Kuukauden luetuimmat

Minulla on tapana lukea niin, että useampi kirja on kannet levällään odottamassa vuoroaan. Päivän mittaan saatan lukea helpostikin kolmesta viiteen eri kirjaa, muutamia sivuja jokaisesta. Joku kirja tulee näinkin luettua nopeasti, kun taas toisen lukeminen saattaa kestää monta viikkoa. Onpa joukossa niitäkin kirjoja, joiden kannet lopulta suljen ja totean, että olkoon!

Maaliskuun luetuimmat kirjat ovat tässä:

1) Henki, joka parantaa. Kirjoittaja on Peter H. Lawrence. (Päivä Oy 2011) Olen vuosien varrella sen verran useasti nähnyt / kuullut, että Jumala tosiaankin parantaa vastauksena rukouksiin, että tämä aihe kiinnostaa aina.

Reilu kuukausi sitten yksi pariskunta otti yhteyttä, ja pyysi rukoilemaan sen puolesta, että he saisivat lapsen. Tietysti lupasin rukoilla ja kerroin rukouspyynnön nimettömänä vielä seurakunnan rukousillassakin. Viikko sitten tuli iloinen soitto, että nyt raskaustesti näyttää raskauden alkaneen!
Ei kai siinä tainnut paranemisesta olla kysymys, mutta kuitenkin siitä, että Jumala voi rukousten kautta tehdä suuria ja merkittäviä asioita ihmisten elämässä.
Lawrencen kirja tutkii tarkasti Raamatun tekstejä ja siinä rinnalla on myös paljon esimerkkejä siitä miten ihmiset ovat paranemisen kokeneet. Lukemisen arvoinen kirja!

2) Irman tarina. Kirjoittaja on Rauni Virtanen. Alaotsikko kertoo kirjan sisällön: Kanadansuomalaisen Irma Kuprin matka Kanadasta Neuvostoliitton ja Venäjältä Suomeen.

Tämäkin on aihe, joka on viime aikoina luetuttanut niin kirjoista kuin netistäkin. Irman tarina on ilmestynyt Siirtolaisinstituutin kustantamana vuonna 2012. Sen noin 130 sivua tuli luettua nopeasti kun suuret kuvat tekstimäärää pienensivät.
Irman tarina on karua luettavaa. Siitä karuudesta esimerkkinä vaikka se, että Irma ehti olla avioliitossa noin viisi kuukautta kun jouluaattona 1937 miliisit veivät hänen miehensä. Irma odotti ja odotti miestään takaisin kunnes sai 20 vuoden kuluttua varmuuden siitä, että hänet oli ammuttu jo reilun kuukauden päästä pidätyksestä. Samoin kävi aviomiehen isälle ja Irman omalle isällekin. Eikä se paljoa lohduttanut, että Stalinin kuoltua 1958 nämäkin miehet rehabilioitiin, eli myönnettiin, että tuomiot olivat vääriä.   

3) Vesa-Matti Lahti: Siperia kutsuu! (Into-kustannus 2017)

Lahti kirjoittaa yhdysvaltalaisten vasemmistoaktivistien 1920-luvulla perustamasta kansainvälisestä Kuzbas-siirtokunnasta, joka perustettiin Siperian Kemeroviin. Into kirjoittaa lähti siitä, että hänen isovanhempiensa jäämistöstä löytyi päiväkirja, joka kertoi isoisän elämästä Kuzbas-siirtokunnassa.

Kuzbas oli kansainvälinen siirtokunta eli siellä työskenteli ihmisiä noin kolmestakymmenestä eri kansalaisuudesta. Mukaan Amerikoista lähti melkoinen joukko suomalaisia rakentamaan ihanneyhteiskuntaa Siperiaan. Pettymyshän siinä rakentamisessa tuli, vaikka Isä Aurinkoinen (Stalin) ei vielä ollut voimissaan.  

4) Panu Kaila: Talotohtori. (WSOY 1997) 660 sivua tuhtia asiaa perinteisen puurakentamisen salaisuuksista. Tämä on kirja, josta löytyy tietoa tarvitsevalle. Joskus tämä on tullut kahlattua aika tarkkaan läpi, mutta nyt olen lukenut tästä vain palasen sieltä ja palasen täältä.

5) Oskari Saari: Aki Hintsa, voittamisen anatomia. (WSOY 2015) Se taisi olla Mika Poutala, joka mainitsi tämän kirjan jossakin haastattelussa ja ajattelin, että vaikuttaa mielenkiintoiselta. Hain kirjan ja siitä lähtien se on ollut vessaistuntojen lukemistona. Parhaat palat on jo luettu, mutta muutama kuivempi luku on vielä jäljellä.






Mitä tästä voittamisen anatomiasta on saanut? No ainakin jonkinlaista taustakuvaa F1-rallimaailman kulissien takaa. Räikkönen, Häkkinen, Hamilton, Vettel... siinä joitakin nimiä. Aki Hintsa taas on, niin kuin varmaan tiedät, lääkäri. Tai oli. Hän kuoli vuonna 2016. Työ huipentui huippu-urheilijoiden lääkärinä ja neuvonantajana.
Kirja ei ole vain tarinaa edellä mainituista uheilijoista, vaan mukana on myös ihan hyvää sovellettavaa tietoa terveyden hoitamisesta tavallisemmallekin pallon tallaajalle. Itelleni tärkeintä taisi olla unen määrän tärkeys. Siitä luettuani olen tähdännyt vähintäänkin kahdeksan tunnin yöuniin. 

6) A.E. Järvisen Salojen valtias löytyy makuuhuoneen lattialta sängyn vierestä kannet levällään. 66 sivua on edetty lapintarinoiden mestarin mukana Kutskoivin tunturin rinteillä elävän Sepelikaula-karhun matkassa.
Järvinen kirjoitti tämän jo 1934, mutta minun painokseni on WSOY:n 1999 mallia. Mukavan kevyttä hyvän yöunen irrottelulukemistoa.

7) Toisella puolen sänkyä kelloradion päällä lepuuttaa kansiaan Annikki Kariniemen Erään avioliiton anatomia. Satakunta sivua on luettu ja saman verran vielä pitäisi jaksaa. Kirja herätti 1960-luvulla jonkinlaista kohua - eikä ilman syytä - mutta kyllä tämä minulle on turhan sitkas luettava.

Oikeastaan otin tämän luettavaksi vain Rosa Liksomin Everstinnan vuoksi, kirjojen päähenkilö kun on sama Kariniemi. Liksom oli nopea luettava, mutta tämä toinen... Huh huh! 

8) Esa Siren: Törnin sissit. (Gummerus 2017) Kannet on jo kiinni tätä eepoksesta. Pettymys. Tuli sellainen olo, että kirjoittajan palkapäivä taisi olla lähellä, mutta työ oli vielä tekemättä. Sitten tehtiin nopeasti se sivumäärä mikä oli sovittu. En sano enempää.


Siinäpä se oli maaliskuun 2018 saldo. Toki olisin vielä muutaman voinut listalle lisätä, mutta antaa nyt olla. Ne eivät ole olleet sillai merkittäviä.

Tästä on kuiten hyvä jatkaa elämää ja lukemista. Mitäpä sitä ihminen muuta voisi. Mukavaa lukukevättä kaikille tasapuolisesti.


 

Mayme Sevander: Vaeltajat

Eksyin Amerikan kautta Neuvostoliiton maaperälle vaikka edellisessä postauksessani lupasin perehtyä jatkossa enemmän Ruijan rantojen suomalaisten elämään.
Kävi nimittäin niin, että sain sähköpostissa pari kuvaa enostani, joka oli matkannut 1928 siirtolaisena Kanadaan ja sieltä 1931 Neuvostoliittoon. Muistin joskus lukeneeni pienen palan hänen tarinastaan 'Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939-1944.' -kirjasta. Hain tuon kirjan uudestaan kirjastosta ja samalla otin kainalooni Mayme Sevanderin Vaeltajat. Siitäkin kirjasta löysin enoni nimen ja kolmen rivin verran lisätietoa hänen elämästään.

Karua luettavaa oli tuo Vaeltajat. Sevander itse oli syntynyt USA:ssa 1923 ja joutui lähtemään sieltä 1934 vanhempiensa mukana Karjalaan. Siellä hänen isänsä vangittiin 1937 ja ammuttiin tammikuussa 1938.

Sevander siis tietää mistä kirjoittaa. 

Sevanderin isä värväsi Karjalaan lähtijöitä, kun sosialismin rakentaminen Karjalassa heitä tarvitsi. Tuhannet ihmiset lähtivät matkaan rakentaakseen sen paratiisin, jota ei Amerikasta löytynyt.

Sevanderin tutkimusten mukaan kuudesta tuhannesta Amerikan kautta Karjalaan tulleesta suomalaisesta ammuttiin vähintäänkin tuhat henkilöä. Jotku tutkimukset puhuvat jopa 2000 ammutusta. Viranomaisilla oli Stalinin käskystä tappokiintiöt niin suomalaisista kuin muistakin kansalaisuuksista. Niinpä syyllisyydellä tai syyttömyydellä ei ollut mitään merkitystä - kiintiöt vain piti täyttää. Sanonta olikin, että kyllä tuomio on jo valmiina kunhan vain löytyy ihminen tuomiota varten.

Vaeltajat-kirja on täynnä kärsimystä ja tuskaa, jota kommunistinen koneisto jauhoi suorastaan teollisessa mittakaavassa. Tämä teollisuuden haara tietysti salattiin mahdollisimman hyvin ja vasta Neuvostoliiton valtiollinen luhistuminen mahdollisti tarkempien tietojen ja joukkohautojen esille kaivamisen.

Eri tietolähteiden mukaan kaikkiaan Stalinin vainoissa tapettiin suomalaisia 25000-30000. Se on toki pieni määrä miljoonien muiden tapettujen joukossa. Eli se siitä kommunismin ihanevaltion rakentamisesta... Paratiisin rakentaminen helvettiin ei ollut mahdollista.

Amerikan suomalaisten kommunistien Eteenpäin-lehti julkaisi Karjalasta saamansa kirjeen 14.1.1938: "Koko synnyinmaamme elää suurien voittojen iloista aikaa. Laajan sovjettimaamme kaikilta ääriltä saapuu jokainen päivä yhä uusia sosialistisen rakennustyön voiton sanomia... Suuren sovjettimaamme työtätekevät kulkevat yhtenäisenä monikymmenmiljoonaisena murtumattomana joukkonan leninin ja Stalinin lipun alla yhä uusiin ja entistä suurempiin voittoihin, yhä onnellisempaan elämään, kommunismiin."

Tässä kolme linkkiä aiheeseen:

Stalinin vainot
Mayme Sevanderin haastattelu 1
Mayme Sevanderin haastattelu 2 (Puolentoista tunnin mittainen Amerikan suomalaisten radio-ohjelma, haastattelu alkaa kohdasta 22:50)
Kansan Uutiset
 

Mayme Sevander: Vaeltajat
Sivuja 249
Taitto ja kansi: Anne Virtanen
Julkaisija Siirtolaisinstituutti, 2000

   

Jäämeren suomalaiset. Kirja Ruijasta. Toimittanut Thor Robertsen.

Kirsi-Klaudia Kankaan kirja Punainen myssy sai minut kiinnostumaan suomalaisten historiasta Ruijassa. Ihan hakematta sattui silmiini kirparilla kirja 'Jäämeren suomalaiset' ja sehän sitten piti ostaa täyttämään tiedon tarvetta Ruijan osalta.

Kirjassa on parikymmentä eri kirjoittajaa, jotka kirjoittavat Ruijan suomalaisista kukin omasta näkökulmastaan. Minulle mielenkiintoisinta antia olivat kirjan alun luvut, joissa Ruojan suomalaisuuden historiaa ja sen muutaman henkilön elämäntarinoita selvitettiin.

