti luettu kannesta kanteen, mutta sitte sitä piti kelata uudelleen sieltä täältä. Jotku luvut vaan oli semmosia, että yksi lukukerta ei riittänyt. On tuo nyt ollutkin ainakin kaksi, jos ei kolmekin kuukautta kirjastosta minulla lainassa, jotta uusintoja on hyvin ehtinyt tehdä. Siis lainausuusintoja ja luku-uusintoja.

Yksi juttu kirjassa oli kahteen kertaan... tai oli niissä kahdessa kai sen verran eroa, että toisessa oli lopussa yksi kappale enemmän. Se viimenen kappale teki niistä jutuista kyllä ihan erilaiset. Toinen päättyi kohtuu kauniisti ja toinen kamalasti.

Pitänee joskus tarttua Liksomin tuotoksiin uudemmankin kerran. Onko se sitten tuo kuutoshytti vai joku muu, se jää nähtäväksi. Joka tapauksessa ei voi sanoa muuta kuin, että johan on tämä Liksomi taitava kirijottaja.

Liksomin kotisivut löytyvät tästä.

Rosa Liksom: Väliaikainen
Sivuja on 173.
Like 2014

Voiko ihanammin aamu enää alkaa? Lavazza Intenso !

Aamut menevät yleensä aika lailla saman kaavan mukaan. Siinä ei ole mitään mainittavaa. Eikä kuvauksellista. Olen kuiten ajatellut, että aamujen tasaiseen kulkuun on aina muutaman aamun välein saatava jotakin... miten sen sanoisi... juhlahetkiä. Eilen aamulla oli taas sen juhlahetken vuoro.

Kello 7.00 juhlallisin menoin, auringon paistaessa, fanfaarien soidessa ja tabletin ladatessa päivän Lapin Kansaa näytölleen, otin uuden kahvipaketin käyttöön: Lavazza Intenso.

Paahto on tummaa kuin mikä, tuoksu ei erinomainen, mutta valmis kahvijuoma vakuuttaa siitä, että italialainen (vaikka ei osaakaan ihan kaikkea) osaa kahvin paahtamisen miellyttäväksi juhlajuomaksi.

Ymmärtääkseni paremmin seuraavan puolituntisen ja kolmen kahvimukillisen tuomaa nautintoa, otan siihen tabletin rinnalle Lani Kingstonin selostuksen siitä mitä kahvipavuille tapahtuu paahtamisen yhteydessä.

"...paahtamisen aikana tapahtuu useita kemiallisia reaktioita. Maillard-reaktiossa syntyy aromaattisia yhdisteitä, kun aminohapot, sokerit, peptidit ja proteiinit yhdistyvät tai hajoavat. Näin syntyy kahvin maku. Vihreässä kahvissa on noin 250 aromaattista yhdistettä, mutta paahtamisen jälkeen niitä on yli 800."

Siinä istun kuppi kourassa ja maistelen kahviani. - 800 aromaattista yhdistettä? Ahaa, vai niin. Paljon on saatu tähänkin kupilliseen mahtumaan!

En ymmärrä Kingstonin sepustuksia ollenkaan, mutta sen ymmärrän, että hyvää tämä Intenso on. Kaadan itselleni toisen kupillisen ja ajattelen, että nämä Lavazzan kahvit ovat kyllä suosikkilistani kärjessä.

Miten se meni se Markku Aron laulu? Siis se, jossa laulettiin, että voiko ihanammin aamu enää alkaa? Lauletaanko siinä kahvista? Vai mistä? Kaivapa sen juutuupista linkiksi tähän. Klikkailemisiin!

Suomi 100 vuotta - 100 kirjaa hyllyssäni. Kirjat 61-70.

Sadan kirjan listani on jo menossa hurjaa vauhtia kohti loppusuoraa. Nyt pitää jo miettiä, että mitä kirjoja tälle kymmenelle ottaisi - ettei vain kovin tärkeitä jäisi ihan koko sadan kirjan ulkopuolelle.

61) Eero Junkkaala: Epäilijöitä & rukoilijoita. 

1998. Takakansi sen sanoo: "Kaikki rukoilevat joskus. Useimmat myös epäilevät." Junkkaala kaivaa esille muutaman kymmenen Raamatun kertomuksista löytyvää ihmistä. Hyvältä tuntuu lukea heidän tarinoistaan se, että he tosiaankin olivat vain ihmisiä, jotka usein olivat hyvinkin ahtaalla uskonsa ja epäilystensä kanssa. Silti he olivat Jumalan ihmisiä. Eppäillä siis saa!

62) Danielle Miettinen: Hän kutsui minua. 2016. Kirjassa on tositarinoita islamin kuohuvasta maailmasta ja ihan oikeiden ihmisten elämästä. Mikä saa ihmisen kääntymään islamista kristinuskoon? Jos vastaus vähänkään kiinnostaa, niin lue. Itelleni oli mielenkiintoista löytää kirjasta perhe, johon tutustuin heidän tullessaan pakolaisina Suomeen.

63) Philip Yancey: Mihin seurakuntaa tarvitaan? 2004. Yancey on amerikkalainen suosittu ja palkittu kirjailija, jonka kirjoja on melkoinen kasa käännetty myös suomeksi. Kirjassa on iso kysymys ja uskottava vastaus. Tämän kaverin kirjat kannattaa ottaa lukulistalle.

64) Don Richardson: Iankaikkisuus heidän sydämessään. Kirjan idea on siinä, että eri puolilla maailmaa lähetystyöntekijät ovat törmänneet kansoihin, joiden perimätiedossa on ollut aineksia, jotka ovat olleet kuin avoin ovi kristilliselle uskolle. Heillä on ollut vanhastaan tieto ja ymmärrys siitä, että on olemassa Luoja Jumala ja kun heille on menty kertomaan Jumalasta, niin kansan keskellä on sanottu, että tämähän on sitä samaa mistä esi-isämme ovat meille aina puhuneet.

65) Gunnar Elstad: Tunne itsesi, tunnista tunteesi. 2007. Nykyään näyttää yhä enemmän siltä, että monet ihmiset ovat hukassa. He eivät tiedä mitä varten ovat olemassa, eivät tiedä keitä ovat, minne menevät. Siitä hukassa olemisesta on seurauksensa koko yhteiskunnalle. Tässä kirjassa on eväitä itsensä löytämiseen ja löydetyksi tulemiseen. Kristillinen näkökulma elämään.

