Suomi 100 vuotta - 100 kirjaa hyllyssäni, kirjat 96-100.

Näyttää vuosi kohta loppuvan ja vielä puuttuu muutama kirja listalta. Tässä siis kirjat 96-100.

96) Koskimies -Somersalo: Keittotaito. Ilmeisesti tämä seitsemäs painos on vuodelta 1939. Alkuperäiset kannet ja alkulehdet olivat kadonneet siinä vaiheessa kun minä tämän sain. Tein kirjaan itse uudet kannet ja nyt kirja on siltäkin osin ihan kunnossa.
"Emäntien itsensä harkittavaksi jää, kumpaa kulloinkin on edullisempaa käyttää, voita vaiko margariinia. Milloin niiden hinnat ovat jokseenkin tasassa ja maatalouspulaa koetetaan lievittää laajentamalla kotimarkkinoita, silloin voi on asetettava ehdottomasti etusijalle. Kun taasen hinnan ero on suuri ja vientiä halutaan lisätä, korvataan voi margariinilla." Näin kirjan alkulauseessa otetaan kantaa voi / margariinikeskusteluun.
Kirjassa on 679 sivua ja vielä lisänä kahden sivun kuvaliite kirjasta 'Voileipäpöytä'.
Joitakin kirjan ohjeita on tullut kokeiltua, mutta myönnettävä on, että se yli 1600 ohjeesta on suurin osa kokeilematta. Tässä kuva kirjan parhaista vohveliohjeista. - Kirja on aikansa kulttuurihistoriaa parhaimmillaan!

97) Kaija Nieminen: Minun keittokirjani, vuodelta 1946. Tämän kirjan erikoisuus on 'pieni pikaruokien osasto'. "Muiden maiden tapaanhan meillä Suomessakin on jo kehittymässä sangen monipuolinen valmisruokateollisuus. Sen ovat synnyttäneet ja sitä jatkuvasti suosivat kaupungeissa ja tiheissä asutuskeskuksissa vallitsevat ahtaat asunto-olot, perheenäitien ansiotyössä käyminen, kotiapulaispula, yksinäisten virkanaisten ja -miesten yhä kasvava harrastus kotona ruokailemiseen, vieläpä jotkut muutkin ilmiöt nykyajan yhteiskunnassa."

98) Arstilan Pirkon keittokirja. 1986.  Arstila kertoo lukijalle, että tämä kirja alkoi oikeastaan yhdestä ainoasta paprikasta. "Siitä tuli minun kulttuurivallankumoukseni."
Vasta sivulla 42 tulee ensimmäinen ruokaohje. Alkusivut Arstila on käyttänyt esitellen kaikkia kummallisuuksia, kuten avokado, fenkoli, munakoiso, linssit ja kiinankaali.

Joskus näitä Arstilan ohjeita tuli kokeiltua useampiakin. Yksinkertainen mulligatawny on yksi kokeiltu. - Mukavaa ajankuvaa omaava keittokirja.

99) Paterson & Wright: Kaksi lihavaa leidiä. Alunperin julkaistiin 1996 Englannissa, mutta milloin lie Suomessa.
Näillä leideillä oli oma ruokaohjelmansa silloin joskus kun ruokaohjelmat eivät vielä olleet niin suosittuja kuin nyt. Suomessakin sarjaa näytettiin ja minä olin sarjan innokas katsoja.
Kirjassa on hyvät kuvat ja ohjeissakaan ei ole moittimista: Kampasimpukoita ja purjoa, Munat Drumkilbon tapaan, Viikunapalloilla täytettyä lampaanlapaa, Hunajalla silattua ankkaa inkiväärin ja greipin kera, Konjakilla maustettua palsternakkaa, Kaniinia, anjovista ja kaprista. - Siinä muutama esimerkki.
Löysin netistä näiden ikänsä hyvin syöneiden leidien vanhat kokkausohjelmatkin! Laitanpa tähän linkin ohjelmaan, jossa he tekevät muun muassa lihaa Will Morelandin tapaan. Kaikki tämän jakson ohjeet ovat päässeet kirjaankin. Taidanpa tehdä Morelandin lihan ensi viikolla jonain päivänä. 

100) Salmenkaita - Tavi: Laihdu ilman nälkää. 2004.
Lihavien leidien ja joulun jälkeen on taas palattava tähän uskomattomaan kirjaan. Kirjan nimen ilmaisemaa väitettä selitetään ensin 265 sivua ja sitten päästään ensimäiseen ruokaohjeeseen, joka on niinkin herkullisen kuuloinen kuin 'Rouva K:n aamumössö', ja koska on kysymys lahduttamisesta, niin ruokaohjeita onkin vain 22 sivua.
Tämän kirjan otan seurakseni ainakin alkavan vuoden aamukahvihetkiin. Jospa vaikka laihtuisin ilman nälkää.
 