Kaikki näytti alkaneen jo 1700-luvun "pätkätöistä", kun pohjoisen Suomen alueella kärsittiin vilua ja nälkää ja siihen hätään töitä tarvittiin. Niin lähdetiin Ruijan alueelle kalaan ja näin päästiin aina pahimman kurjuuden ajan yli. Pikkuhiljaa ensimmäiset sitten jo jäivät asumaan Ruijan alueelle pysyvästi. Sitä mukaa kuin viesti meren rannan paremmasta elämästä tuli sinne vanhoille kotiseuduille, lähtijöiden määrä kasvoi. Niin syntyi suomalainen asutus Ruijan itäosiin.

Tämän kirjan loppuosasta vei suuren osan sen miettiminen, että ketä nämä Suoman sukuiset oikein ovat. Ovatko he kveenejä, joka alunperin oli ollut lähinnä haukkumasana, vai ovatko he Norjan suomalaisia? Onko heidän kielensä kveeni vai suomi?

Vähän yllätyin siitä kuinka tärkeinä siellä asuvat Suomen sukuiset näitä taustojaan pitävät... tai paremminkin yllätyin siitä miten heidän omatkin mielipiteensä näistä asioista jakautuvat. Osa ei miellä olenkaan omakseen kveeni-sanaa ja ovat tiukasti sitä mieltä, että heidän vanha kielensä on puhdasta suomea eikä mitään kveeniä. Osa sitten omii nuo nimitykset mielellään itselleen ja sukujuurilleen.

No, onhan se ihmiselle aina ollut iso kysymys, että kuka olen ja mistä olen. Näihin kirjan lopun pohdintoihin en jaksanut innostua, mutta kirja kuitenkin haastoi kaivamaan vielä lisätietoa Ruijan alueen historiasta, nykypäivästä ja sen ihmisistä. Niinpä kirjastossa käydessäni lainasin vielä Samuli Paulaharjun Ruijan äärimmäisillä saarilla -kirjan ja Siirtolaisuusinstituutin kustantaman kirjan Ruijansuomalaisten elämää. Sen tekijä on Tarja Lappalainen.

Paulaharjun kirja on toinen painos kirjasta, joka ilmestyi ensi kerran jo 1935. Olen näitä Paulaharjun kirjoja lukenut aikaisemminkin. Hänen tuotannossaan on todella mielenkiitoisia kuvauksia vanhan ajan elämästä ja ihmisistä eri puolelta Suomea. Kirja 'Härmän aukeilta' on yksi mieleen jäänyt lukukokemus, toinen on 'Rintakyliä ja larvamaita' ja kolmas tässä mieleen tuleva on yksi niistä hänen Lappia käsittelevistä kirjoista, mutta mikähän se niistä oli? 'Lapin muisteluksia' vai 'Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa'? Vai oliko sittenkin 'Sompio: Luiron korpien vanhaa elämää'?

Siirtolaisinstituutin kirja näyttää kauniine kuvineen perin puoleensavetävältä. Nyt vain pitää arpoa kummasta kirjasta aloittaisi, Paulaharjusta vai Lappalaisen kirjasta? Ehkä otan molemmat yhtä aikaa tyon alle.

Jäämeren suomalaiset. Kirja Ruijasta.
Toimittanut Thor Robertsen.
Kirjan norjan kieliset tekstit suomentanut Tellervo Laine. 
Sivuja 264.
Julkaisija Norjalais-suomalaisnen liitto.

Veli Andreas / John & Elizabeth Sherill: Sanan salakuljettaja

Kirjan alussa hollantilainen Andreas sanoo haaveilleensa sankaritöistä ihan siitä saakka kun pikkupoikana ensimmäisen kerran työnsi jalkansa puukenkiin. Aluksi seikkailuiksi riitti uskovaisen naapurin savupiipun tukkiminen ja isoveljen säästöpossun tyhjentäminen.

Toisen maailmansodan aikana Andreaksen kotikylä joutui saksalaisten miehittämäksi ja seikkailut saivat uutta ja vaaralista sisältöä siinä kun Andreas räjäytteli ilotulitepommeja sotilaiden kiusaksi.
Sodan loputtua seikkailunhaluinen nuori mies hakeutui itsekin armeijaan ja palveli Hollannin siirtomaajoukoissa Indonesiassa. Haavoittumisen jälkeen hänet kotiutettiin. Sotasairaalassa hänellä oli aikaa miettiä elämäänsä ja muutamien mutkien kautta hän lopulta tuli itsekin uskoon.
Elämä siitä eteenpäin on sitten ollut melkoista ihmeellisten johdatusten sarjaa. Ensin löytyi työpaikka, sieltä sellaisen järjestön kouluun, joka varusti lähetystyöntekijöitä maihin, joissa kirkoilla ei ollut lähetystyötä. Sitä kautta Andreas löysi oman kutsumuksensa, joka oli Raamattujen salakuljetus.

Ensin kohteina olivat Itä-Euroopan kommunistimaat, joissa kristityillä oli suuri tarve Raamatuista. Näiden maiden hallitukset pyrkivät kaikin tavoin hävittämään kristillisen uskon ja yksi tärkeä toimintamalli näillä hallituksilla oli tehdä Raamatun hankkiminen mahdollisimman vaikeaksi. Vanhat Raamatut pyrittiin hävittämään ja uusia ei painettu.
Monissa maissa Raamattua ei saanut edes rahalla. Jossain niitä vähiä Raamattuja myytiin mustassa pörssissä suureen hintaan. Seurakunnassa ei aina edes papilla ollut omaa Raamattua. Tarve siis oli todella suuri ja siihen Andreas omalta osaltaan rohkaistui vastaamaan.

Raamattujen salakuljetus oli ja on todella vaarallista touhua, mutta Andreas huomasi pian, että rajojen ja tullien tiukan seulan läpi löytyi kyllä mahdollisuuksia. Andreaksen rukous Jumalalle oli, että Jumala sulkisi tullimiesten silmät niin, etteivät he näkisi. Ja niin kävi. Usein Andreas nosti laatikollisen Raamattuja viereensä auton etuistuimelle, mutta tullimiehet eivät niitä löytäneet siitä, vaikka penkoivat tarkastuksessa koko auton.

Pikkuhiljaa salakuljetus kasvoi muutaman kirjan viemisestä kymmenien ja satojen, kohta tuhansien Raamattujen viemiseksi  yhdellä kertaa. Andreas sai myös työtovereita, jotka laittoivat itsensä vaaraan Raamattujen vuoksi.

Työ on vuosien ja vuosikymmenien varrella laajentunut kaikkialle missä kristittyjä on vainottu. Enää se ei ole vain Raamattujen viemistä, vaan mukaan on tullut monenlainen apu vainotuille kristityille. Kiina, arabimaat, latinalainen Amerikka ja monet Afrikan maat ovat työn kohteina.

Yksi iso asia vainotuille kristityille on ollut tämän työn kautta tajuta, että Jumala ei ole unohtanut heitä ja samalla myös sen ymmärtäminen, että toiset kristityt eivät ole heitä unohtaneet.

Sanan salakuljettaja -kirja ilmestyi ensi kerran 1970 suomeksi nimellä 'Piikkilanka ei pidätä'. Sen englanninkielistä painosta myytiin yli 10 miljoonaa kappaletta. Tämä nyt painettuun versioon on lisätty kymmenkunta sivua päivitystä veli Andreaksen haastattelun muodossa.

Muistelen joskus lukeneeni tuon piikkilanka-version, mutta hyvää teki nyt lukea kirja uusiksi. Vaikuttava, rohkaiseva, uskoa synnyttävä. Luettava. Suosittelen. 

Veli Andreas: Sanan salakuljettaja.
Suomentanut Merja Pitkänen.
Sivuja 335.
Kustantaja Päivä Osakeyhtiö, 2017.



  

Paavo Rahko: Kievarin pojan elämää

Se oli joulukuuta kun Paavo täytti 90 ja minäkin olin ihan kutsuttuna mukana juhlilla. Vaimollani, joka tunsi Paavon jo entuudestaan, sai nimittäin työkeikan noihin juhliin liittyen ja vaimo sitten Paavon suostumuksella kutsui minutkin juhliin. Minun osani oli tehdä juhlavieraille perunamuusia kattilallinen aina kerrallaan sen mukaan kuin vieraita pitkin päivää tuli. Melkein olin ylpeä perunamuusin osaamisestani.

"Kievarin pojan elämää" taisi olla vielä silloin melkein uunituore ja sitä oli jaossa synttäreillä. Ihan isolla mielenkiinnolla otin Paavon kirjan luettavaksi. Kun tietää kirjoittajan ja jotenkin tuntee kirjan maisemat, kirja saa sisältöä enemmän kuin se mitä tekstiin on kirjoitettu.

Paavon kirjan alaotsikkona on "Elämää ja sattumuksia lapsuuteni Nivakylässä". Kuka se olikaan se laulaja, joka lauloi, että "jokainen ihminen on laulun arvoinen"? Tätä kirjaa lukiessa ajatuksiin tuli, että ihan varmasti jokainen ihminen on vähintäänkin yhden kirjan arvoinen. Jokaisen elämäntarina on muistiin merkitsemisen arvoinen ja kunhan vain osaa sieltä kaivaa ne tärkeät jutut, niin kyllä niissä on ainekset kirjaan.

Paavon kirjan parasta osaa ovat hänen tarinansa lapsuudesta ja nuoruudesta. Se miten asiat on tehty, nähty ja ajateltu sotien kahta puolen, ovat mielenkiintoista luettavaa. Kirjan loppuosan tarinat 50-luvulta eteenpäin olisi kyllä voinut pääosin jättää seuraavaan kirjaan ja ottaa tilalle muutama juttu lisää sodan jälkeisistä tunnelmista. Nivakylä kun on tuossa Rovaniemen kupeessa ja sodan lopuksi saksalaiset tuhosivat nämä seudut perusteellisesti ja siinä meni Paavon kotitalokin tuhkaksi. Tästä tilanteesta ja sen ajan tunnelmista olisin halunnut lukea paavokohtaisia ajatuksia enemmänkin. 

Ensi kesää ajatellen löysin kirjan sivuilta tiedon hyvästä mustikkapaikasta. Paavo oli siellä muutama vuosi sitten mustikkareissullaan nähnyt karhun aika läheltä, mutta aikansa karjahdeltuaan hän onnistui ajamaan sen pois. Tuskinpa se karhu siellä enää muita pelottelee?

Paavon lapsuuden onkipaikka Viiksjärvellä olisi mukava käydä katsomassa ja kokemassa. Silloin Paavon lapsuudessa sinne pääsi vain metsän läpi kävellen, mutta nyt netin kartta kertoo, että autolla taitaa päästä perille saakka. Niin on maailma muuttunut!

Paavon kirja on BoD-kustantamon tuote. Itsekin tein isäni sotatarinoista kirjan BoD:in kautta ja olin ihan tyytyväinen firman palveluhin. Tätä mahdollisuutta luovuutensa esille tuomiseksi soisi useampien rohkeasti käyttävän. Suuria lukijamääriä näillä tuskin tavoitetaan, mutta silti näin toteutetut kirjan ovat hyvinkin kaiken vaivan arvoisia.

Paavon kirjan voi hankkia BoD:n nettikaupan kautta ihan edullisesti. Linkki kauppaan on tässä. 

Jos sieltä tietokoneesi pöytälaatikosta löytyy tekstejä ja niiden saaminen kirjaksi kiinnostaa, niin otappa asioista selvää. BoD on yksi mahdollisuus. 

Kiitos Paavo, että kirjoitit ja sain kirjasi luettavaksi! Vielä ehdit hyvinkin muistelmiasi jatkaa toiseenkin kirjaan. - Sitä odotellessa!