66) Edin Lövås: Ei herroina halliten... Alistamisen ongelma yhteisöissä. 1991. Kirjan nimi jo kertoo mistä kirja kertoo. Asiaa on.

67) Raimo Mäkelä: Tasapainoiseen uskoon. 1988. Usko on elämänmyönteinen juttu ihmisen elämässä. Kunhan se vain on tasapainoista. Tai niin kuin Paavali sen sanoi, että sen tulee olla tervettä.

68) John L Sherill: He puhuvat uusilla kielillä. 1969. Vanha kirja. Aihepiirinsä klassikko. Moni miettii, että mistä on kysymys kun puhutaan kielillä puhumisesta ja niin sanotuista Pyhän Hengen ilmenemisistä. Niin mietti tämän kirjan kirjoittajakin ja päätti ottaa asiasta selvää. Tämä on kertomus siitä mitä siitä sitten seurasi.

69) Raimo Mäkelä: Terve mieli, terve usko. 2007. "Voiko usko sairastuttaa ihmisen eli "tekeekö usko hulluksi"? Vai onko raitis, tasapainoinen kristillinen usko mielenterveyden tuki ja monien sairauksien ennaltaehkäisijä?" Siinäpä esittelyä kirjan takakannesta.

70) Joni Eareckson Tada: Oikeus elää, oikeus kuolla. 1993.  Joni halvaantui nuorena sukellettuaan matalaan veteen. Siitä saakka hän on elänyt pyörätuolissa. Tämä 1993 julkaistu kirja puhuu tämän päivän kipeistä aiheista, itsemurhasta, eutanasiasta ja kärsimyksestä. Kirjoittajalla on varmasti itse koettu ja eletty näkemys näistä aiheista. Ajankohtainen.

Siinäpä se tämän kertainen lista on. Mitä olisi maailma ilman kirjoja? Entäpä kirjahylly ilman kirjoja? 

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Tähän kirjoitukseni ensimmäiseen lauseeseen 'Yhden lapsen kansa' -kirjassa olisi monta kohtaa, joista voisi ottaa tekstilainauksen. Pitäisi vain päättää haluanko ihan aluksi järkyttää blogilukijaa vai päästänkö vähän helpommalla...

Manninen sai kirjastaan 'Yhden lapsen kansa' Tieto-Finlandia -palkinnon vuonna 2016 ja sen antaminen oli kyllä ihan perusteltua. Olemmehan me Suomessa kyllä kuulleet vuosien varrella paljonkin Kiinan yhden lapsen politiikasta, mutta tämän kirjan haastattelukertomusten kautta asia tulee joillakin sivuilla suorastaan liiankin lähelle ihoa.

"35-vuotinen väestöpoliittinen kokeilu aiheutti paljon kärsimystä ja jätti jollakin tapaa jälkensä jokaiseen kiinalaiseen." Tämä kirjan takakannesta poimittu ajatus on paljon sanottu, mutta kun kirjan lukee, niin tajuaa, että totta se on.

Kirjan tarinat ovat hyvinkin laidasta laitaan tuon kokeilun keskeltä. Sieltä löytyy Dong Mein, joka oli kylänsä syntyvyydensääntelystä vastaava henkilö. Hänen tehtävänsä oli valvoa, ettei kylässä synny lapsia enempää kuin oli lupa syntyä. Hänellä oli kotonaan listattuna kylän naisten kuukautisten aikataulut ja tarvittaessa hän houkutteli tai painosti raskaaksi tulleet naiset aborttiin tai sterilointiin.  

"Sterilisaatiota varten naisia saatettiin vain panna makaamaan vierekkäin maahan ja operaatio hoidettiin siinä." Homma voitiin hoitaa puuduttamatta ja kuin liukuhihnatyönä.

Myönnän, että kirjaa lukiessa minulla tuli yhdessä kohtaa ihan reilusti itku. Sen verran lujasti se iski tuonne tunnemaailmaan. 

Herra Wu'n, perheeseen syntyi jo toinen tyttö. Poikaa he olisivat halunneet ja kun kolmanteen yritykseen ei olisi saanut enää lupaa, niin herra Wu vei ja jätti tyttövauvan kalatorille siinä toiveessa, että joku hänet sieltä löytäisi. Poika syntyi sitten parin vuoden kuluttua.

Pakkoabortit aivan raskauden viime päivinä, vauvojen hylkäämiset, jopa syntyneen vauvan tappaminen, suuret sakkomaksut ja työpaikoista irtisanominen ylimääräisen lapsen syntymisen vuoksi olivat arkipäivää Kiinassa tuon yhteiskunnallisen kokeilun aikana. Nyt vuonna 2016 kokeilu on muutettu kahden lapsen politiikaksi eli tilanne on siltä osin ainakin vähän helpottunut.

Kirjassa kyllä jotkut haastateltavat myöntävät, että yhden lapsen politiikka oli pakon sanelema Kiinalle. Ilman sitä väestökasvu olisi karannut käsistä. Mutta on siellä kiinalaisten väestötieteilijöiden lausuntojakin, joissa sanotaan, että ei väestö olisi kasvanut niin paljoa kuin pelättiin ja siinä mielessä politiikalle olisi ollut vaihtoehtoja.

Tulevaisuus ei 35 vuoden kokeilun jälkeenkään silti näytä hyvältä. Nyt ongelmana on se, että kaikille miehille ei riitä vaimoja. Yhden lapsen politiikka kun vei tilanteen siihen, että perheisiin haluttiin siksi ainoaksi lapseksi poika. Raskauden alettua käytiin ultrassa ja vaikka klinikoiden henkilökunnalla ei ollut lupa kertoa, että tuleeko tyttö vai poika, niin se tieto heltisi rahalla. Jos oli tulossa tyttö, niin tehtiin abortti ja uusi yritys.  

Nyt pahimmillaan ihmiskauppiaat ryöstävät maaseudulta naisia ja myyvät heidät vaimoiksi kaupunkeihin. Vaimoja ostetaan ja ryöstetään myös naapurimaista. Tuttua on ollut sekin, että nämä kauppiaat ovat ryöstäneet tai ostaneet poikavauvoja ja myyneet niitä perheisiin, joihin poikaa ei muuten ole saatu.