Kirsi-Klaudia Kangas: Punainen myssy

Lukemattomien kirjojeni joukosta valitsin tämän Kirsi-Klaudia Kankaan 'Punainen myssy' -kirjan joulun ajan lukemiseksi. Tunnen kirjoittajan ainakin jossain määrin ja se toi lukemiseen omanlaisensa odotuksen. Luulin tietäväni miten ja millaista tekstiä kirjan kansien välistä löytyy, mutta siinä suhteessa yllätyin: enpäs tiennytkään! Se oli ihan positiivinen yllätys.

 Punainen myssy on tarina Eilifistä ja hänen vaimostaan Gudridista, jotka ovat jo eläkkeellä ja asuvat pienessä kveenikylässä Varangerinvuonon rannalla Norjassa. "Kaiken lisäksi Eilif on kvääni, Suomen lähtöä, lannasta pois, eikä sekään ole näillä rannoilla kunniaksi."

Gudrid on oleellinen osa kirjan tarinaa, vaikka hän jo kirjan alkusivuilla lähtee viikoksi elämänsä ensimmäiselle turistimatkalle Kreikkaan. Hän lähtee kotikylästä, jossa moni harmittelee turistien joka kesäistä määrää ja heidän ymmärtämätöntä käytöstä. "Eilifin vakaan käsityksen mukaan tulijat ovat sitä lajia ihmisiä, jotka lupaa kysymättä kurkistelevat kylän talojen ikkunoista sisään ja noukkivat porttien pieliin koristeeksi asetetut korallinpunaiset kampasimpukat matkamuistoikseen. He tekevät kaiken lisäksi synneistä suurimman – poimivat tunturin päällä olevalta suolta hillat raakoina." 

Vaimonsa lomaviikon aikana Eilif monella tapaa törmäilee oman historiansa kipeiden muistojen kanssa. Sieltä nousee niin vihaa, pelkoa kuin syyllisyyttäkin ja lopulta kaiken sen läpikäyminen avaa uuden sivun Eilifin ja Gudridin elämään.

Kirjaa lukiessa ihmettelin, että kuinka paljon voi kertoa vähästä... ja toisaalta kuinka vähässä voikin olla paljon kerrottavaa. Sivullinen ei tuossa viikossa voinut nähdä kovinkaan paljoa tapahtuvaksi Eilifin elämässä, mutta kuitenkin siellä miehen pinnan alla tapahtui paljon.

"Gudridin poissaolo kylän valtapiiristä aivan kuin avaa Eilifin silmät katsomaan tuttuja asioita uudella tavalla."

Kirsi-Klaudian teksti tuntui alussa liiankin kuvaukselliselta ja hitaasti etenevältä, mutta jo kohta se tuntui hyvältä tavalta kuvata kylän ja sen ihmisten elämää "tavanomaisten tapahtumien arkisessa maankolkassa".

Kieltämättä ehdin alussa jo kaivata, että kirjassa tapahtuisi jotakin, mutta sitten 'se jokin' alkoi hiljalleen pala kerrallaan avautua keskellä sitä tapahtumattomuutta. Kirsi-Klaudia oli saanut rakennettua kirjansa niin, että lukijan mielenkiinto ja odotus niiden tavanomaisten tapahtumien pinnan alla kätkössä olleiden asioiden esille tulemiseen säilyi ihan loppuun saakka.

Kirjoittajan tarkka kuvaus kertoi myös siitä, että hänelle tuo maisema ja siihen kuuluvien ihmisten elämä on tuttua. Kertomuksessa oli oikean elämän maku.

Kirsi-Klaudia Kangas on monitaitoinen taiteilija. Kirjoittamisen lahjan lisäksi tässä kirjassa tulee mitä kauniimmin esille hänen lahjansa piirtää. Kirjan sivuilta löytyy kymmenkunta kaunista piirrosta, jotka antavat tarinalle silmin nähtävää sisältöä.

Minulle hyvä kirja on sellainen, jossa on mielenkiintoinen tarina, mutta samalla kirjan anti ei jää vain sen lukemiseen, vaan johtaa lukijansa uusien asioiden äärelle. Tämä kirja oli juuri sellainen. Nyt pitää tarkemmin selvittää kveenien taustoja ja sitä miksi Suomesta aikoinaan muutettiin niinkin erilaiseen maisemaan kuin mitä Pohjois-Norjan maisemat ja olosuhteet ovat. Tässä pari linkkiä sinullekin tutkailtavaksi:

Kainulaisten ja suomalaisten lehti: "Aviisi/lehti oon kolmikielinen: Eniten oon ruijaa/norjaa, kainuu/kväänii ja suomee, mutta kans meänkieltä ja ruottii".

http://www.ruijan-kaiku.no/alf-nilsen-borsskog-kieli/

Ja tässä yhtä ja toista: (Kuuntelhan täältä vaikka presidentti Kekkosen puhe Kveenipatsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1977)

http://www.jouninkootut.info/429621276

Punainen myssy oli minulle mieluista ja mukaansa tempaavaa luettavaa. Sitä se olisi varmaan sinullekin.