Paavo Rahko: Kievarin pojan elämää
Sivuja 294
BoD 2017

Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta

Kirja juutalaisen Blaugrundin suvun vaiheista toisen maailmansodan aikaisessa Puolassa ja Suomessa on kirja, joka olisi kyllä syytä jokaisen tämän omankin aikamme kehityksen suuntaa miettivän lukea.

Minä aloitin kirjan sillä ajatuksella, että luen sen parin kolmen viikon aikana pienissä pätkissä, mutta toisin siinä kävi. Pari kolme päivää ja kirja oli jo luettu!

Minulla oli vielä tuoreessa lukumuistissa Rosa Liksomin Everstinna, joka sekin antoi kuvaa natsi-ideologian vaikutuksesta ihmisiin ja yhteiskuntaan. Ei enää kirjeitä Puolasta on tuon pääosaltaan fiktiivisen Everstinna-tarinaan verratuna täynnä todellisia tapahtumia yhden suvun elämästä. Toki Everstinnassakin isot tapahtumaraamit ovat todellisuutta, mutta tässä se iso todellisuus kerrotaan todellisten ihmisten ihan oikeasti eletyn elämän kautta.

Kirjan kirjoittaja Simo Muir on juutalaisen kulttuurin tutkija ja hänen erikoisalaansa ovat olleet jiddisin kieli ja siinä ohessa hän on tutkinut juutalaisen yhteisön elämää sota-ajan Suomessa.

Kirja teksti vuorottelee Puolan ja Suomen tapahtumissa ja tapahtumien kontrasti näiden kahden maan välillä suorastaan kauhistuttaa. Siinä vaiheessa kun Puolassa jo tapettiin juutalaisia melkeinpä päätyönä, eletiin Suomen juutalaisyhteisössä sota-ajan suomalaista normaalia elämää.

Kirjan sisältö saa raaminsa pitkälti Blaugrundin perheen Puolasta Suomeen saamien kirjeiden ja postikortien välittämien tietojen kautta. Niiden rinnalla on tietysti holokaustista selvinneiden suvun jäsenten kertomukset Puolan tapahtumista sota-aikana.

Natsi-Saksa piti parhaansa mukaan kaikki tekemänsä kauheudet mahdollisimman hyvin salassa, mutta vähitellen Suomen juutalaisetkin  ymmärsivät, että Puolassa ja kaikkialla Saksan valtaamilla alueilla oli käynnissä totaalinen juutalaisen kansan tuhoaminen. Kun kirjeiden tulo Puolasta loppui, Suomessa asuva suku ymmärsi, että Puolassa olevat sukulaiset on tapettu. Ainoastaan muutama suvun jäsen selvisi hengissä läpi kamalien kohtaloiden.

Olen vuosien varrella lukenut useita holokaustista kertovia kirjoja, eli asia sinänsä on tuttu. Kuitenkin tämä kirja veti taas lukijansa hiljaiseksi... Sekin tuli mieleen, että vaikka tapahtumat tuntuvat kaukaisilta sekä kilometreissä että ajassa, niin esimerkiksi oma isäni oli noihin aikoihin jo nuori mies. Ja hän oli lähes viisi vuotta mukana sodassa, jonka yhdestä puolesta Ei enää kirjeitä Puolasta kertoo. Eli ei siitä niin kauaa ole?

Luin äsken netistä, että Saksan ulkopuolella Hitlerin suunnitelmista tiedettiin jo joulukuussa 1942. Liittoutuneilla oli tuolloin tieto että natsit olivat tappaneet siihen mennessä 2,5 miljoonaa juutalaista. Karmeaa on, että vaikka keinoja olisi kyllä ollut, niin liittoutuneet eivät puuttuneet asiaan sellaisilla keinoilla, joilla tappamiseen olisi voitu vaikuttaa. Loppu tappamiselle tuli vasta sodan loppuessa.

Ota nyt ja lue tämä kirja. Sen teksti ei ole mitään kuvailevaa kauheutta täynnä, mutta silti se on todella vaikuttava kirja. Nykyinen Eurooppa ja sen asukkaat eivät saa koskaan unohtaa mikä oli osa toisen maailmansodan ydintä: pyrkimys tuhota juutalainen kansa totaalisesti, viimeistä myöten. - Emme saa unohtaa!

Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta
Sivuja 296.
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2016.

   

Kirsi-Klaudia Kangas: Punainen myssy

Lukemattomien kirjojeni joukosta valitsin tämän Kirsi-Klaudia Kankaan 'Punainen myssy' -kirjan joulun ajan lukemiseksi. Tunnen kirjoittajan ainakin jossain määrin ja se toi lukemiseen omanlaisensa odotuksen. Luulin tietäväni miten ja millaista tekstiä kirjan kansien välistä löytyy, mutta siinä suhteessa yllätyin: enpäs tiennytkään! Se oli ihan positiivinen yllätys.

 Punainen myssy on tarina Eilifistä ja hänen vaimostaan Gudridista, jotka ovat jo eläkkeellä ja asuvat pienessä kveenikylässä Varangerinvuonon rannalla Norjassa. "Kaiken lisäksi Eilif on kvääni, Suomen lähtöä, lannasta pois, eikä sekään ole näillä rannoilla kunniaksi."

Gudrid on oleellinen osa kirjan tarinaa, vaikka hän jo kirjan alkusivuilla lähtee viikoksi elämänsä ensimmäiselle turistimatkalle Kreikkaan. Hän lähtee kotikylästä, jossa moni harmittelee turistien joka kesäistä määrää ja heidän ymmärtämätöntä käytöstä. "Eilifin vakaan käsityksen mukaan tulijat ovat sitä lajia ihmisiä, jotka lupaa kysymättä kurkistelevat kylän talojen ikkunoista sisään ja noukkivat porttien pieliin koristeeksi asetetut korallinpunaiset kampasimpukat matkamuistoikseen. He tekevät kaiken lisäksi synneistä suurimman – poimivat tunturin päällä olevalta suolta hillat raakoina." 

Vaimonsa lomaviikon aikana Eilif monella tapaa törmäilee oman historiansa kipeiden muistojen kanssa. Sieltä nousee niin vihaa, pelkoa kuin syyllisyyttäkin ja lopulta kaiken sen läpikäyminen avaa uuden sivun Eilifin ja Gudridin elämään.

Kirjaa lukiessa ihmettelin, että kuinka paljon voi kertoa vähästä... ja toisaalta kuinka vähässä voikin olla paljon kerrottavaa. Sivullinen ei tuossa viikossa voinut nähdä kovinkaan paljoa tapahtuvaksi Eilifin elämässä, mutta kuitenkin siellä miehen pinnan alla tapahtui paljon.

"Gudridin poissaolo kylän valtapiiristä aivan kuin avaa Eilifin silmät katsomaan tuttuja asioita uudella tavalla."

Kirsi-Klaudian teksti tuntui alussa liiankin kuvaukselliselta ja hitaasti etenevältä, mutta jo kohta se tuntui hyvältä tavalta kuvata kylän ja sen ihmisten elämää "tavanomaisten tapahtumien arkisessa maankolkassa".

Kieltämättä ehdin alussa jo kaivata, että kirjassa tapahtuisi jotakin, mutta sitten 'se jokin' alkoi hiljalleen pala kerrallaan avautua keskellä sitä tapahtumattomuutta. Kirsi-Klaudia oli saanut rakennettua kirjansa niin, että lukijan mielenkiinto ja odotus niiden tavanomaisten tapahtumien pinnan alla kätkössä olleiden asioiden esille tulemiseen säilyi ihan loppuun saakka.

Kirjoittajan tarkka kuvaus kertoi myös siitä, että hänelle tuo maisema ja siihen kuuluvien ihmisten elämä on tuttua. Kertomuksessa oli oikean elämän maku.

Kirsi-Klaudia Kangas on monitaitoinen taiteilija. Kirjoittamisen lahjan lisäksi tässä kirjassa tulee mitä kauniimmin esille hänen lahjansa piirtää. Kirjan sivuilta löytyy kymmenkunta kaunista piirrosta, jotka antavat tarinalle silmin nähtävää sisältöä.

Minulle hyvä kirja on sellainen, jossa on mielenkiintoinen tarina, mutta samalla kirjan anti ei jää vain sen lukemiseen, vaan johtaa lukijansa uusien asioiden äärelle. Tämä kirja oli juuri sellainen. Nyt pitää tarkemmin selvittää kveenien taustoja ja sitä miksi Suomesta aikoinaan muutettiin niinkin erilaiseen maisemaan kuin mitä Pohjois-Norjan maisemat ja olosuhteet ovat. Tässä pari linkkiä sinullekin tutkailtavaksi:

Kainulaisten ja suomalaisten lehti: "Aviisi/lehti oon kolmikielinen: Eniten oon ruijaa/norjaa, kainuu/kväänii ja suomee, mutta kans meänkieltä ja ruottii".

http://www.ruijan-kaiku.no/alf-nilsen-borsskog-kieli/

Ja tässä yhtä ja toista: (Kuuntelhan täältä vaikka presidentti Kekkosen puhe Kveenipatsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1977)

http://www.jouninkootut.info/429621276

Punainen myssy oli minulle mieluista ja mukaansa tempaavaa luettavaa. Sitä se olisi varmaan sinullekin.

Kirsi-Klaudia Kangas: Punainen myssy.
Sivuja 144.
Kustantaja Väyläkirjat, 2017.

Kate Kerrigan: Onnellisen avioliiton reseptejä

Ja minähän en lue tällaisia kirjoja!

Olin etsimässä kirjakaupasta lahjakirjaa ystävälle ja siinä sattui käteen 'Onnellisen avioliiton reseptejä'. Kannessa vaaleanpunaisia ruusuja ja koko kansi sävysävyyn ruusujen kanssa. Yläkulmassa "Herkullinen avioliitto-opas. Tämä on pakko lukea. Gloria."

Eikö se Gloria ole joku naistenlehti?

Hetken kääntelin kirjaa käsissäni ja ensimmäinen ajatus oli, että minä en lue tällaisia kirjoja. Toinen ajatus oli, että kun tämä ei maksa kuin 4:90, niin ihan sama - taidanpa ostaa. 

Mieleen tuli jostakin 25 vuoden takaa tilanne, jossa olin poikien kanssa Kauhajoella ostoksilla. Vaimolle, elikä poikien äidille, piti ostaa lahja ja parkkeerasin auton naisten alusasuliikkeen näyteikkunan eteen.
- No niin pojat, mennääpä ostoksille.
Takapenkiltä kuului tuhinaa kun seitsemän vuotias aukoi turvavöitä.
- Iskä! Miehet ei mene tuommoseen kauppaan!
Se oli tiukan sävyinen kommentti, mutta sain pojat kuitenkin houkuteltua mukaan ja lahjaostos tuli tehtyä. 

'Onnellisen avioliiton reseptejä' imaisi minut mukaansa heti esipuheen luettuani. Tai oikeastaan sen teki jo esilehdellä ollut siteeraus M. Scott Peck'in sanoista: "Oikea rakkaus ei ole hurmaantunut tunne. Se on sitoutunut, punnittu päätös.

Missään vaiheessa lukeminen ei alkanut maistumaan puulta, mutta vei se silti aikaa melkoisesti. Luin nimittäin aina nukkumaan mennessä muutaman sivun kerrallaan ja sillä tahdilla 334 sivun lukemiseen piti käyttää aika monta iltaa.

Olen tässä matkan varrella lukenut aika paljon avioliittokirjoja, jotka ovat olleet neuvoja (sinänsä hyviä) täynnänsä. Tämä kirja oli kuitenkin tehty romaanin muotoon ja niinpä tässä ei ollut numeroituja neuvoja ykkösestä sataan, joilla saa aikaan onnellisen ja kestävän liiton. Ne hyvät ajatukset avioliitosta tulivat esiin mukavasti muun kerronnan ohessa ja se tuntui hyvältä.