Väkisinkin kirjaa lukiessa ajatukset menivät Vishal Mangalwadin kirjaan, jonka tuossa joku päivä sitten esittelin. Osaltaan Kiinan tilanteessa on ollut kysymys ihmisen arvosta. Kun ihmisiä tuntui olevan tarpeeksi ja jopa liikaa, niin äärimmäisyyksiin vietynä se tarkoitti pakkoabortteja ja jopa lasten tappamisia.

Suomessa olemme jo tottuneet aborttiajatukseen, mutta emme onneksi vielä siihen, että synnyttämään lähtevä nainen saattaakin joutua siihen tilanteeseen, että vauvaan pistetään tappava piikki ennen kuin vauva ehtii syntyä.

Kiinan Kommunistipuolue ei yhden lapsen kokeiluun lähtiessä miettinyt, että mitähän Raamattu sanoisi tästä asiasta. Olisi kuitenkin tainnut olla tarpeen miettiä. Niitä näköaloja Mangalwadin kirja lukijalle avaa ja samalla väittää, että kristillinen usko ja sen arvomaailma on siunaukseksi jopa ihan kansakuntatasolle asti.

Taas on tähän loppuun pakko sanoa, että lue tämä Mannisen kirja 'Yhden lapsen kansa'. Anna se järkyttää itseäsi. Järkyttyminen voi tehdä hyvää. Suosittelen.

Netissä on aiheesta paljon lisätietoa. Tässä klikkauksen päässä yksi englannin kielinen sivu.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa.
Sivuja 205.
Atena 2016

Kaunis sen olla pitää - siis kahvipakettikin!

Sunnuntaiaamuna oli taas se juhlahetki, että meillä avattiin uusi kahvipaketti. Vieläpä sellainen paketti, jota meillä ei ole koskaan ennen avattu. Eikö se ole juhlahetki?
Zoegan Thanda on uusi kahvi Zoegallakin. Viime kerran ulkomailla käydessä se jo löytyi ICAn kahvihyllystä. Edelliselläkin ulkomaanmatkalla siellä kävin jo Thandaa etsimässä, kun näin netistä, että se oli tullut markkinoille, mutta silloin se ei vielä ollut valikoimissa.

Niin kuin hyvin tiedät, niin ihmisellä näköaisti ja makuaisti ovat yhteydessä toisiinsa. Erityisesti makua antavat värit. - Etkö usko?
No ajattelehan vaikka mansikkaa. Pieni lapsikin jo tietää pelkästään värin ja muodon perusteella, että mansikka kuuluu panna suuhun ja se varmasti(kin) maistuu hyvältä. Miten olisi, jos mansikka olisikin ruskea tai violetti? Siinä tapauksessa kynnys ajatella maku hyväksi ei olisi ihan yhtä helppo.

Olipa miten oli, niin tuo Thandan pakkauksen kauneus jo latasi minulle ensimmäisen osan kahvinautinnosta. Katohan tästä kuinka kaunis se on.

Laitoin oikein kaksi pakettia rinnakkain kun niiden kuvat liittyvät mukavasti yhteen. Kahvi itse on yhdistelmä Brasiliassa, Itä-Afrikassa ja Intiassa tuotetuista pavuista. Intialaista kahvissa on niin paljon, että pakettiin on kirjattu "Inspired by India". Paahto on Zoegan asteikolla 6 ja hapokkuus on ykkösessä. Kun noita numeerisia arvoja katson, niin jo niistä näen, että tässä voisi olla taas kahvi, josta minun on helppo tykätä.

Thandan aromit heti paketin aukaisun jälkeen kertoivat samaa hyvää ja kyllä tästä hyvät kahvit tulikin. Vanhalla Opan perkolaattorilla keitettynä sitä on nyt toista päivää nautittu niin maidolla höystäen kuin pelkkänä mustanakin. Minulle yksi hyvän kahvin merkki on siinä, että se maistuu hyvältä myös mustana.

Vishal Mangalwadi: Kirja, joka muutti maailmasi. Miten Raamattu muokkasi läntistä maailmaa.

Vaan jopas oli silmiä avaava kirja! Melkein 500 sivua, mutta panihan ajattelemaan syntyjä syviä ja silti ihan tätä arkea, jonka keskellä elämme.

Vishal Mangalwadi on intialainen filosofi, lakitieteen tohtori ja yhteiskunnallinen uudistaja. Hän on syntynyt Intiassa 1949, ja vartuttuaan hän opiskeli intialaisissa yliopistoissa. Intialainen yhteiskunta, sen uskonnot ja ihmiset ovat se minkä keskellä hän on kasvanut ja elänyt. Hän paneutuu kirjassaan siihen mitä ja miten erilaiset maailmankuvat vaikuttavat yhteiskuntaan ja ihmisten elämään.

Yhteiskunnassa vaikuttava maailmankuva rakentaa yhteiskunnallisen elämän perustan ja sieltä se heijastuu vaikuttajaksi yksilöiden elämään. Suomessa vallitseva maailmankuva on kristillisen ilmoituksen ja opetuksen muovaama. Monikaan meistä ei silti osaa eritellä mitä ja miten kristillinen maailmankuva on vaikuttanut ja vaikuttaa ihan tavallisen suomalaisen elämän arjessa. Silti on sanottava, että se juuri on tuonut ja luonut suomalaisen hyvinvoinnin. -Sanopa mitä sanot, mutta näin on!

Kirjansa alkupuolella Vishal Mangalwadi kertoo omasta etsinnästään, jota voi hyvinkin nimittää totuuden etsinnäksi. Hän kertoo kuinka tässä etsinnässä joutui miettimään syitä intialaisen yhteiskunnan epäkohdille, köyhyydelle, korruptiolle, ja monin tavoin esille tulevalle hyvinvoinnin epätasaiselle jakautumiselle sekä totaaliselle ihmisten tasa-arvon puutteelle.

Esimerkkinä hän muistelee tapausta, jossa muutettuaan vaimonsa kanssa maaseudulle köyhien ihmisten keskelle asumaan, he yrittivät auttaa erään perheen kuolemaisillaan olevaa lasta. Ensin he joutuivat ihmettelemään kun perheen isä ja äiti eivät näyttäneet haluavan vastaanottaa apua. Lopulta Vishal ja Ruth, hänen vaimonsa, saivat luvan viedä lapsi sairaalaan. Lapsi toipui ja hänen vanhempansa hakivat tyttärensä kotiin. Kohta lapsi oli taas kuolemaisillaan. Vishal ja Ruth veivät tytön uudelleen sairaalaan ja häntä ruokittiin ja hoivattiin. Lapsi toipui uudelleen ja vanhemmat hakivat tytön takaisin kotiin, jossa hän pian kuoli.