Kirsi-Klaudia Kangas: Punainen myssy.
Sivuja 144.
Kustantaja Väyläkirjat, 2017.

Suomi 100 vuotta - 100 kirjaa hyllyssäni. Kirjat 81-95.

Siivosin tänään työpöytäni ja löysin samalla melkoisen kasan kirjoja, jotka odottavat lukuvuoroa. Nämä eivät siis ole hyllyssäni, niin kuin otsikko uskaltaa väittää, vaan nämä ovat pöydälläni.
Lista on tässä alla, mutta se ei kuitenkaan ole mikään lukujärjestys. Listalla on monta mielenkiintoista kirjaa ja pariin kolmeen näistä tartun jo joulun aikana.

81)  Jari Kuusi: Veli Martinin tarina. (Väyläkirjat 2017) Keskiajan Turun seudulle sijoittuva tarina, josta ei kyllä osaa sanoa edes arvailuja ennen kuin tämän ehtii lukemaan. 

82) Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta. (Tammi 2016) Kertomus juutalaisen Blaugrundin suvun vaiheista toisen maailmansodan keskellä Puolassa ja Suomessa. Perustuu tositapahtumiin. Vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjalta.

83) Erik Oksanen: Summan miehet. Vanha sotakirja (1984) talvisodan yhdestä tärkeästä taistelupaikasta. Ei kovinkaan lukuintoja herättävä, mutta katotaan jos vaikka tulisi luettua. 

84) Paavo Rahko: Kievarin pojan elämää. (Omakustanne 2017) Olin Paavon 90 v. Synttäreillä auttamassa keittiöllä ja sen verran tiedän miehen taustoja, että ilman muuta tämä pitää lukea.

85) Laura Hillenbrand: Murtumaton. (Päivä 2016) Selviytymistarina toisesta maailmansodasta. Paksu kirja, 540 sivua. Selailin jo sen verran, että kiinnostus heräsi. Luin jostakin, että tästä on tehty elokuvakin ja löysin siitä pätkiä Youtubesta. 

86) Annikki Kariniemi: Erään avioliiton anatomia. (Otava 1960) Kun luin Rosa Liksomin Everstinnan, jonka taustalla on Annikki Kariniemen elämä ja avioliitto, niin ihan pakko on tutustua Kariniemen tuotantoon ja erityisesti hänen avioliittonsa anatomiaan.

87) Annikki Kariniemi: Ristilukki. (Otava 1982) Eräs ystäväni kertoi tästä kirjasta ja niinpä otin tämänkin listalle. 

88) Helena Lindsten: Olkaa hyvä ja ottakaa, pankaa sekaan ja kastakaa. (Turun yliopisto 2017) Tämä on akateeminen väitöskirja kahvinjuonnista suomalaisten maaseutukotien arjessa ja juhlassa. Eppäilen vähän ettei tule ainakaan kokonaan luettua, mutta jospa tässä olisi jotakin kahvipöytälukemista.

89) Tapani Sopanen: Reijo Blommendahl, Tehtävä Sahalinille. (Aikamedia 2017) En tunne tätä Reijoa, mutta tunnen hänen veljensä Uskon. Uskon tarinakin on uskomaton ja tiedän, että Reijossa on jotakin samaa kuin Uskossa...jotta kyllä tämä tulee luettua.

90) Janne Marttiini: Armo ja totuus. (Kirjapaino Kaleva 1963) Rovaniemellä toimivan Marttiinin puukkotehtaan perustaja Janne Marttiini oli myös saarnamies. 

91) Kay Warren: Vaarallinen antautuminen. (Päivä 2008) Seikkailukirja tämäkin. Olen lukenut joitakin Kayn miehen Rickin kirjoittamia kirjoja ja ajattelin nyt tutustua hänen vaimoonsa tämän kirjan kautta.

92) Kirsi-Klaudia Kangas: Punainen Myssy. (Väyläkirjat 2017) Kirsin pienoisromaani kertoo Eilifistä, joka elää kveenikylässä Finnmarkissa. Tunnen Kirsin ja tämäkin kirja on ’must’, eli pakko lukea. 

93) Onni Riipi: Onsku. (Väyläkirjat 2017) Tämän Onnin tunnen ja olen kuullut tarinoita hänen elämästään suoraan häneltä itseltään. Mestarihiihtäjä, tanssimuusikko ja evankelista suoraan Sodankylän korvesta. Muutama vuosi sitten menin vaimoni kanssa Onnin synttäreille Sodankylään ja vasta perillä kuulin Onnin saaneen vähän aikaisemmin jonkinlaisen halvauskohtauksen. Onni tuli sairaalasta juhlilleen pyörätuolilla ja silloin ajattelin, että tässä se taisi Onnin elämä olla. Vaan eipä ollutkaan! Mies on vielä kirjoittanut kirjan elämästään! 