Nyt jo tässä vaiheessa pitää sanoa, että olihan hyvä ja hyvin luettava kirja. Kenelle tätä suosittelisi? No, tietysti jokaiselle avioliittoa suunnittelevalle, jokaiselle avioliitossa olevalle ja jokaiselle avioeroa suunnittelevalle. Näille nyt ainakin.

Mikä tässä kirjassa sitten oli niin hyvää? Ensinnäkin se, että tämä oli mukavalla juonella varustettu romaani. Niin ja oikeastaan tässä oli kaksi juonta, jotka punoutuivat mukavasti yhteen. Toiseksi tässä oli paljon sitä avioviisautta, jota parhaimmillaan voi löytyä pitkään avioliitossa olleilta. Komanneksi huumori. Ja neljänneksi... no, lue itse ja ylläty.

Pari siteerausta kirjan loppupuolelta:

- Ei tarvitse tuntea rakkautta voidakseen antaa rakkautta.
- Ei ole kovin imartelevaa, että minulta meni niin kauan aivan yksinkertaisen asian tajuamiseen: annettu lupaus pidetään. Eikä vain siihen asti kun se lakkaa huvittamasta, kun olo alkaa tuntua ikävystyneeltä, levottomalta, tai joku kiinnostavampi, jännittävämpi ihminen tulee vastaan. Ei, silloin kun luvataan tehdä jotakin, se myös tehdään.
- Sanotaan, ettei onnellista avioliittoa ole olemassakaan, mutta se ei ole totta. Onnellinen avioliitto on sellainen, jossa kaksi ihmistä elää yhdessä lähes koko elämänsä, kunnes kuolema heidät erottaa. Helpoa avioliittoa ei sen sijaan ole olemassa. Jostain syystä me vain oletamme, että rakkauden pitäisi olla helppoa.

Nuo siteeraukset on poimittu kaikki eri sivuilta ja monta muutakin sieltä voisi poimia. Niin kuin senkin, että "Voi sitoutua rakastamaan, mutta ei voi oikeasti rakastaa, ellei sitoudu."

Olen perin tyytyväinen, että pääsin yli kirjan kannen antamasta ensivaikutelmasta. Vähällä se kyllä oli... mutta nyt sen luettuani totean vain, että johan oli hyvä. Suosittelen niin miehille kuin naisillekin.

Kate Kerrigan: Onnellisen avioliiton reseptejä.
Suomennos: Helinä Kangas.

Päällys: Helena Modder.
Sivuja 334.
Kustantaja: Bazar.  
Kuva kustantajan sivulta

Sonja Lumme: Tomaatti!

Eilen illalla minusta tuli tomaattiuskovainen. Kävin kirjastossa palauttamassa ison kasan kirjoja, ja samalla tietysti katselin mitä uutta lainaisin. Mukaan oli lähteä pohjois-korealaisen naisen pakokertomus, mutta kun sitä aikani selasin, niin jätin sen siihen esittelyhyllyyn. Arvelin, että en nyt saisi sitä luettua, ehkä joskus myöhemmin.

Vaimolle meinasin ottaa kirjan, jossa oli lahjaideoita. Siinä oli paljon sellaista, mikä olisi voinut häntä kiinnostaa, mutta toisaalta, sitä kirjaa ei ollut tehty oikein innostavan näköiseksi, joten jätin senkin.

Vielä katselin muutamaa muutakin, mutta eivät ne nyt vain sytyttäneet. Sitten löytyi Rovala ry:n kustantama kirja, jossa esiteltiin Lapin savottaperinnettä. Kirja oli päällisin puolin ihan yhtä vanhan näköinen kuin savottaperinnekin. Siinä savotoilla töissä olleet itse kertova millaista se työ oli. Kirja lähti mukaan.

Sitten löytyi komean punaisella selkämyksellä varustettu kirja Tomaatti! Kirjan kuvitus jo oli sellainen, että ei sitä vaan voinut olla ottamatta mukaan. Isokokoinen kirja ja paljon kokosivun kuvia ja jopa koko aukeaman kokoisia kuvia tomaattien maailmasta.

Sen verran minussa on jäljellä pikkupuutarhuria, että jo ennen nukkumaan menoa sain kirjan käytyä läpi sivu sivulta. Ehdin jo lukemaan tomaattien alkuperästä (nehän tulivat Eurooppaan 1400-1500 luvun taitteessa jostakin Väli-Amerikan ja Etelä-Amerikan suunnalta), luin ohjeet tomaattien kylvöstä ja kasvatuksesta, lannoituksesta (nokkoskäyte on hyvä kastelulannoite) ja monesta muusta huomion arvoisesta asiasta.

Erityisen mielenkiintoinen osa kirjaa oli noin 40 eri tomaattilajikkeen esittely. Blush, Black Prince, Bajaja, Black Krim, Cirtina, Cream Sausage ja Great white ovat vain osa nimistä, joiden lajikeista on hyvät kuvat ja esittelyteksti, josta saa käsitystä lajikkeen mausta, satoisuudesta, alkuperästä. Silmänruoka ja teksti vaikuttavat yhdessä sen, että mieleen tulee väkisinkin, että näitä pitää päästä testaamaan.

Testiosuutta varten kirjassa on vielä melkoinen määrä ruokaohjeita, joiden keskeinen ainesosa on tomaatti. Ohjeiden tulokset on myös kuvattu ja kuvien katseleminen saa aikaan... no kyllähän sinä tiedät...

Tomaatti! sai minut haaveilemaan omasta kasvihuoneesta ja vähintäänkin kymmenestä eri tomaattilajikkeesta, tomaattihuoneen tuoksusta, ja oikean tomaatin mausta. "Maistettuaan kerran kypsänä poimittua ja luomuna kasvanutta tomaattia, ei tehotuotettua tunnista samaksi hedelmäksi."
Sonja Lumme väittää, että "harrastus vie pikkusormen jälkeen koko käden olkapäätä myöten".

Minusta siis tuli ihan yhdellä lukemisella tomaattiuskovainen, kun luin vielä siitä kuinka terveellisiä tomaatit ovat. Ajatella! Tomaatin lykopeeni on voimakas antioksidantti, jonka on todettu ehkäisevän syöpää, erityisesti eturauhassyöpää. Listalla ovat myös masennus ja harmaakaihi sekä tietysti erilaiset muistisairaudet. Tomaatti on siis todellinen ikäihmisen superruoka. Ja myös superruoka pitkään ja hyvään vanhuuteen varustautuvalle nuorelle.

Melkein (olen varma, että jo melkein) näin viime yönä tomaatintuoksuista unta punaisista tomaateista, jättimäisistä keltaisista tomaateista, pienistä Brown Berryn mahonginruskeista tomaateista, Tigerelloista, Rugantinoista ja ilman muuta vaalean ruusunpunaisista Pink Thai Egg tomaateista.

Aamulla muistin nähneeni netissä myynti-ilmoituksen puutarhasta kasvihuoneineen. Missähän se ilmoitus oli? Oliskohan se puutarha liian iso kahden ihmisen tomaattikasvatusta ajatellen?

Tomaatti! on sytyttävä kirja sytyttävästä aiheesta. Se on kaunis kirja ja vieläpä ihan suomalaisen ihmisen kirjoittama. Sitä lukiessa ei siis tarvitse harmitella, että hyvähän sinun vetelä-Eurooppalaisen on tomaatinkasvatuksesta puhua! Kaikki kirjan tieto on Suomessa testattua ja ihan siis käytännössä testattua.

SUOSITTELEN ihan isoilla kirjaimilla. (Kirja soveltuu myös kerrostaloasujan haaveilukirjaksi; parvekkeellakin voi kasvattaa vaikka muutaman oman Venuksen!)

Sonja Lumme: Tomaatti!
Sivuja 240. Isokokoinen kirja.
Ulkoasu: GoMedia Oy
Valokuvat: Arne Nylander
Readme.fi 2017

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksomin kirjan lukemisesta on jo pari viikkoa. Nyt tuntuu, että kirja vetää vieläkin puoleensa ja se pitäisi oikeastaan lukea uudelleen. Se ensimmäinen lukukerta ei ollutkaan vain kerta, vaan luin sen pienissä pätkissä, kun muuhun ei oikein ollut aikaa.

Everstinnan punainen ja perin yksinkertainen kansi istuu jotenkin tosi hyvin kirjan sisältöön ja niihin ajatuksiin mitä kirja herätti minussa.

Ensinnäkin kirjan kieli. Lukiessa ei voinut kuin ihmetellä, että miten joku voi kirjoittaa  näin ronskin kaunista kieltä pääosin tosi rumista asioista. Alkuun Liksomin käyttämä murre, kaiketi jonkinlainen meän kieli, tuntui työläältä lukea. Muutaman sivun jälkeen siihen kuitenkin tottui ja sitten se ei ollut enää edes hidaste, vaan osa kielen kauneutta. (Mukava lisä oli kirjan lopussa oleva sanakirja, josta voi tarkistaa murresanojen merkityksen, jos merkitys ei aukene suoraan tekstistä.)

Kirja on pitkä monologi, mutta siinäkin Liksom on onnistunut hienosti. Oikeastaan on vaikea edes ajatella, että tämä olisi voinut olla jotakin muuta kuin monologi - niin hyvin tuo tyyli sopi kirjaan.

Entä sitten kirjan varsinainen sisältö? Nyt ajatuksissani on, että henkilökuvauksena Everstinna on kuvaus kahdesta rikkinäisestä ihmisestä: Everstistä, joka oli niin rikki, että rikkoi Everstinnan jo paljon ennen kuin he edes oikeasti tutustuivat toisiinsa ja jatkoi rikotun rikkomista heidän suhteensa surkeaan loppuun saakka.  

Kirjan iso taustakuva on sitten fasismin ja natsismin nousussa, joka imaisi sisäänsä niin Evesrstin kuin Everstinnankin. - Ja puoli maailmaa siinä ohessa.

Tapasin joku päivä sitten henkilön, jolla oli aikalaiskuvaa kirjan esikuvahenkilöistä eli Everstinnasta, joka on kirjailija Annikki Kariniemi ja Everstistä eli eversti Oiva Willamosta. "Aika erikoisia persoonia he olivat."

Kariniemi itse on kirjoittanut heidän avioliitostaan kirjan jo 50-luvulla. 'Erään avioliiton anatomia' on minulla lukematta, mutta pitäneekö sekin nyt kaivaa jostakin esille kuin taustaksi Liksomin teokselle?

Everstinna on kirjana kuitenkin selkeästi fiktio. Joku niin selkeä henkilöhistorian virhekin tuli vastaan, että ajattelin sen olleen ihan tahallinen virhe, se kun oli sellainen, että minäkin sen huomasin.

Toisaalta kirjassa piipahtavien oikeiden ja olemassa olleiden henkilöiden suuri määrä tuo sitten osaltaan todellisuuden tuntua. Välillä ihan hengästytti samalle sivulle ahdettujen sotaherrojen suuri määrä.

Väkivalta oli tiestysti Everstin työtä, mutta kamala oli lukea kuvasta siitä miten se väkivalta tuli miehen avioliittoon ja miten nainen sen kesti ajatellen sen jotenkin vain kuuluvan siihen.

Toinen, joka pani miettimään oli se miten fasismi ja natsismi sokeuttivat ihmisen niin, että he hyväksyivät sen kauheudet. Tuo ideologia vain kietoi ihmiset kuoleman syleilyynsä ja vei heidät mennessään.