Vishal kertoo, että koko tragedian taustalla oli hindulaisen maailmankuvan vaikutus yhteiskunnassa ja sen heijastuma tuon perheen elämässä. Perheessä oli jo yksi tyttö, jonka tehtävä oli huolehtia pikkuveljestä. Toinen tyttö oli turha painolasti, koska häntä olisi ollut pakko ruokkia vielä 10-12 vuotta. Sen jälkeen olisi pitänyt maksaa myötäjäiset ja uudet sukulaiset olisivat voineet pahoinpidellä tyttöä saadakseen lisää myötäjäisiä. Jos nuori vaimo olisi tullut raskaaksi, hänen olisi pitänyt vielä palata vanhempiensa kotiin synnyttämään ja taas olisi tullut lisäkuluja. Siispä tytön vanhemmat näännyttivät lapsensa nälkään, se oli kaikille helpoin vaihtoehto. Eikä se ollut rikos heidän maailmankuvansa mukaan.

Vishal ja vaimonsa Ruth olivat kristittyjä ja he katselivat tilannetta kristillisestä maailmankuvasta käsin. Heille jokainen ihminen oli tärkeä ja arvokas, mutta tytön vanhempien elämään vaikutti hindulaisuus ja heidän ratkaisunsa tyttärensä kohdalla perustui hindulaiseen maailmankuvaan. Tai oikeastaan Mangalwadi sanoo sen näin: "Naapurimme eivät ymmärtäneet Ruthissa herännyttä sääliä, koska he eivät olleet vakuuttuneet ihmisolennon ainutlaatuisesta arvosta. Se johtui siitä, että maassa oli ollut hindulaisuutta 3000 vuotta, buddhalaisuutta 2600 vuotta, islamia 1000 vuotta ja sekularismia 100 vuotta."

Ihmisarvo on kiinni maailmankuvasta. Tässä linkissä suomenkielinen 12 minuutin video, joka osaltaan kuvaa yhtä osaa hindulaisen maailmankuvan vaikutuksesta. 

"Kun minulle alkoi selvitä, että nämä maailmankuvien väliset erot olivat elämän ja kuoleman kysymyksiä... aloin puhua naapureillemme, että meidän on tarpeen oppia tuntemaan elävä Jumala ja luottaa häneen." (Mangalwadi, sivu 82)

"Ajatus ihmisarvosta ja ihmisoikeuksista tuli Intiaan kristillisen kasvatuksen myötä...Tässä yhteydessä kysymme, miksi länsimainen ihmiskäsitys muodostui niin täysin erilaiseksi kuin muut ja miten se vaikutti länsimaiseen etiikkaan, politiikkaan, tieteeseen, teknologiaan ja lääketieteeseen." (Sivu 83) 

Mangalwadin kirja on tutkijan ja filosofin tarkka ja yksityiskohtainen kuvaus siitä miten Raamattu ja sen tuoma maailmankuva ja ihmiskuva vaikuttavat myönteisesti kaikkialla siellä missä Raamatulle annetaan kunnioittavasti tilaa ihmisten sydämissä. Hän myöntää, että ei riitä se, että puhutaan kristinuskosta ja kristityistä maista, vaan tarvitaan ihmisiä, joiden maailmankuva on saanut muuttua Raamatun ja Jumalan tuntemisen kautta.

Nyt vain on Mangalvadin mukaan vaara siinä, että yhteiskunnat, joissa Raamattu ennen on ollut suuressa arvossa, pikku hiljaa hylkäävät kulttuurinsa perustan. Sen hylkäämisen seuraukset jo näkyvät ja alamäki tulee vain kiihtymään sen mukaan mitä kauemmas Raamatun ilmoituksesta ja arvomaailmasta mennään.

Mangalwadin kirjan nimi 'Kirja, joka muutti maailmasi' on kuin herätyshuuto aikaamme. Ennen kuin sanot, että Raamattu on huuhaata ja satukirja satukirjojen joukossa, suosittelen lukemaan Mangalwadin kirjan. Olen varma, että saat uutta näkökulmaa, ja ehkäpä maailmankuvasi muuttuu.

Suosittelen! Suosittelen todella! Toinen suositeltava samoja näkökulmia avaava kirja on John Ortbergin 'Kuka tuo mies on?'

Tässä linkki videoon, jossa Mangalwadi esittelee kirjaansa. Youtubesta löytyy paljon Mangalwadin luentojen videointeja. Englantia sujuvasti kuunteleville varmasti mielenkiintoisia katottavia.

Vishal Mangalwadi: Kirja, joka muutti maailmasi. Miten raamattu muokkasi läntistä maailmaa. Suomentanut Pekka Nieminen.
Sivuja 484.
Päivä 2017

 

Haastatteluni Radio Deissä - - kuuntelehan tämä

Mitäpä jos kuuntelisit haastattelun, jonka Harriet Urponen teki kanssani Rovaniemen Radio Deihin. Ohjelma on tullut radiosta sunnuntaina 5.3. 2017. Kiitos Harriet kun kutsuit mikin ääreen.

Klikkaa tästä ja ohjaudut sivulle, josta voit kuunnella haastattelun.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

On hyvä jos saa tarttua kirjaan ilman ennakkotietojen luomia ennakko-odotuksia. Silloin voi helpommin luoda siitä oman arvionsa; lukea ihan itse. 'Vaikka vuoret järkkyisivät' on kirja, joka on ollut mediassa aika paljon esillä. Eikä syy siihen ole vähiten sen käsittelemä aihe.

Olinhan lukenut tästä kirjasta muutaman arvion ja arvioinut arvioijan ja arvion oman ennakkoarvioni mukaisesti. Kuitenkin kun otin kirjan ja aloin lukemaan, niin en tiennyt mitä odottaa. Yritin mytätä kaiken ennakkoon kuulemani pois ajatuksista. Myönnän, että ei se ihan helppoa ollut, mutta ehkä jotensakin onnistuin. Alkuun tuntui, että paljon on puhuttu aika vähästä ja oma lukemiseni oli tahmeaa. Jotenkin en vain syttynyt, en tarinalle, en kielelle.