94) Immaculee Ilibagiza: Elossa kertoakseen. (Kuva ja Sana 2007) Selviytymistarina Ruandan kansamurhan keskeltä. Vuonna 1994 alkoi kansanmurha, jonka kesti alle sata päivää ja jonka aikana tapettiin lähes miljoona ihmistä. Näin syksyllä videon, jolla tämä nainen kertoi kokemuksistaan ja ennen kaikkea siitä miten hän on selvinnyt kaiken kokemansa jälkeen. Se kertomus pani mietimään…

95) Richard Svensson: Ota uusi askel. (Päivä 2016) Asenteella on väliä, väittää tämä Svenssoni kirjassaan. Askel kerrallaan kohti mielekkäitä tavoitteita ja suunnan korjausta tarvittaessa. Vajaat 130 sivua. Jaoin näitä joululahjoiksi aika monelle...pitää varmaan lukea itsekin niin tietä mistä yhdessä puhutaan kun puhutaan joululahjasta.

Siinäpä ne olivat. Eppäilen vähän, että aloitan Kariniemen avioliitosta ja siinä rinnalla luen Onskun ja Ounaisen myssyn. ...vaan katotaanpa miten se järjestys lopulta menee.

 

Kate Kerrigan: Onnellisen avioliiton reseptejä

Ja minähän en lue tällaisia kirjoja!

Olin etsimässä kirjakaupasta lahjakirjaa ystävälle ja siinä sattui käteen 'Onnellisen avioliiton reseptejä'. Kannessa vaaleanpunaisia ruusuja ja koko kansi sävysävyyn ruusujen kanssa. Yläkulmassa "Herkullinen avioliitto-opas. Tämä on pakko lukea. Gloria."

Eikö se Gloria ole joku naistenlehti?

Hetken kääntelin kirjaa käsissäni ja ensimmäinen ajatus oli, että minä en lue tällaisia kirjoja. Toinen ajatus oli, että kun tämä ei maksa kuin 4:90, niin ihan sama - taidanpa ostaa. 

Mieleen tuli jostakin 25 vuoden takaa tilanne, jossa olin poikien kanssa Kauhajoella ostoksilla. Vaimolle, elikä poikien äidille, piti ostaa lahja ja parkkeerasin auton naisten alusasuliikkeen näyteikkunan eteen.
- No niin pojat, mennääpä ostoksille.
Takapenkiltä kuului tuhinaa kun seitsemän vuotias aukoi turvavöitä.
- Iskä! Miehet ei mene tuommoseen kauppaan!
Se oli tiukan sävyinen kommentti, mutta sain pojat kuitenkin houkuteltua mukaan ja lahjaostos tuli tehtyä. 

'Onnellisen avioliiton reseptejä' imaisi minut mukaansa heti esipuheen luettuani. Tai oikeastaan sen teki jo esilehdellä ollut siteeraus M. Scott Peck'in sanoista: "Oikea rakkaus ei ole hurmaantunut tunne. Se on sitoutunut, punnittu päätös.

Missään vaiheessa lukeminen ei alkanut maistumaan puulta, mutta vei se silti aikaa melkoisesti. Luin nimittäin aina nukkumaan mennessä muutaman sivun kerrallaan ja sillä tahdilla 334 sivun lukemiseen piti käyttää aika monta iltaa.

Olen tässä matkan varrella lukenut aika paljon avioliittokirjoja, jotka ovat olleet neuvoja (sinänsä hyviä) täynnänsä. Tämä kirja oli kuitenkin tehty romaanin muotoon ja niinpä tässä ei ollut numeroituja neuvoja ykkösestä sataan, joilla saa aikaan onnellisen ja kestävän liiton. Ne hyvät ajatukset avioliitosta tulivat esiin mukavasti muun kerronnan ohessa ja se tuntui hyvältä.

Nyt jo tässä vaiheessa pitää sanoa, että olihan hyvä ja hyvin luettava kirja. Kenelle tätä suosittelisi? No, tietysti jokaiselle avioliittoa suunnittelevalle, jokaiselle avioliitossa olevalle ja jokaiselle avioeroa suunnittelevalle. Näille nyt ainakin.

Mikä tässä kirjassa sitten oli niin hyvää? Ensinnäkin se, että tämä oli mukavalla juonella varustettu romaani. Niin ja oikeastaan tässä oli kaksi juonta, jotka punoutuivat mukavasti yhteen. Toiseksi tässä oli paljon sitä avioviisautta, jota parhaimmillaan voi löytyä pitkään avioliitossa olleilta. Komanneksi huumori. Ja neljänneksi... no, lue itse ja ylläty.

