Pentti ja Eeva Suihkonen: Avio-onnea kaikilla mausteilla

Kirjastossa käydessä esittelyhyllystä tarttui matkaan 'Avio-onnea kaikilla mausteilla'. Pikainen selaus ja pienten katkelmien lukeminen antoi tuntuman, että vienpä kirjan kotiin asti ja katson tarkemmin. Kirjan värikkäät piirroskuvatkin olivat mukava +piriste jo tässä kiinnostusvaiheessa.

Avio-onni on jo sellainen ajatus, että kukapa avioliitossa jo oleva ei sellaista haluaisi. Kirja ei kylläkään ole mikään avioliiton onnen tee se itse käsikirja, vaan se on tämän Suihkosen pariskunnan oma tarina ihan sieltä seurustelun alusta nykyiseen avio-onnen tilaan 36 vuoden avioliiton matkalta.

Kirjoittajana ja kertojana tuntuu olevan enimmäkseen tuo Pentti. Itse olisin kaivannut enemmän rouvankin ääntä, mutta kun lukijanakin nyt oli ihan selkeästi mies (olen varma tästä), niin pääsääntöisesti oli ihan mukava Pentin kertomaa lukea. Jotenkin tuntui, että olemme samassa veneessä.

Aika usein kun olen enemmän tai vähemmän kuunnellut kriisiytyneessä avioiitossa olevien omaa tarinaa, niin olen huomannut kuinka siinä ollaan juuri tässä ja nyt. Silloin on vaikea katsella sinne avioliiton alkuun, rakastumiseen ja kaikkeen hyvään mitä on ollut. Vielä vaikeampaa on kurkistella tulevaan ja ajatella, että siellä melkein kulman takana voisi olla jotakin perin hyvää tällekin liitolle. Hyvään jatkoon kuitenkin tarvittaisiin juurikin näitä molempia näköaloja.

Suihkosten kirjassa ehkä parasta on juuri se, että he kertovat avoimesti tapahtumia sieltä varhaisesta alusta saakka ja tarinassa on se tuntu, että avioliitto voi kasvaa juurikin jonkinasteisten kriisien kautta ihan hyvään kukoistukseen. Eli... kriisi ei siis ole sen merkki, että nyt pitää erota, vaan se on sen merkki, että avioliito hastaa juuri silloin niin miestä kuin naistakin kasvamaan ihmisenä ja puolisona.

Suihkoset tuovat hyvin esiin lujan sitoutumisen merkityksen:

"Sitoutuminen ei ole nykyisin muodissa. Monet kuvittelevat, että jos sitoudun toiseen ihmiseen, joudun kahleisiin: tulen sidotuksi, enkä voi enää toteuttaa itseäni. Mikään ei ole kauempana totuudesta. Se, että sitoudumme puolisoomme päinvastoin vapauttaa meidät elämään kokonaisvaltaisesti ja aidosti. Sitoutuminen on vapaaseen tahtoon perustuva asenne: "Haluan olla puolisoni rinnalla, tuli mitä tuli." Tämä ei vaadi yli-inhimillisiä ponnistuksia. Sitä se kuitenkin edellyttää, että suostumme toimimaan ainakin jossain määrin epäitsekkäästi."

Kirjan kuvitus oli iso ilo. Värikkäät ja vähän humoristisetkin kuvat värittivät kirjan kerrontaa mukavan osuvasti. Siitä kuvituksen tekijälle Antti Huoviselle kiitos!

Avio-onnea kaikilla mausteilla oli minulle tämän hetken lukumahdollisuuksiin nähden sopiva kirja. Se luvut olivat mukavan lyhyitä luettavaksi aamun lukuhetkessä ja vielä illalla viimeiseksi jaksoi ottaa luvun tai kaksi luettavaksi.

Viimeinen luku on otsikoitu "Avio-onni ei ole sattumaa". Suihkoset kysyvät siinä, että mitä avio-onnen saavuttamiseksi tarvitaan? Heidän reseptinsä on "hyvää tahtoa ja valmiutta tinkiä omasta mukavuudesta. On tarpeen ottaa käyttöön niitä työkaluja, joiden avulla monet muutkin ovat liittonsa perusteita vahvistaneet ja kriisien läpi voitokkaasti kulkeneet."