Kirja on kirjastosta lainassa ja laina-aikaa on vain kaksi viikkoa. Nyt olen sivulla 139 ja viikko on jo mennyt. Vähän mietityttää, että saanko nyt viikolla aikaa ja aikaan niin paljoa, että saisin kirjan lukemalla loppumaan. Monta muutakin kirjaa on pöydällä kannet levällään lukijaansa houkuttelemassa.

Nyt kuitenkin tämän lukeminen on jo helpompaa, kun olen saanut kiinni ideasta ja kirjan kielikin on paikka paikoin mukavaa, jopa kaunista. Ehkä viikko sittenkin riittää.

Kirjan tyttö on Kainuusta, jossa hän nuorena ohjautuu helluntaiseurakuntaan, tulee uskoon, innostuu, etsii ja löytää uusia asioita elämäänsä. Kirjassa joka toinen luku kertoo nuoren tytön elämästä Kainuussa ja joka toinen luku hänen elämästään muutamia vuosia myöhemmin Kolumbian Bogotassa.

Kainuun lukuja lukiessa voin jotenkin samaistua kirjan Elsaan, siis päähenkilöön, koska tulin itsekin uskoon ja liityin helluntaiseurakuntaan kohtuu nuorena. Olin silloin 21 vuotias.

Elsan ehdottomuudessa ja totuuden etsinnässä on paljon omasta nuoruudesta tuttua. Seurakunnan ihmisten elämästä kerrottaessa löydän tuttuja piirteitä kokemuksistani, mutta samalla myös aika paljon totaalisen vierasta, ihan outoja juttuja. Voi tietysti olla, että kun omista nuoruuden kokemuksista on parikymmentä vuotta enemmän etäisyyttä, niin jotkut jutut ovat jo saaneet kultaisen kuorrutuksen muistoissani. Ja sitten (onneksi) joiltain osin nykyiset helluntaiseurakunnat ovat aivan erilaisia kuin olivat pari kolme vuosikymmentä sitten.

Kirjassa Bogotan luvut ovat hyvä kuvaus ihmisen kasvun vuosista, oman itsensä etsimisestä. Sen vaiheen joutuu jokainen käymään läpi jossain vaiheessa, vaikka ei ei olisi koskaan uskoon tullut eikä koskaan Bogotaan matkustaisikaan.

Nyt osaan jo arvailla miten Kainuun osaston kertomus etenee, mutta Bogota antaa vielä odottaa. Jotain arvelen, mutta yritän olla kurkistamatta viimeisille sivuille etukäteen. 

Jokaisen lukukokemus on tietysti ihan se oma. Niin pitääkin olla. Lukiessani mietin, että miten tämän kokee sellainen lukija, joka ei ole koskaan helluntaiseurakunnan ovea avannut? - Tässä lukemisen vaiheessa arvelen, että eipä tutustuminen taida enää paljoa kiinnostaa. Se on surku.
Entä miten minä ja moni muu vuosia ja vuosikymmeniä seurakunnassa mukana ollut tämän kokee? Onko minun lukukokemukseni puolueellinen? Näenkö vieläkään seurakuntaani ja sen elämää oikein? Onko se elämä aitoa vai suurta petosta?

Kirjoittaja on onnistunut kun kirja herättää pohtimaan, kyselemään ja myös etsimään vastauksia. Aina kirjan ei itse tarvitse antaa vastauksia, kunhan se saa vaikutettua lukijassa oman ja aidon vastausten etsinnän. Ja hyvä jos se saa sellaisenkin lukijan miettimään, joka luulee jo omistavansa kaikki vastaukset. Hyvä Terhi! Sinä teit sen!

Omat kokemukseni... olen paljon nähnyt ja joskus jo nähdessäni ihmetellyt. Nykyisin luulen ymmärtäväni enemmän ihmistä ihmisenä. Siksi kaikkea ei siinä mielessä tarvitse ihmetellä. Ihmisiähän me yhä ollaan, ollaanpa sitten uskovaisia tai ei. Kaiken keskellä yhä enemmän ihmettelen Jumalaa ja sitä kuinka hänen tuntemisensa, on muuttanut positiivisella tavalla niin monien ihmisten elämää. Näin on vain käynyt meidän ihmisten touhuiluista huolimatta.

On jo iltamyöhä. Menenpä sänkyyn ja luen vielä hetken. Lisään sitten tekstiä aamulla jos lukeminen herättää uusia ajatuksia.

Nyt on jo aamu. Kirja on luettu. Hyvä se oli. Vain parani loppua kohti ihan kaikessa, tarinassa, juonessa ja kielessä. En kyllä kaikessa tunnistanut kirjan helluntaiseurakuntaa samaksi kuin missä itse olen kolmessa erilaisessa nämä omat vuosikymmenet ollut. Mutta kirjan Virpin ja Arvon olen kyllä tavannut siellä jos täällä, seurakunnissa ja yhtä lailla muissakin kuvioissa. Heidän vetovoimansa tunnen, mutta en itse kokisi olevani kotonani heidän seurassaan. Enkä haluaisi lapsiani heidän seuraansa antaa. - Tuttua väkeä.

Kirjan lukemisen jälkeenkin selittämätön ja jopa yliluonnollinen jää edelleen selittämättömäksi ja yliluonnolliseksi. Ja jopa todellisuudeksi kaikesta huolimatta.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
228 sivua
Otava

Lauantain kunniaksi italialainen Molinari Oro

Italialainen 
Molinari Oro on odotellut keittiössä muutaman päivän. Lauantai olikin jo päässyt turhan pitkälle iltapäivään pelkillä aamukahveilla ja niin tuntui olevan sopiva hetki avata Molinari Oro.

Pussin kyljessä sitä ei sanottu, mutta netistä löysin tiedon, että pavuissa olisi 70% Arabicaa ja 30% Robustaa. Olipa miten oli, mutta mukavasti juuri avatusta pussista levisi kahvin tuoksu keittiöön. Tuoksu vain vahvistui papuja jauhaessa, kunnes nautinto katkesi siihen, että kahvimylly meni jostakin syystä jumiin.
Kahvi ehti pannussa jo valmiiksi kun vielä putsasimme myllyä. Bodumin mylly on ihan hyvä, mutta jos ja kun siitä purkaa kuoret ja varsinaisen myllyn erilleen, niin saapahan olla tarkkana, että sen saa koottua uudelleen ja vielä toimivaan kuntoon. Myllyn rakenne ei kyllä ole monimutkainen, mutta saadappa se kasaan niin, että kannessa oleva kytkin toimii... Olemme sen tehneet kerran aikaisemmin, ja siitä kerrasta jäi muisto, että homma ei ollut ihan helppo.