Pari siteerausta kirjan loppupuolelta:

- Ei tarvitse tuntea rakkautta voidakseen antaa rakkautta.
- Ei ole kovin imartelevaa, että minulta meni niin kauan aivan yksinkertaisen asian tajuamiseen: annettu lupaus pidetään. Eikä vain siihen asti kun se lakkaa huvittamasta, kun olo alkaa tuntua ikävystyneeltä, levottomalta, tai joku kiinnostavampi, jännittävämpi ihminen tulee vastaan. Ei, silloin kun luvataan tehdä jotakin, se myös tehdään.
- Sanotaan, ettei onnellista avioliittoa ole olemassakaan, mutta se ei ole totta. Onnellinen avioliitto on sellainen, jossa kaksi ihmistä elää yhdessä lähes koko elämänsä, kunnes kuolema heidät erottaa. Helpoa avioliittoa ei sen sijaan ole olemassa. Jostain syystä me vain oletamme, että rakkauden pitäisi olla helppoa.

Nuo siteeraukset on poimittu kaikki eri sivuilta ja monta muutakin sieltä voisi poimia. Niin kuin senkin, että "Voi sitoutua rakastamaan, mutta ei voi oikeasti rakastaa, ellei sitoudu."

Olen perin tyytyväinen, että pääsin yli kirjan kannen antamasta ensivaikutelmasta. Vähällä se kyllä oli... mutta nyt sen luettuani totean vain, että johan oli hyvä. Suosittelen niin miehille kuin naisillekin.

Kate Kerrigan: Onnellisen avioliiton reseptejä.
Suomennos: Helinä Kangas.

Päällys: Helena Modder.
Sivuja 334.
Kustantaja: Bazar.  
Kuva kustantajan sivulta

Wilson Coffee ja uusi vanha El-Rod perkolaattori

Ruokakaupan kahvihyllyssä oli paketti, jota en ole ennen huomannut. Paketin kyljessä luki Wilson Coffee.  Paahtoaste oli laitettu näkyvästi paketin kylkeen ja valittavana oli paahtoasteet 3, 4 ja 5. Aikani paketteja hipelöityäni valitsin nelosen.

Paketin tekstit eivät vain kerro, että juomalla kahviamme juot maailman parasta kahvia, vaan nykyajan malliin vihjataan, että juomalla tätä autat kenialaisia viljelijäperheitä saamaan jopa paremmat koulutusmahdollisuuden lapsilleen.

Firma on palkannut Keniasta kotoisin olevan suomalaisen Wilson Kirwan kahvilähettilääkseen ja hänen kuvansa on tietysti paketin kyljessä. Wilson - varmaan muistatkin - oli aikoinaan melkoinen keskimatkojen juoksija. Ja vielä sekin, että vuonna 2008 hänet valitsi joku taho vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi.

Hesari kyllä uutisoi, että Wilson lähti kahvibisnekseen tietämättä siitä yhtään mitään, mutta väliäkö tuolla? Sen kahvin alkutuotannon hän kyllä on nähnyt kenialaisen kotikylänsä maisemissa ja positiivisena suomalaisena sopii oikein hyvin suomalaisen kahvinjuontiurheilun esittelijäksi.

Kahvi kaupasta kotiin ja saman tien Wilson Coffee -paketti auki ja ja ei muuta kuin kahviksi. Paahto näytti silmämääräisesti arvioiden olevan minulle oikein sopivaa. Valmis kahvi maistui mukavan pehmeältä ja heti sellaiselta, että tätä ostan jatkossakin. Paahtoaste kolmosta tuskin ostan, mutta se vitonen pitää testata seuraavaksi.

Nelosen paahtoaste on sellainen, että tämä kahvi on parhaimmillaan mustana. Maito teki maun turhankin loivaksi.

Taidanpa vielä tänään ajaa kaupan kautta ja käyn ostamassa Wilson Coffee vitosen ja sekin pitää tarkistaa, että onko nelosta papuina saatavilla täällä Rovaniemen kaupassa. Netti kun kertoi, että papujankin saa... ostettava on jos niitä löytyy.

Myönnän, että ennen maistelua arvailin, että taas yksi kahvi, joka ei myisi muuten kuin jollakin "wilsonilla", mutta nyt kun olen puoli pakettia kahvitellut, nin enpä voi muuta kuin kiitellä hyvästä kahvista. Harvoin löytää uuden kahvimerkin, joka heti ensihörpyistä alkaen sytyttäisi näin vuolaisiin kiitoksiin. 

Wilson Coffeen kanssa samalle päivälle sattui vielä viimesen päälle hyvä kirpparilöytö. Siinä se oli kirpparin hyllyllä kiiltelevänä ja aivan kuin uutena: El-Rod perkolaattori, 3/4 litran keitin, samanlainen kuin keittiön hyllyssä ja paljon käytettynä meillä jo onkin.