Kirjaa lukiessa ei voinut välttyä pelottavalta ajatukselta, että olemme nyt yhteiskunnallisesti taas tilanteessa, jossa natsismi nostaa päätään ja se haalii edelleenkin valtaansa ihmisiä, joita sitten voi käyttää perkeleellisten päämääriensä toteuttamisessa. Ihminen ei vain näytä oppivan historiastaan yhtään mitään.

Mutta... iliman muuta lukemisen arvoinen kirja. Kirjan kieli oli iso plussa, ajankuva toinen plussa ja ajankohtaisuus kolmas. Ja laitetaanko vielä neljänneksi plussaksi se, että kirjan henkilöillä on ihan oikeat esikuvansa. Siis neljä plussaa...viidestä.

Rosa Liksom: Everstinna
Sivuja 195 + Everstinnan sanakirja
Kustantaja Like Kustannus Oy, 2017

Hannu Nyman: Rajaton kirja

Hannu Nyman on kirjoittanut mielenkiintoisen tietokirjan, aiheesta, joka on koskettanut jollakin tapaa jokaisen suomalaisen elämää ja myös kaikkialla maailmalla on vaikuttanut miljoonien ja miljoonien ihmisten elämän kulkuun. Nymanin kirja olisi nyt hyvää luettavaa jokaiselle tässä satavuotiaassa Suomessa, jos ja kun haluaa miettiä, että mistä tämä Suomi oikein on tehty.  

Rajaton kirja on täynnä tietoa siitä miten Raamattu on saavuttanut eri kieliryhmiä kaikkialla maailmassa. Raamatun saaminen eri kansoille heidän ymmärtämällään kielellä ei ole ollut helppoa. Kahden vuosituhannen aikana on tarvittu paljon ihmisiä, jotka ovat antaneet suorastaan koko elämänsä raamatunkäännöstyölle. Ilman näitä ihmisiä maailma olisi paljon köyhempi.
   
Jostakin syystä Raamatun kääntämisen ja painamisen ovat monet valtaapitävät kokeneet sellaiseksi uhkaksi itselleen, että he ovat yrittäneet parhaansa mukaan estää käännöstyön ja Raamattujen levittämisen. Kirjan kääntäjiä ja painajia on siksi vainottu aika ajoin kuin suurimpia roistoja ja moni on henkensä menettänyt sen seurauksena, että on kääntänyt Raamattua uudelle kielelle. Eikä siinä kaikki, Raamatun omistaminenkin on ollut ja on edelleenkin jossakin päin maailmaa sellainen rikos, josta pahimmillaan kaula katkeaa.

Ongelmana Raamattujen levittämisessä eivät kuitenkaan ole olleet vain kokonaan tästä kirjasta piittaamattomat ihmiset. Nyman kertoo myös rehellisesti sen, että kristityillä on ollut keskenään niin suuria erimielisyyksiä Raamatun kääntämisestä, että toisten mielestä "vääriä" käännöksiä on rovioilla poltettu ja pyritty ne hävittämään. Kirkkojen miehet itsekin ovat lämmitelleet raamatturovioilla.

Nymanin kirjaa lukiessa väkisinkin nousee sekin kysymys, että miksi Suomi on Suomi? Vastauskin löytyy: yksi iso osatekijä suomalaisuudessa on se, että Mikael Agricola käänsi Uuden Testamentin 1548 ja koko Raamattukin saatiin suomeksi jo 1642. Tuolloin vielä perin pikkuruinen suomalaisten ja suomea puhuvien joukko sain Raamatun omalla kielellään ja Raamatusta tuli pikkuhiljaa kirja, joka löytyi jokaisesta suomalaisesta kodista.

Suomalaiset ovat aina olleet lukevaa kansaa ja varsinkin varhaisina suomalaisuuden aikoina ei kodeissa ollut kovin paljon muuta lukemista kuin Raamattu ja Katekismus. Siksikin Raamattu pääsi vaikuttamaan kuin "kansakunnan kaapin päältä" yhteiskunnan kehitykseen.

Ajattelen, että nyt puolestaan eletään jo aikaa, jossa Raamatun arvovaltaa on heikennetty ja sen arvoista halutaan luopua. Näin on tapahtunut, vaikka jokaisen pitäisi Suomessa ymmärtää, että tämä maa on rakennettu Raamatun arvoja kunnioittaen ja juuri siksi Suomi on ollut se Suomi, jossa meidän on hyvä asua ja elää.

Raamatun historia sen kääntämisen ja levittämisen historia on rosoinen, niin kuin Nyman sen ilmaisee. Kaikesta inhimillisyydestä huolimatta mukana on kuitenkin kaiken aikaa ollut jumalallinen puoli. Osan siitä voimme ymmärtää, mutta suuri osa jää mysteeriksi.

Siitä jumallisesta kertoo se, että " Tämän kirjan sanoma on vaikuttanut mullistavasti miljoonien ihmisten elämän kaikkialla tämän pallon pinnalla. Raamatun viesti on muuttanut lukemattomien ihmisten elämän, vaikuttanut yhteiskuntaan, kulttuuriin, taiteisiin, tieteisiin -- ja ennen muuta tavallisen, pienen ihmisen elämään. Mikään muu kirja tässä maailmassa ei ole saanut vastaavaa aikaan."

Siispä luetaan Kirjaa ja myös tätä Nymanin mielenkiintoista kirjaa Raamatun käännöstyön historiasta.

Hannu Nyman: Rajaton kirja
Kansi Marko Soini
Sivuja 295
Kustantaja Päivä Oy

Pentti ja Eeva Suihkonen: Avio-onnea kaikilla mausteilla

Kirjastossa käydessä esittelyhyllystä tarttui matkaan 'Avio-onnea kaikilla mausteilla'. Pikainen selaus ja pienten katkelmien lukeminen antoi tuntuman, että vienpä kirjan kotiin asti ja katson tarkemmin. Kirjan värikkäät piirroskuvatkin olivat mukava +piriste jo tässä kiinnostusvaiheessa.

Avio-onni on jo sellainen ajatus, että kukapa avioliitossa jo oleva ei sellaista haluaisi. Kirja ei kylläkään ole mikään avioliiton onnen tee se itse käsikirja, vaan se on tämän Suihkosen pariskunnan oma tarina ihan sieltä seurustelun alusta nykyiseen avio-onnen tilaan 36 vuoden avioliiton matkalta.

Kirjoittajana ja kertojana tuntuu olevan enimmäkseen tuo Pentti. Itse olisin kaivannut enemmän rouvankin ääntä, mutta kun lukijanakin nyt oli ihan selkeästi mies (olen varma tästä), niin pääsääntöisesti oli ihan mukava Pentin kertomaa lukea. Jotenkin tuntui, että olemme samassa veneessä.

Aika usein kun olen enemmän tai vähemmän kuunnellut kriisiytyneessä avioiitossa olevien omaa tarinaa, niin olen huomannut kuinka siinä ollaan juuri tässä ja nyt. Silloin on vaikea katsella sinne avioliiton alkuun, rakastumiseen ja kaikkeen hyvään mitä on ollut. Vielä vaikeampaa on kurkistella tulevaan ja ajatella, että siellä melkein kulman takana voisi olla jotakin perin hyvää tällekin liitolle. Hyvään jatkoon kuitenkin tarvittaisiin juurikin näitä molempia näköaloja.

Suihkosten kirjassa ehkä parasta on juuri se, että he kertovat avoimesti tapahtumia sieltä varhaisesta alusta saakka ja tarinassa on se tuntu, että avioliitto voi kasvaa juurikin jonkinasteisten kriisien kautta ihan hyvään kukoistukseen. Eli... kriisi ei siis ole sen merkki, että nyt pitää erota, vaan se on sen merkki, että avioliito hastaa juuri silloin niin miestä kuin naistakin kasvamaan ihmisenä ja puolisona.

Suihkoset tuovat hyvin esiin lujan sitoutumisen merkityksen:

"Sitoutuminen ei ole nykyisin muodissa. Monet kuvittelevat, että jos sitoudun toiseen ihmiseen, joudun kahleisiin: tulen sidotuksi, enkä voi enää toteuttaa itseäni. Mikään ei ole kauempana totuudesta. Se, että sitoudumme puolisoomme päinvastoin vapauttaa meidät elämään kokonaisvaltaisesti ja aidosti. Sitoutuminen on vapaaseen tahtoon perustuva asenne: "Haluan olla puolisoni rinnalla, tuli mitä tuli." Tämä ei vaadi yli-inhimillisiä ponnistuksia. Sitä se kuitenkin edellyttää, että suostumme toimimaan ainakin jossain määrin epäitsekkäästi."

Kirjan kuvitus oli iso ilo. Värikkäät ja vähän humoristisetkin kuvat värittivät kirjan kerrontaa mukavan osuvasti. Siitä kuvituksen tekijälle Antti Huoviselle kiitos!

Avio-onnea kaikilla mausteilla oli minulle tämän hetken lukumahdollisuuksiin nähden sopiva kirja. Se luvut olivat mukavan lyhyitä luettavaksi aamun lukuhetkessä ja vielä illalla viimeiseksi jaksoi ottaa luvun tai kaksi luettavaksi.

Viimeinen luku on otsikoitu "Avio-onni ei ole sattumaa". Suihkoset kysyvät siinä, että mitä avio-onnen saavuttamiseksi tarvitaan? Heidän reseptinsä on "hyvää tahtoa ja valmiutta tinkiä omasta mukavuudesta. On tarpeen ottaa käyttöön niitä työkaluja, joiden avulla monet muutkin ovat liittonsa perusteita vahvistaneet ja kriisien läpi voitokkaasti kulkeneet."

Mitäpä tuohon muuta sanoisi kuin, että noin se vaan on tuo avio-onni... Niin, ja niistä työkaluista, joita avio-onnen löytämiseksi tarvitaan, löytyy tästä kirjasta ihan mukavia kertomuksia.

Pentti ja Eeva Suihkonen: Avio-onnea kaikilla mausteilla.
Sivuja 231.
Kannen ulkoasu: Enni Tuomisalo
Kuvitus: Antti Huovinen
Kustantaja: Kustannus Oy Uusi Tie  2013

Markku Toimela - Kaj Aalto: Salakahvilla Pohjois-Koreassa

Syksy näyttää käynnistyvän osaltani näillä tuttujen miesten kirjoilla. Edellinen luettu oli Korpin Heikin kirja ja nyt tämä Toimelan Markun kirja.

Pohjois-Korea on nyt uutisotsikoiden ykkösenä melkeinpä joka päivä. Niinpä tätä Markun kirjan lukemista aloittavalla voi olla odotuksena löytää kirjasta jotakin mielenkiintoista päivän vetypommi- ja ohjusuutisten rinnalle. Kieltämättä se oli minullakin mielessä.

Markku onkin käynyt Pohjois-Koreassa monta kertaa ja varmaan nähnyt siellä enemmän kuin juuri kukaan muu suomalainen. Siinä mielessä kerrottavaa riittää.

Kirjan ensimmäisessä luvussa hypätään kyllä suoraan Koreaan, mutta toinen luku vie tuon hyvän alkulämmityksen jälkeen lukijan Kymenlaaksoon ja Kouvolaan Markun lapsuuteen.

Kouvolan pojan kasvaessa aikuiseksi tie sitten vei muutaman mutkan kautta Hankkijan myyntimiehen tehtäviin ja siitä ensin kehitysyhteistyöhön Bangladeshiin, sitten Mongoliaan ja lopulta vuoden 2007 tienoilla Pohjois-Koreaan.

Työ Bangadeshissä ja Mongoliassa oli kuin valmistelua Pohjois-Korean vuosille. Itse olin jotakin sekä Bangladeshin että Mongolian vuosista kuullut Markulta itseltäänkin, mutta hyvin lukemisen mielenkiinto säilyi siitä huolimatta.