Turhan monta turhaa yritystä joutui tälläkin keralla tekemään, mutta viimein kone taas toimi niin kuin pitikin.

Entä se kahvin maku? Ei hassumpi ja ihan erilainen kuin viikolla keitetty Löfbergs. Maistelu jäi kuitenkin vähän sikseen kun samalla yritimme tuota Bodumia saada kasaan. Mutta eiköhän Molinarin maut tule tutuksi ennen kuin koko puolen kilon paketti on jauhettu ja pussi on tyhjä.

Pannu, jolla valmistin kahvin, on pari vuotta sitten ostettu Budapestista Corvin-ostoskeskuksesta.

Pannun alaosa on sellainen kuin mutteripannuissa on aina ollut. Tuo 'korva', jonka läpi kahvi nousee posliinipannuun, on mukava yksityiskohta. Posliinipannun voi nostaa sinällään pöytään sitten kun kahvi on valmis.

Posliiniosan koristelu on tyyliltään samanlaista kuin vaimoni ihastelemissa unkarilaisissa käsitöissä usein näkee.
 

Ritva-Elina Pylväs: Alisa, Väylän tytär

Alisa oli alun toisella kymmenellä, kun hänen isänsä kuoli. Siitä kirjan tarina lähtee liikkeelle seuraten Alisan elämää ja matkaa 1800-luvun Tornionlaaksossa.

Ritva-Elina Pylväs on kirjoittanut voimakkaan tarinan, jonka lähtökohdat ovat kirjoittajan synnyinseudun elämässä Kolarin eteläpuolella. Pylväs on rakentanut kirjansa tekstin niiden virallisista asiakirjoista löytämiensä tosiasioiden ympärille, jotka vahvistivat sen tarinan todenperäisyyden, jonka hän alunperin kuuli lapsuudessaan.  

Pääsky-lehden haastattelussa Ritva-Elina kertoo, että Alisan kirjoittaminen vaati paljon pohjatyötä. Hän tutki kirkonkirjoja ja vanhoja sanomalehtiä löytääkseen kyllin vahvan perustan kirjalleen.

Itse tartuin tähän kirjaan ihan uunituoreeltaan joulun alla 2016. Kovin paljoa sitä ei tarvinnut selailla, kun jo tuli tuntuma, että tämä pitää lukea. Tulin päivän päätteeksi kirjan kanssa kotiin ja aamuun mennessä olin lukemisessani jo loppusuoralla. Tarina oli sellainen, että eipä kirjaa oikein malttanut kesken jättää.

Mikä Alisassa koukutti? Varmaan ensinnäkin se, että se pohjautuu tositapahtumiin. Koko historiallinen kehys, jossa tapahtumat etenevät, on hyvin kuvattu. Kirjan henkilöissä on todella mielenkiintoisia ja elävän tuntuisia ihmisiä. He käyttävät puheessaan sopivasti paikallista murretta, mutta vain sen verran, että lukeminen säilyy helppona. Murre sai ainakin minut välillä naurahtamaan mukaville ilmaisuille, ja samalla se antoi sen tarpeellisen ja uskottavan paikallisvärin koko tarinalle.

Kirjan päähenkilö Alisa oli köyhä piikatyttö ja siitä asemasta hänen oli mahdotonta nousta. Se oli osa elämän kurjuutta, joka lisäsi kurjuutta kurjuuden päälle. Avioliitto tietysti muuttaisi tilannetta, mutta... Toisaalta tuohon aikaan vastaavat elämänkohtalot taisivat olla niin yleisiä, että niitä pidettiin aika lailla normaalina elämänkulkuna.

Alisan elämässä paremman elämän toivo ja suuret pettymykset vuorottelevat vuodesta toiseen. Vähän on ripoteltu rakkautta ja ihan hivenen sen ajan romantiikkaakin matkan varrelle, mutta ne ripaukset eivät muuta sitä tosiasiaa, että karua oli elämä.

Kirjan juoni oli sellainen, että se ei oikein antanut mahdollisuutta lukea hitaasti. Aina oli mielessä, että mitähän tapahtuu seuraavalla sivulla, mitä seuraavassa luvussa? Sivujen vähetessä loppua kohti, toivoin jo kovasti, että tarinalla olisi edes jotensakin onnellinen loppu. - Pidän tuon lopun nyt tässä sinulta salassa. Lue itse niin näet miten kirja päättyy.

"Alisa seisoi hiljaa, katseli ja mietti. Niin soon ihmisen elämä niinko tuo väylä. Välillä on koskea, välillä suantopaikkoja. Välistä on tulva, sitte taas laskuvesi."

Kirjaa lukiessa väkisinkin ajatukset menivät oman sukuni tapahtumiin. Niistäkin parisataa vuotta vanhat kirkonkirjat antavat jonkinlaista kuvaa, mutta todelliset tapahtumat jäävät vain arvailun varaan. Usein olen miettinyt, että mitähän kaikkea kirkonkirjojen lyhyiden mainintojen ja päivämäärien taakse kätkeytyy?

Ritva-Elina Pylväs: Alisa, Väylän tytär.
342 sivua
Kustantaja: Väyläkirjat
    

Aija Kuparinen & Olga Poppius: Vanhojen tie

Eilen iltasella kävin sen verran kirjastossa, että palautin muutaman kirjan, joita ei enää saanut uusittua netin kautta. Olin uusinut niitä jo sen verran monesti, että enää ei onnistunut.

Esittelyhyllyssä näin niin kauniin kirjankannen, että ihan piti kirja ottaa käteen ja katsoa mikä se oikein on. Niin 'Vanhojen tie' tuli mukaani ja nyt aamusella se alkaa jo olla luettu.

Vanhojen tie kertoo neljäntoista suomalaisen romanivanhuksen tarinan. Tässä on taas kirja, jota on helppo suositella luettavaksi. Monilla suomalaisilla ei ole minkäänlaista kosketuskohtaa romaniväestöön. Ei ole eikä ole ollut. Mutta silti on 'tieto' siitä millaisia romanit ovat.