Opan El-Rod perkolaattorit on aina leimattu vuosileimalla ja se kertoi tämän löydön olevan kuusi vuotta vanhempi kuin meillä pitkään käytössä ollut kaverinsa.

Ajattelehan! Tämä uusi keitin on vuodelta 1966, eli ikää on jo 51 vuotta!

Vaimo kyllä sanoi lievä moite äänessään, että ei me enää yhtään kahvikeitintä tarvita, hyllyt on jo täynnä!
Vakuutin hänelle, että teemme valtakunnallisestikin arvokasta kulttuurihistoriallista säilytystyötä ostamalla tällaiset arvopannut hyllyymme. Ja vielä sekin, että sitten kun elämme pienillä eläkkeillä vanhuuttamme, niin voimme pannu kerrallaan myydä nämä pois saadaksemme ostettua terveydenhoitopalveluja itsellemme.

Sitten kun vaimo vähän hiveli pannun pintaa, niin johan heltyi hänkin ihan hymyyn asti ja sanoi, että laitahan tuonne hyllyyn toisten joukkoon.

Sinnehän se pannu sitten pääsi - toisten joukkoon.

Sonja Lumme: Tomaatti!

Eilen illalla minusta tuli tomaattiuskovainen. Kävin kirjastossa palauttamassa ison kasan kirjoja, ja samalla tietysti katselin mitä uutta lainaisin. Mukaan oli lähteä pohjois-korealaisen naisen pakokertomus, mutta kun sitä aikani selasin, niin jätin sen siihen esittelyhyllyyn. Arvelin, että en nyt saisi sitä luettua, ehkä joskus myöhemmin.

Vaimolle meinasin ottaa kirjan, jossa oli lahjaideoita. Siinä oli paljon sellaista, mikä olisi voinut häntä kiinnostaa, mutta toisaalta, sitä kirjaa ei ollut tehty oikein innostavan näköiseksi, joten jätin senkin.

Vielä katselin muutamaa muutakin, mutta eivät ne nyt vain sytyttäneet. Sitten löytyi Rovala ry:n kustantama kirja, jossa esiteltiin Lapin savottaperinnettä. Kirja oli päällisin puolin ihan yhtä vanhan näköinen kuin savottaperinnekin. Siinä savotoilla töissä olleet itse kertova millaista se työ oli. Kirja lähti mukaan.

Sitten löytyi komean punaisella selkämyksellä varustettu kirja Tomaatti! Kirjan kuvitus jo oli sellainen, että ei sitä vaan voinut olla ottamatta mukaan. Isokokoinen kirja ja paljon kokosivun kuvia ja jopa koko aukeaman kokoisia kuvia tomaattien maailmasta.

Sen verran minussa on jäljellä pikkupuutarhuria, että jo ennen nukkumaan menoa sain kirjan käytyä läpi sivu sivulta. Ehdin jo lukemaan tomaattien alkuperästä (nehän tulivat Eurooppaan 1400-1500 luvun taitteessa jostakin Väli-Amerikan ja Etelä-Amerikan suunnalta), luin ohjeet tomaattien kylvöstä ja kasvatuksesta, lannoituksesta (nokkoskäyte on hyvä kastelulannoite) ja monesta muusta huomion arvoisesta asiasta.

Erityisen mielenkiintoinen osa kirjaa oli noin 40 eri tomaattilajikkeen esittely. Blush, Black Prince, Bajaja, Black Krim, Cirtina, Cream Sausage ja Great white ovat vain osa nimistä, joiden lajikeista on hyvät kuvat ja esittelyteksti, josta saa käsitystä lajikkeen mausta, satoisuudesta, alkuperästä. Silmänruoka ja teksti vaikuttavat yhdessä sen, että mieleen tulee väkisinkin, että näitä pitää päästä testaamaan.

Testiosuutta varten kirjassa on vielä melkoinen määrä ruokaohjeita, joiden keskeinen ainesosa on tomaatti. Ohjeiden tulokset on myös kuvattu ja kuvien katseleminen saa aikaan... no kyllähän sinä tiedät...

Tomaatti! sai minut haaveilemaan omasta kasvihuoneesta ja vähintäänkin kymmenestä eri tomaattilajikkeesta, tomaattihuoneen tuoksusta, ja oikean tomaatin mausta. "Maistettuaan kerran kypsänä poimittua ja luomuna kasvanutta tomaattia, ei tehotuotettua tunnista samaksi hedelmäksi."
Sonja Lumme väittää, että "harrastus vie pikkusormen jälkeen koko käden olkapäätä myöten".