Pohjois-Korean tapahtumia ja varsinkin politiikkaa ja ihmisten arkea Markku kuvaa kirjassa säästeliään kauniisti. Hän ei ole asettanut itseään arvostelijaksi, vaan paremminkin auttajaksi ja joskus ihmettelijäksi. Kaikissa kerrotuissa kokemuksissa on positiivinen sävy ja se tuntu, että mies tosiaankin haluaa ymmärtää, mutta ei arvostella.

Suoraan sanottuna odotin enemmän "iltapäivälehtien uutisotsikoita", mutta niitä kirjasta ei löydy. Se on kirjoittajalta viisas valinta ja varmasti myös ainut oikea valinta.

Markun ja Kajn kirja on kuitenkin perin tervetullut lisänäkökulma aivan viime päivienkin uutisointiin. Kirjassa pohjoiskorealaiset ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Niitä ohjuksien laukaisunappien painajia saatika niiden nappimiesten käskyttäjiä Markku ei liene tavannut olenkaan.   

Kirjaa lukiessa tietysti mietin minäkin, että mitä tuosta maasta ja sen johtajista oikein pitäisi ajatella? Mietin sitäkin, että miten viime aikojen tapahtumat vielä jatkuvat, tai... miten ne päättyvät. Markkukaan ei kirjassa anna muuta vastausta kuin sen, että ihmisiä pitää auttaa aina jos se vain suinkin on mahdollista. Nyt kuitenkin se avun välittäminen sinne perustasolle on kansainvälisten pakotteiden kautta tehty melkeinpä mahdottomaksi. Niillä pakotteilla kaiketi pyritään tekemään hyvää, mutta tällä hetkellä ne taitavat vain lisätä kärsimystä maan kansalaisten elämään.

Salakahvilla Pohjois-Koreassa on kirja, joka ilman muuta kannattaa nyt lukea. Maan ollessa uutisotsikoissa, kirjasta saa sen tarpeellisen lisäkuvan, joka auttaa ainakin vähän enemmän ymmärtämään... kuinka ihmiset lopulta ovat kaikkialla samanlaisia. Ihmisten auttamisen merkityksestäkin voi pikkasen saada uutta kuvaa. Ja muutava juttu kirjassa on sellainenkin, että niillä saa kuulijoiden mielenkiinnon heräämään vaikka työpaikan kahvihuoneen pöydän ääreen kokoontuneiden porukassa.

Markku Toimela, Kaj Aalto: Salakahvilla Pohjois-Koreassa.
Sivuja 240, kuvaliite.
Kustantaja Docendo, 2017.

Heikki Korppi: Huiputtajan tarinoita

Heikki Korpin kirjaa lukiessani mietin sivu sivulta, että mitähän tästä kirjasta blogiini kirjoittaisin. Ei niin, etteikö sanottavaa olisi! Ongelma (jos se on ongelma?) on siinä, että kun lukee kohtuullisen hyvin ja pitkään tuntemansa kirjoittajan kirjaa, niin sen kokee ihan eri tavalla kuin sellainen lukija, joka ei kirjoittajaa tunne.

Heikki on kasannut elämänsä kuuden vuosikymmenen varrelta tarinoita kovien kansien väliin. Kun tekstisivuja on 144, osaa jo heti arvata, että kyse ei ole perinteisestä elämänkertakirjasta, vaan jostakin muusta. Ensimmäinen kiitos Heselle jo siitä, että et kirjoittanut elämänkertaa.

Kirjan nimi on hyvin kuvaava: Huiputtajan tarinoita. Hese on tehnyt pitkän työuran seurakuntakuvioissa nuorisotyössä ja näitä viime vuosia ihan seurakunnan johtajana. Rehellinen mies, joka tunnetaan myös huiputtajana. Huiputettavaa kun riittää täällä Lapissa. Niistä huiputuksistaan hän yhden luvun verran kertoo kirjassaankin. Mielenkiintoinen oli sekin luku.

Kun tuntee miehen, niin kirjaa lukiessa aivan kuin näki hänen kasvojensa ilmeen ja väsyneen irvistyksen miehen kivetessä suksilla kohti Saanan huippua. Se oli vain yksi tarina monien muiden joukossa, joissa lukukokemustani värittivät Hesen tutut eleet, ilmeet ja äänenpainot. Jäin miettimään, että mitenhän tämän saman jutun lukee ja kokee lukija, joka ei Heseä tunne?

Ensivaikutelma kirjasta oli, että se on turhan hajanainen ja pomppii vähän liikaa sinne ja tänne. Luettuani kirjan loppuun, totesin, että lopulta siitä rakentui ihan hyvä kokonaisuus.

Heikki kertoo itsesään ja elämästään, mutta tuntui siltä, että pääosassa ei ollut Heikki, vaan paremminkin hänen Jumalansa. Kertomukset siitä, miten hyvinkin konkreettisella tavalla Jumalan apu, johdatus ja varjelus ovat näkyneet Heikin elämässä, olivat rohkaisevaa luettavaa.

Kirjan antama kuva Heikistä oli aika pitkälle se sama, jonka tässä ihan arkisessa elämässä kuudentoista vuoden aikana olen hänestä saanut. Eli kuvaus oli siltä osin rehellistä.
Viisaasti Heikki oli kuitenkin jättänyt kertomatta monista elämänsä kipukohdista ja tilanteista, jotka varmasti ovat kouraisseet sielunmaailmaa syvältä. Kaikkea ei ole ollut tarpeen kertoa!
Yhtä viisaasti hän on kertonut sitten niistä elämänvaiheista, joissa on tarvittu rohkeaa uskoa ja luottamusta ja miten sitä kautta on päässyt tapahtumaan isoja ja merkittäviä asioita. Senkin puolen Heikin elämästä monet täällä Lapin alueella tietävät todeksi.

144 sivua. Yksi iltahan sen lukemisessa menee, ei juuri enempää. Mutta luulenpa, että monelle lukijalle Heikin kirjasta jää aika pitkä lukujälki. Nimittäin väkisinkin tätä kirjaa lukiessa saa rohkaisua Jumalan hyvyydestä ja uskollisuudesta myös oman elämänsä kuvioihin, sellaista rohkaisua, joka kantaa pitkään. Astuhan siis Hesen tarinoihin, Huiputtajan tarinoihin.

http://aikashop.fi/tuote/4051/huiputtajan-tarinoita 
Tekstini kuva Aikamedian sivulta

Heikki Korppi: Huiputtajan tarinoita.
Sivuja 144.
Kustantaja Aikamedia, 2017

John Burke: Taivaan rajalla

John Burke kirjoittaa kuolemanrajakokemuksista. Täytyy myöntää, että otin kirjan luettavaksi hivenen epäillen. Tähän saakka olen tarkasti välttänyt koskemasta kirjoihin, jotka on otsikoitu tyyliin "Kävin seitsemän keraa taivaassa" tai "Kävin kadotuksen syövereissä".
Syy siihen, että olen näitä välttänyt, on ollut siinä, että olen haistanut niissä yleensä rahantekemisen makua ja toisaalta olen ajatellut, että minulle riittää se mitä Raamattu aiheesta kertoo. "Piankos minäkin tuollaisen mielikuvitusjutun sepittäisin", olen sanonut, kun joku on tämän sortin kirjoja minulle suositellut.

Muutaman sivun luettuani Taivaan rajalla -kirjaa, mieleeni tuli, että onhan minullakin kaksi kertomusta, jotka voisivat olla osa tätä kirjaa. Kun sen tajusin, niin lukeminen sai uutta potkua.

Ensimmäinen muisto on äitini kertoma tapaus, kuinka hänen siskonsa kuoli ollessaan 12 vuotias. Tyttö oli jo tuon ajan normaalissa saattohoidossa kotonaan, kun tiedossa oli, että hän pian kuolisi, eikä sairaalassa enää osattu auttaa. Hän tiesi itsekin kuolevansa, oli perin ahdistunut ja kapinoi sanallisesti kuolemaansa vastaan. "En halua kuolla! Miksi minun täytyy kuolla, vaikka olen vasta lapsi?"
Se oli perheväelle vaikeaa aikaa. Kerran muutama päivä ennen lapsen kuolemaa he olivat siinä sängyn ääressä. Lapsi oli syvässä unessa vai liekö ollut tajuton. Siinä hetkessä hänen kasvoilleen tuli mitä kaunein hymy, äitini kertoi.
Kun lapsi siitä heräsi, perheväki kysyi, että näitkö unta kun hymyilit niin kauniisti nukkuessasi?
- En nähnyt unta, minä kävin taivaassa.
- Millaista siellä oli?
- Kaunista, niin kaunista.
Siitä hetkestä tytön ajatus kuolemasta muuttui. Nyt hän vain odotti sitä, että Jeesus tulee noutamaan hänet taivaaseen. Hän kuoli onnellisena.

Toisen kuolemanrajakertomuksen kuulin muutama vuosi sitten eräältä jo eläkkeellä olevalta rovastilta. Hän kertoi, että häntä ei kuolema pelota, hän on käynyt taivaassa ja hän tietää mitä siellä on. Miehellä oli ollut kaksikin kertaa sydänpysähdys ja siihen nuo kokemukset liittyivät. Hänenkin kertomuksensa oli mielenkintoinen.

Burke vertaa kuolemanrajakokemuksista kertoneiden kokemuksia toisiinsa ja ne ovat yllättävän yhteneviä, olipa ihminen sitten länsimaisen ajattelun saastuttama tai itämaisen filosofian ja uskonnon keskellä elänyt.
Burke tekee myös kaiken aikaa vertailua noiden kertomuksien ja Raamatun tekstien välillä. Yllättävän paljon hän löytää yhtenevyyttä myös tässä vertailussa.

Pidin hänen tyylistään käydä asioita läpi pala palalta, ilman suurta tunnetta. Hän myöntää heti alussa, että ei usko kaikkia kuulemiaan kertomuksia näistä kokemuksista. Siksi hän käytti tarkkaa seulaa sen suhteen millaisia tapauksia otti kirjaan mukaan. Hän otti mukaan sellaisten ihmisten kertomuksia, joille arveli olevan mahdollisimman vähän hyötyä saada kertomuksensa julki. Pääosalla on kuulemma varallisuutta niin paljon, että sen persolla he tuskin ovat kertoneet omista taivaskokemuksistaan. Lisäksi hän pyrki valikoimaan ihmisiä, joilla olisi vaarana menettää vaikka ammatillinen uskottavuutensa kertomansa vuoksi.

Kirjasta löytyy kaiketi yli sadan henkilön kertomuksia kokemastaan. Burke ottaa niistä esille sen ydinkertomuksen, mutta sanoo, että hän ei kaikilta osin ole samaa mieltä kuoleman rajalla käyneiden kokemuksistaan tekemistä johtopäätöksistä. Kokemus voi olla aito, mutta johtopäätökset jopa vääriä, hän sanoo.

John Burke on Gateway Church -seurakunnan pastori Austinista, Teksasista. Hän on kirjoittanut esimerkiksi kirjan "Täydelliset älkööt vaivautuko", joka on  löytänyt paljon lukijoita myös Suomessa. Siinä hän kertoo seurakunnastaan, joka kutsuu epätäydellisiä ihmisiä tulemaan ongelmineen seurakunnan yhteyteen. Idea on siinä, että Jumala voi mullistaa myönteisellä tavalla ihmisten elämän.

Tuon "Täydelliset älköön vaivautuko" jälkeen "Taivaan rajalla" tuntui minusta ensin perin kummalliselta kirjalta kun tajusin, että kirjoittaja on sama John Burke. Nyt voin sanoa, että tämä viimeinen yllätti perin positiivisesti. Se oli asiallinen ja sen verran analyyttinen kirja kuolemanrajakokemuksista kuin vain voi olla. Parasta antia oli minulle se, että näitä kokemuksia verrattiin Raamatun teksteihin ja osoitettiin, että kertomuksissa on yllättävän paljon yhtenevyyttä Raamatun kanssa, vaikka kertoja ei olisi ollenkaan tietoinen mitä Raamattu näistä asioista kertoo.