Mitäpä tuohon muuta sanoisi kuin, että noin se vaan on tuo avio-onni... Niin, ja niistä työkaluista, joita avio-onnen löytämiseksi tarvitaan, löytyy tästä kirjasta ihan mukavia kertomuksia.

Pentti ja Eeva Suihkonen: Avio-onnea kaikilla mausteilla.
Sivuja 231.
Kannen ulkoasu: Enni Tuomisalo
Kuvitus: Antti Huovinen
Kustantaja: Kustannus Oy Uusi Tie  2013

Markku Toimela - Kaj Aalto: Salakahvilla Pohjois-Koreassa

Syksy näyttää käynnistyvän osaltani näillä tuttujen miesten kirjoilla. Edellinen luettu oli Korpin Heikin kirja ja nyt tämä Toimelan Markun kirja.

Pohjois-Korea on nyt uutisotsikoiden ykkösenä melkeinpä joka päivä. Niinpä tätä Markun kirjan lukemista aloittavalla voi olla odotuksena löytää kirjasta jotakin mielenkiintoista päivän vetypommi- ja ohjusuutisten rinnalle. Kieltämättä se oli minullakin mielessä.

Markku onkin käynyt Pohjois-Koreassa monta kertaa ja varmaan nähnyt siellä enemmän kuin juuri kukaan muu suomalainen. Siinä mielessä kerrottavaa riittää.

Kirjan ensimmäisessä luvussa hypätään kyllä suoraan Koreaan, mutta toinen luku vie tuon hyvän alkulämmityksen jälkeen lukijan Kymenlaaksoon ja Kouvolaan Markun lapsuuteen.

Kouvolan pojan kasvaessa aikuiseksi tie sitten vei muutaman mutkan kautta Hankkijan myyntimiehen tehtäviin ja siitä ensin kehitysyhteistyöhön Bangladeshiin, sitten Mongoliaan ja lopulta vuoden 2007 tienoilla Pohjois-Koreaan.

Työ Bangadeshissä ja Mongoliassa oli kuin valmistelua Pohjois-Korean vuosille. Itse olin jotakin sekä Bangladeshin että Mongolian vuosista kuullut Markulta itseltäänkin, mutta hyvin lukemisen mielenkiinto säilyi siitä huolimatta.

Pohjois-Korean tapahtumia ja varsinkin politiikkaa ja ihmisten arkea Markku kuvaa kirjassa säästeliään kauniisti. Hän ei ole asettanut itseään arvostelijaksi, vaan paremminkin auttajaksi ja joskus ihmettelijäksi. Kaikissa kerrotuissa kokemuksissa on positiivinen sävy ja se tuntu, että mies tosiaankin haluaa ymmärtää, mutta ei arvostella.

Suoraan sanottuna odotin enemmän "iltapäivälehtien uutisotsikoita", mutta niitä kirjasta ei löydy. Se on kirjoittajalta viisas valinta ja varmasti myös ainut oikea valinta.

Markun ja Kajn kirja on kuitenkin perin tervetullut lisänäkökulma aivan viime päivienkin uutisointiin. Kirjassa pohjoiskorealaiset ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Niitä ohjuksien laukaisunappien painajia saatika niiden nappimiesten käskyttäjiä Markku ei liene tavannut olenkaan.   

Kirjaa lukiessa tietysti mietin minäkin, että mitä tuosta maasta ja sen johtajista oikein pitäisi ajatella? Mietin sitäkin, että miten viime aikojen tapahtumat vielä jatkuvat, tai... miten ne päättyvät. Markkukaan ei kirjassa anna muuta vastausta kuin sen, että ihmisiä pitää auttaa aina jos se vain suinkin on mahdollista. Nyt kuitenkin se avun välittäminen sinne perustasolle on kansainvälisten pakotteiden kautta tehty melkeinpä mahdottomaksi. Niillä pakotteilla kaiketi pyritään tekemään hyvää, mutta tällä hetkellä ne taitavat vain lisätä kärsimystä maan kansalaisten elämään.

Salakahvilla Pohjois-Koreassa on kirja, joka ilman muuta kannattaa nyt lukea. Maan ollessa uutisotsikoissa, kirjasta saa sen tarpeellisen lisäkuvan, joka auttaa ainakin vähän enemmän ymmärtämään... kuinka ihmiset lopulta ovat kaikkialla samanlaisia. Ihmisten auttamisen merkityksestäkin voi pikkasen saada uutta kuvaa. Ja muutava juttu kirjassa on sellainenkin, että niillä saa kuulijoiden mielenkiinnon heräämään vaikka työpaikan kahvihuoneen pöydän ääreen kokoontuneiden porukassa.