Minusta siis tuli ihan yhdellä lukemisella tomaattiuskovainen, kun luin vielä siitä kuinka terveellisiä tomaatit ovat. Ajatella! Tomaatin lykopeeni on voimakas antioksidantti, jonka on todettu ehkäisevän syöpää, erityisesti eturauhassyöpää. Listalla ovat myös masennus ja harmaakaihi sekä tietysti erilaiset muistisairaudet. Tomaatti on siis todellinen ikäihmisen superruoka. Ja myös superruoka pitkään ja hyvään vanhuuteen varustautuvalle nuorelle.

Melkein (olen varma, että jo melkein) näin viime yönä tomaatintuoksuista unta punaisista tomaateista, jättimäisistä keltaisista tomaateista, pienistä Brown Berryn mahonginruskeista tomaateista, Tigerelloista, Rugantinoista ja ilman muuta vaalean ruusunpunaisista Pink Thai Egg tomaateista.

Aamulla muistin nähneeni netissä myynti-ilmoituksen puutarhasta kasvihuoneineen. Missähän se ilmoitus oli? Oliskohan se puutarha liian iso kahden ihmisen tomaattikasvatusta ajatellen?

Tomaatti! on sytyttävä kirja sytyttävästä aiheesta. Se on kaunis kirja ja vieläpä ihan suomalaisen ihmisen kirjoittama. Sitä lukiessa ei siis tarvitse harmitella, että hyvähän sinun vetelä-Eurooppalaisen on tomaatinkasvatuksesta puhua! Kaikki kirjan tieto on Suomessa testattua ja ihan siis käytännössä testattua.

SUOSITTELEN ihan isoilla kirjaimilla. (Kirja soveltuu myös kerrostaloasujan haaveilukirjaksi; parvekkeellakin voi kasvattaa vaikka muutaman oman Venuksen!)

Sonja Lumme: Tomaatti!
Sivuja 240. Isokokoinen kirja.
Ulkoasu: GoMedia Oy
Valokuvat: Arne Nylander
Readme.fi 2017

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksomin kirjan lukemisesta on jo pari viikkoa. Nyt tuntuu, että kirja vetää vieläkin puoleensa ja se pitäisi oikeastaan lukea uudelleen. Se ensimmäinen lukukerta ei ollutkaan vain kerta, vaan luin sen pienissä pätkissä, kun muuhun ei oikein ollut aikaa.

Everstinnan punainen ja perin yksinkertainen kansi istuu jotenkin tosi hyvin kirjan sisältöön ja niihin ajatuksiin mitä kirja herätti minussa.

Ensinnäkin kirjan kieli. Lukiessa ei voinut kuin ihmetellä, että miten joku voi kirjoittaa  näin ronskin kaunista kieltä pääosin tosi rumista asioista. Alkuun Liksomin käyttämä murre, kaiketi jonkinlainen meän kieli, tuntui työläältä lukea. Muutaman sivun jälkeen siihen kuitenkin tottui ja sitten se ei ollut enää edes hidaste, vaan osa kielen kauneutta. (Mukava lisä oli kirjan lopussa oleva sanakirja, josta voi tarkistaa murresanojen merkityksen, jos merkitys ei aukene suoraan tekstistä.)

Kirja on pitkä monologi, mutta siinäkin Liksom on onnistunut hienosti. Oikeastaan on vaikea edes ajatella, että tämä olisi voinut olla jotakin muuta kuin monologi - niin hyvin tuo tyyli sopi kirjaan.

Entä sitten kirjan varsinainen sisältö? Nyt ajatuksissani on, että henkilökuvauksena Everstinna on kuvaus kahdesta rikkinäisestä ihmisestä: Everstistä, joka oli niin rikki, että rikkoi Everstinnan jo paljon ennen kuin he edes oikeasti tutustuivat toisiinsa ja jatkoi rikotun rikkomista heidän suhteensa surkeaan loppuun saakka.  

Kirjan iso taustakuva on sitten fasismin ja natsismin nousussa, joka imaisi sisäänsä niin Evesrstin kuin Everstinnankin. - Ja puoli maailmaa siinä ohessa.

Tapasin joku päivä sitten henkilön, jolla oli aikalaiskuvaa kirjan esikuvahenkilöistä eli Everstinnasta, joka on kirjailija Annikki Kariniemi ja Everstistä eli eversti Oiva Willamosta. "Aika erikoisia persoonia he olivat."

Kariniemi itse on kirjoittanut heidän avioliitostaan kirjan jo 50-luvulla. 'Erään avioliiton anatomia' on minulla lukematta, mutta pitäneekö sekin nyt kaivaa jostakin esille kuin taustaksi Liksomin teokselle?

Everstinna on kirjana kuitenkin selkeästi fiktio. Joku niin selkeä henkilöhistorian virhekin tuli vastaan, että ajattelin sen olleen ihan tahallinen virhe, se kun oli sellainen, että minäkin sen huomasin.