Millainen paikka se taivas sitten Burken kirjassa on? Ensinnäkään se ei ole se paikka, jossa veisataan virsiä ianakaikkisesta iankaikkiseen. Lyhyesti voisi sanoa tuon äitini sisaren sanoilla "kaunista, niin kaunista" Se on paikka, johon kurkistettuaan tietää minne haluaa.

Mitäpä jos kävisit kurkistamassa taivaskuvaa tästä Burken kirjasta vähän tarkemmin? Suosittelen!

John Burke: Taivaan rajalla
Suomennut Annalena Toivola
Sivuja 362
Kustantaja Päivä Oy 2017  
(Kansikuva kustantajan sivulta)

Raymond Chandler: Näkemiin kaunokaiseni

Joskus vuosia sitten etsin kirpparilta sopivaa lukemista lomamatkalle. Hain jotakin erilaista, siis sellaista, jota en juurikaan ollut aikaisemmin lukenut. Hyllystä löytyi Raymond Chandlerin Syvä uni.

Selasin kirjaa ja se mikä iski, oli tyyli, tapa kirjoittaa. Chandlerista en tiennyt mitään ja kirja näytti olevan jonkinlainen dekkari. Molemmat, sekä Chandler, että dekkari, olivat minulle uusia kokemuksia. Jostakin syystä en koskaan ollut päässyt oikein kiinni dekkareihin, yritystä oli kyllä ollut, mutta kesken ne aina jäivät.

Syvä uni tuli sitten luettua Balaton-järven rannalla aurinkoa ottaessa. Se mikä sytytti siellä kirpparilla, eli Chandlerin tyyli, ei sammunut lukiessa, vaan lomalta tultuamme piti etsiä lisää saman kirjoittajan kirjoja.

"Hänellä oli litteä naama ja kaareva lihaksikas nenä, joka näytti vankalta kuin risteilijän keula.Hänellä oli luomettomat silmät, riippuposket, hartiat kuin sepällä ja lyhyet ja kömpelön näköiset jalat kuin simpanssilla. Minulle selvisi möhemin että ne olivat vain lyhyet." (Kirjasta Näkemiin kaunokaiseni)

Chandler tunnetaan siis tyylistään ja sankaristaan Philip Marlowesta. Kirjoittaja on syntynyt 1888 ja tarinoiden kuvaukset 30-luvun Amerikoista ovat aidon karheita juuri siksi, että hän kirjoittaa ympäristöstä ja ajasta, jossa on itse elänyt. Hänen tapansa kuvata asioita, maisemia ja henkilöitä, on mehukas ja elävä, usein humoristinen.

Näkemiin kaunokaiseni on tarina, jossa "kivitaloa muistuttava Hirvi-Malloy etsii kahdeksan vuoden takaista rakastettuaan Velmaa Bay Citystä, Los Angelesin pahamaineisesta esikaupungista". Philip Marlowe on "yksityisetsivä, jonka leipätyönä ovat harmit" ja niitä harmeja riittää tasaisesti ripoteltuna koko kirjan matkalle.

Jos luet dekkareita ja varsinkin uusia tuotoksia, niin ota  nyt ihmeessä ja lue Chandlerin dekkarit läpi jos et ole vielä lukenut. Aika moni nykypäivän dekkari kalpenee näiden rinnalla!

Kesälomalukemista parhaimmillaan! Isosti suosittelen.

"Huoneessa ei ollut muuta naisellista kuin kokovartalopeili ja sen edessä reilusti tyhjää lattiatilaa." (Näkemiin kaunokaiseni)

Raymond Chandler: Näkemiin kaunokaiseni.
Suomentanut Kalevi Nyytäjä.
Kansi Matti Ruokonen, C-G Hagsrtöm 
Sivuja 288.
WSOY 1991

Vuolle-Apiala: Savusaunakirja

Tämän kesän huippujuttu oli kylpeminen savusaunassa. Ajattelehan - alkukesän lämmin ilta, koivinlehdet juuri aukeamassa, savun tuoksu ja pehmeät, koko ihmistä hyväilevät löylyt! Olihan se miellyttävä kokemus ja se sai haaveilemaan omasta savusaunasta.

Niissä haaveissa otin Savusaunakirjan tutkittavaksi. En siis vain luettavaksi, vaan ihan tutkittavaksi. Kirjassa on tekstin lisäksi paljon havainnollisia piirroskuvia mustavalkoisten valokuvien lisänä. Nuo piirroskuvat tekevät kirjasta elävän ja saunojen yksityiskohdat selviävät paremmin kuin vain tekstiä lukemalla.

Ihan harmittaa kun saunomisen yksi hieno muoto, eli tuo savusauna, on nykyään jäänyt harvinaiseksi herkuksi. Liekö yhtenä syynä ollut juuri se, että saunat yleistyivät joka talon sisuksiin. Kun kehitys oli tämä, niin kukapa olisi savusaunaa rakentanut. Niin saunakansaa kuin olemmekin, niin suurin osa meistä ei taida olla saunonut savusaunassa ollenkaan.

Kirjan alaotsikkona on "Perinteisten savusaunojen suunnittelu ja rakentaminen" ja niinhän siinä  kävi minullekin, että vain vahvistui se ajatus, että minä taidan rakentaa savusaunan kunhan ehdin.
Tämän kesäloman olemme korjanneet vanhaa hirsitaloa ja sen pihapiirissä on aikoinaan ollut savusauna. Ja oikeastaan on vieläkin, mutta jo kasaan luhistuneena. Katto siitä on joskus pettänyt ja loppu onkin sitten sitä surullista tarinaa. Saunakuvastus on ollut siinä tontin laidalla niin toivoton näky, että en ole vielä koko rakennusta kunnolla tutkinut. Tälle tonttimme saunatarinalle voisi siis nyt alkaa suunnittelemaan jatko-osaa, jonka päätösjaksossa saunomme vaimon kanssa omassa savusaunassa.

Vuolle-Apiala on vanhan rakentamisen asiantuntija ihan viimeisen päälle ja Savusaunakirja kertoo hänen perehtymisestään vanhan rakentamisen tähänkin osaan.
Kirjassa esitellään yksitoista erilaista savusaunatyyppiä. Jaottelu on tehty alueellisesti niin, että kahdeksan saunatyyppiä löytyy Suomen alueelta ja kolme, eli Ruijan kveenien sauna, Pohjois-Ruotsin sauna ja Värmlannin sauna nimiensä mukaisesti Suomen ulkopuolelta.
Jokaisessa saunatyypissä on tietysti omat erityispiirteensä, ja niihin yritin sovitella muistikuviani niistä muutamista savusaunoista, joissa olen vuosien varrella saanut kylpeä.

Savusaunakirja ei siis kuitenkaan ole vain saunaperinnettä kuvaava kirja, vaan siitä löytyy hyviä ohjeita saunahaaveilijalle. Haaveilun lähtökohdiksi kirjoittaja esittää muun muassa sen, että kannattaa pyrkiä rakentamaan omalle alueelleen tyypillisen mallinen sauna ja samalla pitäisi välttää kaikkea sellaista uutta, joka ei ole kuulunut alunperin savusaunojen ideoihin. "Vuosisatojen kokemuksen pohjalla syntyneeseen savusaunaan voi yrittää tehdä uusia keksintöjä, mutta ei sauna siitä parane, mikäli mittapuuna käytetään löylyn laatua."

Olen kyllä tämän Savusaunakirjan lukenut aikaisemminkin, mutta nyt lukukerta oli erilainen, koska nyt oli se haave omasta savusaunasta mielessä. Aikaisemminkin kirja on ollut kyllä mielenkiintoinen, mutta vasta nyt oman savusaunomiskokemuksen (voiko sen noin sanoa?) herättämän haaveen tykyttäessä sisuksissa kirjan jokaista sivua tutkiessa, kirja sai aivan uusia ulottuvuuksia. Se sytytti. Melkein jo haistoin savun hajun.

Kirjasta on otettu painoksia tämän minun painokseni jälkeenkin ja sitä on edelleen myynnissä ainakin netin kirjakaupoissa.

Risto Vuolle-Apiala: Savusaunakirja
Julkaisija Risto Vuolle-Apiala 1994
Sivuja 111.

Mauri Hast: Pappapataljoona

Kirja ei ole ylistyslaulu talvisodan voitokkaista puolustustaisteluista, ei sotasankareista eikä sankarivainajista. Se on kertomus noin 40-vuotiaista pienviljelijöistä ja tukkilaisista, jotka komennettiin pohjoisen saloilta 15.10. 1939 Kotkaan linnoitustöihin, kenttävartiotehtäviin ja ilmapuolustukseen.

 Näin kuvaa kirjailija Mauri Hast kirjansa Pappapataljoona sisältöä ja jatkaa, että tuo porukka joutui helmikuussa 1940 Viipurinlahden taisteluihin pysäyttämään jäätyneen Viipurinlahden yli rynnivää puna-armeijaa. Kun tuon pataljoonan kolmas komppania meni rintamalle, siinä oli 197 miestä ja kun se rauhan tultua palasi sieltä, jäljellä oli enää 45 sotamiestä ja kahdeksan aliupseeria.

Olen aika paljon lukenut sotiemme historiaa ja tietysti myös enemmän tai vähemmän fiktiivisiä sotaromaaneja. Pappapataljoonassa Hast käyttää kertojana pääosin omaa isäänsä, joka oli yksi tuon pataljoonan sotilaista. Tällainen mukana olleen kertomuksiin ja kokemuksiin perustuva kirja on ilman muuta se mielenkiintoisin sotakirjojen muoto ja malli luettavaksi.

Ties kuinka kauan olen pitänyt tapana, että aina talvisodan alkamisen aikoihin luen jonkun talvisotaan liittyvän kirjan. Pappapataljoonkin sattui käsiini sopivasti juuri noihin aikoihin. Tapasin erään kirjan julkistamistilaisuudessa Maurin ja tunnin päästä oli jo hänen kotinsa ovella hakemassa tätä kirjaa. Sain vielä kirjan alkulehdille kirjailijan omakätisen nimmarin päivämäärällä 12.10.2016. Talvisodan aika ei ehtinyt edes alkaa kun kirja oli jo luettu.

Niin karun vakavista asioista kuin tämä kirja kertoo, niin olihan siellä sellaista suomalaiseen sodankäyntiin liittyvää asiaa, että pakko oli välillä hymyillä. Ensinnäkin se, että kun Lapin miehistä koostunut pappapataljoona sijoitettiin Kotkan tuntumaan niin se asetettiin osaksi merivoimien joukkoja. Oli siinä Lapin miehillä varmaan itselläkin hymy herkässä...

Sodan alettua miehet tuumasivat, että porot kyllä olisivat oiva kulkupeli tavaran kuljettamiseen niissä talvisissa rannikon ja saarien olosuhteissa. Asia esitettiin vääpelille, joka ensin tyrmäsi koko ajatuksen naurettavana. Aikansa asiaa mietittyään hän kuitenkin tajusi, että porot voisivat olla paljon parempi vaihtoehto kuin hevoset.

Kun pataljoonan komentajaksi saatiin porosuunnitelmalle myönteinen mies, lähetettiin muutama sotilas komennukselle Rovaniemelle hakemaan ajoporoja. Reilun viikon kuluttua junasta purettiin merivoimien yksikölle haetut yhdeksän ajoporoa ja niiden varusteet. Koeajot suoritettiin ja porohankinta todettiin hyväksi ratkaisuksi. Se miten näille poroille sodassa lopulta kävi, kerrotaan tietysti kirjassa.