Omasta lapsuudesta ja nuoruudesta muistan hyvin romaniperheen, joka asui meidän naapurissa. Armas ja Miina ostivat aikoinaan vanhemmiltani isäni rakentaman talon ja niinpä heistä tuli naapurit, jotka usein istuivat iltaa tuvassamme. Suhde heihin oli hyvä ja juuri sellainen kuin naapuruussuhteen pitikin olla.

Muistan kuitenkin sen kuinka vaikeaa minun oli löytää oikea suhtautumistapa romaneihin. Toisaalta oli ihan oman perheeni hyvä kokemus naapurista, ja sitten oli kaikki se miten yleensä ne ihmiset, joilla ei ollut juurikaan omaa kokemusta romaneista, suhtautuivat heihin. Nyt kun ajattelen asiaa, niin olihan siinä lapsella ja nuorella pojalla suuri houkutus suureen typeryyteen. Siinä joutui taiteilemaan oman perheen todellisten kokemusten ja ympäröivän yhteisön asenteiden välillä. Menenkö enemmistön mukaan vai ajattelenko ihan ite? Joitakin muistoja nousee mieleen tilanteista, joita en voi nyt muuta kuin hävetä.

Vanhojen tie on kirjana ihan selkeästi tekijöiltään kulttuuriteko, josta täytyy kiittää. Tekstissä on annettu tarpeellinen tila romanivanhuksien omalle äänelle. Kun heidän kertomuksensa alkaa lapsuudesta 70-90 vuoden takaa ja ulottuu vielä heidän vanhempiensa elämään saakka, niin siihen nähden tarinat ovat yllättävänkin kauniita. Usein tulee päällimmäisenä esille se kuinka aina löytyi hyviä valkolaisia, jotka auttoivat ja olivat ystävällisiä. Siinä rinnalla syrjintä ja huono kohtelu olivat todellisuutta ja varmasti rankkaa koettavaa. Ja varsinkin kun se puoli ei ollut vain joku kokemus siellä täällä, vaan se on elämänmittainen taakka, niin ei se elämä ole helppoa ollut.

Kaikki nämä vanhukset kertovat myös oman kokemuksensa siitä kuinka asiat ovat menneet parempaan suuntaan. He ovat tyytyväisiä vanhuksia.

Enemmän olisin kyllä odottanut kirjalta romanikulttuurin ja tapojen kuvausta. Jonkin verran sitä näissä kertomuksissa tulee esille, mutta enemmän olisi saanut sitä puolta olla.

Kirjan henkilökuvat ovat todella kauniita. Kun joskus on sanottu, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin tässä kirjassa se kyllä pitää paikkansa. Kaunis kirja!

Tänään olen tyytyväinen siitä, että oman työni kautta olen saanut tutustua melkoiseen määrään romaneja. Olen saanut kohdata hienoja ihmisiä niin nuorissa kuin vanhemmissakin romaneissa. Olen heistä kiitollinen. Juuri näitä viimeisiä rivejä kirjoittaessani puhelimeni soi ja soittaja on... romanikansaan kuuluva ystäväni. Hieno juttu!
Jotta ei nyt muuta kuin kirjakauppaan tai kirjastoon. Suosittelen.

Aija Kuparinen & Olga Poppius: Vanhojen tie.
173 sivua.
Like 2017


 

Iris Pasternack: Tautitehdas. Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita?

Ystäväni antoi vihjeen tästä kirjasta. Hän ei ollut tätä itse lukenut, mutta jossain lehdessä Tautitehdas oli mainittu ja ystäväni kertoi kiinnostuneensa kirjasta. Niinpä ei muuta kuin kirjastoon ja siellähän se olla köllötti hyllyssä 59.5.

Tautitehtaan toiseksi viimeisellä sivulla se on sanottu. Nimittäin se, että "tosiasiat on kuitenkin tunnustettava: elämä on kuolemaan johtava sairaus, eikä lääketiede pysty tätä sairautta parantamaan".

Iris Pasternack on suomalainen lääkäri, joka työskentelee terveydenhoidon menetelmien arvioijana. Kirjan teksti on selkeää luettavaa ilman turhia lääketieteellisiä termejä, eikä se maistunut ollenkaan niin poleemiselta tekstiltä kuin odotin.

Tuolla lääketieteen maailmassa ollaan enenevässä määrin huolestuttu jatkuvasti lisääntyvästä ihmisten testaamisesta, testituloksista vääjäämättä syntyvästä potilaiden ylidiagnosoinnista ja entistä varhaisemmassa vaiheessa aloitettavasta hoitamisesta.

Testaaminen on hyvä ja tarpeellista, vakuuttaa Pasternack ja vakuuttaa, että sitä kautta voidaan pelastaa ihmishenkiä, mutta samaan aikaan tämä testaaminen johtaa myös terveiden ja siis oireettomien ihmisten hoitamiseen. Se hoitaminen tarkoittaa sitten turhia lääkkeitä ja jopa turhia kirurgisia toimenpiteitä. Kun tähän soppaan vielä lääketeollisuus laittaa oman lusikkansa, niin aika väkevä soppa saadaan aikaan. Ja taitaa jo joskus näyttää siltä, että koko soppa onkin lääkefirmojen bisneskeittiöissä keitetty ja ensimmäisiä sopan maistajia ovat lääkärit, jotka sitten määräävät hyvässä uskossa samaa soppaa potilailleen.

Yksi esimerkki: USAssa on kuulemma pyritty edistämään suolistosyövän seulontakampanjaa muistuttamalla ihmisiä syövän tyypillisistä oireista. Infolause "Tunnet olevasi terve, syöt hyvin ja olet vasta 50-vuotias", antoi ymmärtää, että tällaisilla oireilla on jo syytä tulla seulontaan. Ihan näin härskiä se ei liene vielä meillä Suomessa.

Nykyiset tutkimusmenetelmät ovat Pasternackin mukaan jo niin tarkkoja, että aivan oireettomia ihmisiä tutkittaessa kaikkien kehosta löytyy epäilyttäviä muutoksia. Ovatko ne sitten sellaisia, jotka tarvitsevat lääkityksen ja hoitoja, jää lääkärien arvioitavaksi. Eräs amerikkalaislääkäri oli tehnyt terveystarkastuksen osana kokovartalon tietokonetomografiatutkimuksen noin 10000 ihmiselle ja totesi, että yhtään tervettä ei vielä ole tutkimuksissa tullut vastaan. Kuitenkin he kaikki olivat itsensä terveiksi kokevia ihmisiä...