Markku Toimela, Kaj Aalto: Salakahvilla Pohjois-Koreassa.
Sivuja 240, kuvaliite.
Kustantaja Docendo, 2017.

Heikki Korppi: Huiputtajan tarinoita

Heikki Korpin kirjaa lukiessani mietin sivu sivulta, että mitähän tästä kirjasta blogiini kirjoittaisin. Ei niin, etteikö sanottavaa olisi! Ongelma (jos se on ongelma?) on siinä, että kun lukee kohtuullisen hyvin ja pitkään tuntemansa kirjoittajan kirjaa, niin sen kokee ihan eri tavalla kuin sellainen lukija, joka ei kirjoittajaa tunne.

Heikki on kasannut elämänsä kuuden vuosikymmenen varrelta tarinoita kovien kansien väliin. Kun tekstisivuja on 144, osaa jo heti arvata, että kyse ei ole perinteisestä elämänkertakirjasta, vaan jostakin muusta. Ensimmäinen kiitos Heselle jo siitä, että et kirjoittanut elämänkertaa.

Kirjan nimi on hyvin kuvaava: Huiputtajan tarinoita. Hese on tehnyt pitkän työuran seurakuntakuvioissa nuorisotyössä ja näitä viime vuosia ihan seurakunnan johtajana. Rehellinen mies, joka tunnetaan myös huiputtajana. Huiputettavaa kun riittää täällä Lapissa. Niistä huiputuksistaan hän yhden luvun verran kertoo kirjassaankin. Mielenkiintoinen oli sekin luku.

Kun tuntee miehen, niin kirjaa lukiessa aivan kuin näki hänen kasvojensa ilmeen ja väsyneen irvistyksen miehen kivetessä suksilla kohti Saanan huippua. Se oli vain yksi tarina monien muiden joukossa, joissa lukukokemustani värittivät Hesen tutut eleet, ilmeet ja äänenpainot. Jäin miettimään, että mitenhän tämän saman jutun lukee ja kokee lukija, joka ei Heseä tunne?

Ensivaikutelma kirjasta oli, että se on turhan hajanainen ja pomppii vähän liikaa sinne ja tänne. Luettuani kirjan loppuun, totesin, että lopulta siitä rakentui ihan hyvä kokonaisuus.

Heikki kertoo itsesään ja elämästään, mutta tuntui siltä, että pääosassa ei ollut Heikki, vaan paremminkin hänen Jumalansa. Kertomukset siitä, miten hyvinkin konkreettisella tavalla Jumalan apu, johdatus ja varjelus ovat näkyneet Heikin elämässä, olivat rohkaisevaa luettavaa.

Kirjan antama kuva Heikistä oli aika pitkälle se sama, jonka tässä ihan arkisessa elämässä kuudentoista vuoden aikana olen hänestä saanut. Eli kuvaus oli siltä osin rehellistä.
Viisaasti Heikki oli kuitenkin jättänyt kertomatta monista elämänsä kipukohdista ja tilanteista, jotka varmasti ovat kouraisseet sielunmaailmaa syvältä. Kaikkea ei ole ollut tarpeen kertoa!
Yhtä viisaasti hän on kertonut sitten niistä elämänvaiheista, joissa on tarvittu rohkeaa uskoa ja luottamusta ja miten sitä kautta on päässyt tapahtumaan isoja ja merkittäviä asioita. Senkin puolen Heikin elämästä monet täällä Lapin alueella tietävät todeksi.

144 sivua. Yksi iltahan sen lukemisessa menee, ei juuri enempää. Mutta luulenpa, että monelle lukijalle Heikin kirjasta jää aika pitkä lukujälki. Nimittäin väkisinkin tätä kirjaa lukiessa saa rohkaisua Jumalan hyvyydestä ja uskollisuudesta myös oman elämänsä kuvioihin, sellaista rohkaisua, joka kantaa pitkään. Astuhan siis Hesen tarinoihin, Huiputtajan tarinoihin.

http://aikashop.fi/tuote/4051/huiputtajan-tarinoita 
Tekstini kuva Aikamedian sivulta

Heikki Korppi: Huiputtajan tarinoita.
Sivuja 144.
Kustantaja Aikamedia, 2017