Kohta sitten oltiin lähdössä tosi toimiin ja tarkoitus oli vallata Somerin majakkasaari ja sen eteen jäihin juuttunut venäläinen iso miehistönkuljetusalus. Hyökkäykseen lähdettiin jäänmurtaja Tarmolla, jonka kannelle lastattiin hyökkäystä varten 80 potkukelkkaa. Pappapataljoonan miesten oli tarkoitus hyökätä saareen potkukelkoilla.

No miten siinä sitten kävi? Enpä taida kertoa. Lue itse ja ihmettele.

Helmi-maaliskuun vaihteen taistelut Viipurinlahden saarilla ovat karua luettavaa. Hast sanookin, että "kiirastulen kokeneet, hengissä säilyneet papat, kantoivat hautaansa asti psyykkistä vammaa, joka vielä vuosien kuluttua nousi yön hiljaisina tunteina esiin".

Hastin isä jäi muutaman muun kanssa vangiksi Pukinsaaren taistelussa. Heti vangiksi joutumisen yhteydessä näytti siltä, että heidät tapetaan siihen paikkaan, mutta joku venäläinen upseeri esti vankien surmaamisen. Siitä alkoi sotavankeus, joka vei heidät 600 kilometriä itään Leningradista Grjazovetsiin. Vankeudesta päästiin takaisin Suomeen huhtikuun 20. päivä.

Mauri Hast on ahkera kirjoittaja. Hänen kirjoittamastaan trilogiasta Kymmenen virran maa, olen kuullut lukijoilta niin paljon hyvää,  että pitäisi ottaa sekin lukulistalle. Pappapataljoona oli kertaistumalta luettava kirja ja sellaisia lienevät tuon trilogiankin kirjat. Niin ainakin väittävät...
   
Talvisodan historiasta kiinnostuneet! Ottakaapa ja lukekaa!

Mauri Hast: Pappapataljoona.
Sivuja 223.
Kansi Tapani Rantala.
Kustantaja Väylä-yhtiöt 204. 

Antti Tuuri: Wallenberg

"Isäntä kysyi Wallenbergin saarnavärkeistä, olivatko ne valmiina. Wallenberg sanoi niitä olevan aina yhdeksi päiväksi matkassa. Isäntä lupasi, että Wallenberg saisi puhua talonväelle, mutta kyläläisiä ei Lahteen haettaisi. Wallenberg ei ollut varma, kannattiko hyvää saarnaa tuhlata niin vähään väkeen." / Antti Tuuri kirjassaan Wallenberg.

Antti Tuuri on ties kuinka pitkään ollut yksi suosikkikirjailijani. Hänen tyylinsä, tapansa sanoa, on vain jotenkin niin kiehtova yksinkertainen ja sellainen, joka minut koukuttaa kerta toisensa jälkeen. Sitä koukutuksesta kertoo sekin, että joku Tuuri on aina välillä otettava hyllystä ja selattava sen sivuja pikalukuna uudelleen, vaikka kirjan jo aikaisemmin olisi lukenut.

En kyllä muista mistä kirjasta oma Tuurini alkoi. Mahtoiko se olla hänen Pohjanmaa-sarjansa joku kirja? En muista.  Vai oliko joku sotakirja?

Joskus vuosia sitten sain käsiini sukukirjan, joka selvitti isäni puolelta kauhavalaista Passin sukua. Vähän hämmästyin kun huomasin sieltä, että Antti Tuuri oli samassa kirjassa ja samassa suvussa. Vielä enemmän hämmästyin kun löysin samasta sukukirjasta vielä lasimestari Jaakko Wallenbergin ja tajusin, että tästä mestarista Tuuri on kirjansa kirjoittanut. Kaikkien meidän kolmen, minun, Tuurin ja Wallenbergin vaimon sukujuuret kohtaavat Marja Tapanitytär Iso-Passi -nimisessä naisessa Kauhavalla joskus 1650 tienoilla. -Lähisukulaisia siis!

Wallenberg kirja taustana on ihan todellinen henkilö ja sen verran historian tietoa kuin on hänen kohdaltaan olemassa. Wallenberg oli ammattimies, lasimestari siis. Hän kiersi Kauhavan seudulla ja laajemminkin talosta taloon akkunoihin laseja laittamassa ja piti samalla taloissa saarnatilaisuuksia.

Wallenbergin toiminta johti siihen, että hän ja hänen kannattajansa hylkäsivät luterilaisen jumalanpalveluksen, koska heidän mukaansa pappeja ei tarvittu vaan Jumalan sana ja omatunto olivat riittävät.

Lopputulos kaikesta oli kuolemantuomio, joka Wallenbergille annettiin vuonna 1798. Syytteet kylläkin taisivat olla aika pitkälti tekaistuja, eivätkä perustuneet kaikilta osin tosiasioihin. Kuningas kuitenkin muutti kuolemantuomion vankeusrangaistukseksi. Lopulta Wallenberg kuoli Hämeen linnan vankilassa 1799. Kuolinsyy oli ilmeisesti lavantauti.

Wallenbergin tarinassa Tuurin kertojanlahjat ovat parhaimmillaan. Vähäeleinen teksti kuvaa kaiken olennaisen, mutta ei yhtään enempää. Fiktio ja todellinen historia liittyvät saumattomasti yhteen ja niistä muodostuu uskottava tarina.

Wikipediasta katselin tietoja Antti Tuurista ja en voinut muuta kuin ihmetellä hänen kirjoitustahtiaan! Olen kyllä ollut tietoinen, että kirjoja on tullut tasaista tahtia, mutta kun listan näki edessään, niin jotenkin se iso ihmettelyn aihe vain kasvoi entisestään.
Selasin listan läpi silläkin ajatuksella, että mitähän näistä vielä pitäisi lukea, ja olihan niitä siinä lukematon määrä. Yhden siitä lisäsin kesälukemisteni listalle entisten lisäksi.

Mielenkiintoinen jatko Wallenbergin tarinalle löytyi ns vasulaisten esittelystä, jonka löydät täältä. 

Antti Tuuri: Wallenberg
Sivuja 254
Kansi Hannu Taina
Otava 2004 

Heikki Ylikangas: Härmän häjyt ja Kauhavan herra

Sitten on piru sano Rannanjärvi
jos minä miestä pelkään.
Hei, tervaspampusta kuonon päälle
ja teräksellä pitkin selkää.

"Se Prännin Erkki oli pikkuunen mies, mutta nii se vaan nousi sieltä Rytinevan savikroopista ja tuikkas puukolla sitä Rannanjärviä. Siihen se tuli loppu Rannanjärvelle."
Isäni tuon kertoi joskus, kun tuli puheeksi Härmän häjyt. "Saa sitä melskata miten tahtoo, mutta joskus tullee seinä vastaan ihte kullekin. Tai puukko niinku Rannanjärvelle. Ite oli aikansa puukoon kans heilunu ja lopulta sai puukosta itekki."

Isän kertoma juttu Prännin Erkistä kertoo osaltaan siitä kuinka tarinat jäivät elämään ihmisten muistiin. Tuo puukotus tapahtui 1882 ja isä oli syntynyt vasta 1919, joten tarinan oli täytynyt elää ilman facebookkia, sähköpostia, Ylen dokumentteja ja muuta nykyajan mediaa siihen mennessä jo melkein 40 vuotta. Sitä vaan kerrottiin isältä pojalle siellä Kauhavan Mäenpäässä ja lopulta se tavoitti minunkin korvani. Isän pappa Alfred oli tuon puukotuksen aikaan 24 vuotias ja asui parinkymmenen kilometrin päässä Rytinevan tappopaikasta. Alfredista ei tullut puukkojunkkaria, mutta tunnettu puukkoseppä kuitenkin.

Ylitalon kirja Härmän häjyt ja Kauhavan herra on kirja, joka minun aina silloin tällöin pitää hyllystä ottaa ja selata läpi. Tuo oma sukuhistoria siihen tietysti jotenkin vaan vetää. - Ei voi mitään!

Kirja juoksuttaa lukijan tuon häjyylyn ajan läpi käräjäpöytäkirjojen ja muun historiamateriaalin kautta. Teksti ei kuitenkaan ole kuivaa pöytäkirjatekstiä, vaan hyvinkin elävää kuvausta 1800-luvun eteläpohjalaisesta elämästä.

Häjyylyyn oli tietysti syynsä. Ylitalon sanoin "Etelä-Pohjanmaalla käynnistyi laajamittainen laskeva säätykierto, joka teki yhä useammasta talollisen pojasta torpparin ja yhä useammasta torpparin pojasta palkollisen, itsellisen tai mäkitupalaisen. Säätyaseman uhkaamien väestönosien voimakas turhautuminen istutti vahvan aggression ajan yhteiskunnan perusteisiin. Ahdistava todellisuus pakotti eteläpohjalaiset etsimään pakotietä lyhytjännitteisiin, voimakkaisiin elämyksiin. Niitä tarjosivat alkoholi, laittomuudet ja ennen kaikkea väkivalta, koska juuri siinä yhdistyivät vahvat jännittäviä elämyksiä tuottavat elämykset: fyysinen vaara ja rangaistuksen pelko."

Häjyylystä oli tietysti myös seurauksensa: ruumiita tuli enemmän kuin muualla maassa ja tekovälineenä oli puukko. Väkivalta kosketti  laajasti ja vaikuttavasti koko maakuntaa. Seuraus oli myös "Kauhavan ruma fallesmanni", joka lopulta pani rajat häjyylylle.

 Rajoja laittoivat myös vahvan hengellisen heräämisen kokeneet ihmiset, ne heränneiksi ja körttiläisiksi sanotut. He nousivat puolustamaan kotejaan ja rauhallista elämää ottamalla aseiksi halot käsiinsä. Tuo Rannanjärven kuolemakin liittyi tähän vastarintaan. Kyläläiset olivat asettaneet kylävahdit tienvarteen siltä varalta, että häjyt tulisivat vierailulle. Kun häjyporukka sitten tuli, kävivät vahdit tuon porukan kimppuun seipäät aseinaan ja saivat heidät lähtemään karkuun. Samalla saatiin häjyjen jo varastamat hevoset otettua takaisin oikeille omistajilleen. Tästä Rannanjärvi suuttui ja lähti kostamaan heränneiden teon, joka kävi kovasti häjyjen kunnian päälle. Rannanjärvi kävi elonleikkuussa olevan Prännin Erkin päälle ja nakkasi hänet savimonttuun, jossa oli vettä. Sieltä noustessaan Erkki otti puukon ja ruumishan Rannanjärvestä tuli. 

Kuvassa vasemmalla Antti Rannanjärvi ja oikealla Antti Isotalo. Kuva Julia Widgren.

Ylitalon kirja on hyvä läpileikkaus tuosta väkivallan kaudesta Pohjanmaalla. Melkoinen joukko häjyjä marssitetaan lukijan eteen ja samalla tulevat tutuksi niin fallesmanni kuin moni muukin asianosainen.

Ylikangas ei taida mainita nykypäivän tuttua sanaa "syrjäytyminen", mutta siitä tuon häjyylyn syntymisessä oli pitkälti kysymys. Se panee miettimään...

Suositus? No, hyvinkin! Jos tuo häjyylyn aika ei ole tuttu, niin sitäkin enemmän suosittelen. Jos tämän ajan ilmiöt mietityttävät niin tässä voisi olla lisää mietittävää syistä ja seuraamuksista. Suomi 100 vuotta ei tähän aivan riitä, mutta Suomi 150 vuotta alkaa jo riittää. Jotta käyhän kirjastossa. Eiköhän tämä sieltä löydy.

Heikki Ylikangas: Härmän häjyt ja Kauhavan herra.
Sivuja 220.
Otava 2005.