Sain vihjeen tästä kirjasta ja tässä on nyt vihje sinulle: ota ja lue. Lue ja ihmettele! Tämän luettuasi sinulla riittää puhuttavaa kahvipöytäkeskusteluissa.

Hyvään alkuun kirjan aiheessa pääset jo tällä Lääkärilehden artikkelilla. Jatkaa voit ennen kirjastoon lähtemistä YLEn Prisma Studion jutulla klikkaamalla tästä.

Iris Pasternack: Tautitehdas. Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita?

197 sivua.

Atena Kustannus Oy 2015

Juttu kolmesta kirjoittaja-pastorista Pääsky-lehdessä 2/2017

Rovaniemen luterilaisen seurakunnan tiedotuslehti Pääsky julkaisi uusimmassa numerossaan jutun kolmesta rovaniemeläisestä pastorista, jotka ovat kirjoittaneet kirjan. Minä pääsin jutussa kahden rovastin rinnalle, eli Ritva-Elina Pylväs ja Ritva Marttala olivat jutun muut kirjan kirjoittajat.

Koko jutun voit käydä lukemassa tästä linkistä. Juttu on lehden viimeisellä sivulla eli sivulla 12.

S. Ilmonen: Delawaren suomalaiset

Viime kesänä kirpparilla käydessäni löysin tämän kirjan. Tottahan tämä piti osta kun hintakin oli vain yksi euro.

Kirjoittaja, tämä Ilmonen, toimi New Yorkissa pappina 1914, ja innostui niihin aikoihin tutkimaan Delawaren suomalaisten varhaisvaiheita. Minua puolestaan tämä aihe kiinnosti kirjan ostamisen verran jo siksi, että elämäni ensimmäinen kirja oli Delawaren pojat ja sen tarina on rakennettu juurikin näiden Delewaren uudisasukkaiden elämän keskelle. 

Ilmosen kirja ilmestyi 1938, mutta tämä toisen painoksen kirja, jonka ostin, on vuodelta 1988. Vuonna 1938 tuli täyteen 300 vuotta Delawaren siirtokunnan perustamisesta Amerikan mantereelle. Nyt siihen on tullut jo aika lailla lisää vuosia.

Suomalaiset elivät 1638 Ruotsin lipun alla ja heitä oli vain yksi mukana siinä retkikunnassa, joka lähti Ruotsista perustamaan Uusi Ruotsi siirtokuntaa Delawareen. Mukana tuolloin oli hollantilaisia ja ruotsalaisia ja retkikunnan johtaja oli saksalainen Peter Minuit, joka palveli Hollannin Kauppayhtiötä. Suomesta hankkeessa oli mukana Klaus Fleming, joka oli perustetun Uuden Ruotsin kauppayhtiön hallintoneuvoston jäsen, mutta hän ei suinkaan hypännyt Amerikkaan menevään laivaan.

1638 retkikunta osti intiaaneilta maata Delaware-joen rannalta. Sinne rakennettiin linnoitus ja homma oli siltä osin hanskassa. Siirtolaisuus Amerikkaan ei vielä tuohon aikaan ollut suosittua ja niinpä lähtijöitä yritettiin värvätä jopa ruotsalaisista vankiloista. Matka ei suuremmin innostanut edes vankeja, vaikka luvissa oli tätä kautta vapaus. Vuonna 1640 kuitenkin uusi laiva toi väkeä Ruotsista Delawareen ja mukana oli ainakin kolme suomalaista.

Lisää siirtolaisia piti edelleenkin saada, eikä ruotsalaisia innostanut ajatus, että siirtokuntaan tulisi lisää hollantilaisia, jotka olivat alunperin hankkeessa mukana. Ruotsalaiset itse eivät halunneet lähteä intiaanien maahan kotimaastaan, eikä heitä lain mukaan voinut pakottaa muuttamaan. Niinpä sitten Ruotsin hallitus muisti maan keskiosaan muuttaneen tuhansittain väkeä Suomesta. Heistä oli siellä tullut riesa, josta nyt piti päästä eroon. Niin ryhdyttiin toimenpiteisiin, jolla puoliväkisin saatiin puolen sataa suomalaista laivaan ja uudisasukkaiksi Delawareen. Heidän laivansa lähti Uutta Ruotsia kohti 1641.

Seuraavan vuosikymmenen aikana suomalaisia olisi lähtenyt Ruotsista kohti Amerikkaan ihan omasta halustaan enemmän kuin laivoihin mahtui. 1650 -luvun lopulla suomalaisia lienee ollut Delawaressa jo noin 300. Mielenkiintoinen Tiede-lehden juttu aiheesta löytyy klikkaamalla tästä.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli minulle perin kuiva, mutta samalla mielenkiintoinen historiakirjoitus suomalaisten alkuvaiheista Amerikoissa. Siellä pienet ihmiset olivat mukana aikansa suurvaltapolitiikassa ja kolonialismissa. Kaiken tämän keskellä he rakensivat omaa elämäänsä ja loivat perustusta tulevien sukupolvien elämälle. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli sekin, joka kirjassa tulee esille, että John Morton, yksi Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista, oli sukujuuriltaan suomalainen. Hänen sukunsa juuret olivat Rautalammilla. Vieläpä sanotaan, että hänen äänensä oli tuossa itsenäisyysjulistuksessa se ratkaiseva... Mitenpä muuten se olisi voinut olla?

Monella Suomessa elävällä on sukua Amerikoissa ja se voi herätellä mielenkiintoa tämän lukemiseen. Paljon sinne meni väkeä 1800 -luvun lopulla ja 1900 -luvun alussa, mutta ensimmäiset siis jo 1640 tienoilla. Kirjan lopussa esitellään tuolloin maahan tulleita ihan nimeltä ja samalla kerrotaan heidän taustoistaan ja sukujuuristaan. Mahtaako olla sinun sukuasi?

Kirjan voi löytää kirpparilta, niin kuin minä löysin, mutta varmasti myös netin antikvariaatit ovat hyviä löytöpaikkoja tällekin aarteelle. Helpoimmin kirjaan pääsee käsiksi sen 1938 version pdf-tiedostona. Klikkaa tästä ja löydät paljon muutakin aivan älyttömän mielenkiintoista suomalaisten siirtolaisuudesta Amerikoihin. 

S. Ilmonen: Delawaren suomalaiset.

233 sivua.

Karisto, 1988.