Toisaalta kirjassa piipahtavien oikeiden ja olemassa olleiden henkilöiden suuri määrä tuo sitten osaltaan todellisuuden tuntua. Välillä ihan hengästytti samalle sivulle ahdettujen sotaherrojen suuri määrä.

Väkivalta oli tiestysti Everstin työtä, mutta kamala oli lukea kuvasta siitä miten se väkivalta tuli miehen avioliittoon ja miten nainen sen kesti ajatellen sen jotenkin vain kuuluvan siihen.

Toinen, joka pani miettimään oli se miten fasismi ja natsismi sokeuttivat ihmisen niin, että he hyväksyivät sen kauheudet. Tuo ideologia vain kietoi ihmiset kuoleman syleilyynsä ja vei heidät mennessään.

Kirjaa lukiessa ei voinut välttyä pelottavalta ajatukselta, että olemme nyt yhteiskunnallisesti taas tilanteessa, jossa natsismi nostaa päätään ja se haalii edelleenkin valtaansa ihmisiä, joita sitten voi käyttää perkeleellisten päämääriensä toteuttamisessa. Ihminen ei vain näytä oppivan historiastaan yhtään mitään.

Mutta... iliman muuta lukemisen arvoinen kirja. Kirjan kieli oli iso plussa, ajankuva toinen plussa ja ajankohtaisuus kolmas. Ja laitetaanko vielä neljänneksi plussaksi se, että kirjan henkilöillä on ihan oikeat esikuvansa. Siis neljä plussaa...viidestä.

Rosa Liksom: Everstinna
Sivuja 195 + Everstinnan sanakirja
Kustantaja Like Kustannus Oy, 2017

Hannu Nyman: Rajaton kirja

Hannu Nyman on kirjoittanut mielenkiintoisen tietokirjan, aiheesta, joka on koskettanut jollakin tapaa jokaisen suomalaisen elämää ja myös kaikkialla maailmalla on vaikuttanut miljoonien ja miljoonien ihmisten elämän kulkuun. Nymanin kirja olisi nyt hyvää luettavaa jokaiselle tässä satavuotiaassa Suomessa, jos ja kun haluaa miettiä, että mistä tämä Suomi oikein on tehty.  

Rajaton kirja on täynnä tietoa siitä miten Raamattu on saavuttanut eri kieliryhmiä kaikkialla maailmassa. Raamatun saaminen eri kansoille heidän ymmärtämällään kielellä ei ole ollut helppoa. Kahden vuosituhannen aikana on tarvittu paljon ihmisiä, jotka ovat antaneet suorastaan koko elämänsä raamatunkäännöstyölle. Ilman näitä ihmisiä maailma olisi paljon köyhempi.
   
Jostakin syystä Raamatun kääntämisen ja painamisen ovat monet valtaapitävät kokeneet sellaiseksi uhkaksi itselleen, että he ovat yrittäneet parhaansa mukaan estää käännöstyön ja Raamattujen levittämisen. Kirjan kääntäjiä ja painajia on siksi vainottu aika ajoin kuin suurimpia roistoja ja moni on henkensä menettänyt sen seurauksena, että on kääntänyt Raamattua uudelle kielelle. Eikä siinä kaikki, Raamatun omistaminenkin on ollut ja on edelleenkin jossakin päin maailmaa sellainen rikos, josta pahimmillaan kaula katkeaa.

Ongelmana Raamattujen levittämisessä eivät kuitenkaan ole olleet vain kokonaan tästä kirjasta piittaamattomat ihmiset. Nyman kertoo myös rehellisesti sen, että kristityillä on ollut keskenään niin suuria erimielisyyksiä Raamatun kääntämisestä, että toisten mielestä "vääriä" käännöksiä on rovioilla poltettu ja pyritty ne hävittämään. Kirkkojen miehet itsekin ovat lämmitelleet raamatturovioilla.

Nymanin kirjaa lukiessa väkisinkin nousee sekin kysymys, että miksi Suomi on Suomi? Vastauskin löytyy: yksi iso osatekijä suomalaisuudessa on se, että Mikael Agricola käänsi Uuden Testamentin 1548 ja koko Raamattukin saatiin suomeksi jo 1642. Tuolloin vielä perin pikkuruinen suomalaisten ja suomea puhuvien joukko sain Raamatun omalla kielellään ja Raamatusta tuli pikkuhiljaa kirja, joka löytyi jokaisesta suomalaisesta kodista.

Suomalaiset ovat aina olleet lukevaa kansaa ja varsinkin varhaisina suomalaisuuden aikoina ei kodeissa ollut kovin paljon muuta lukemista kuin Raamattu ja Katekismus. Siksikin Raamattu pääsi vaikuttamaan kuin "kansakunnan kaapin päältä" yhteiskunnan kehitykseen.

Ajattelen, että nyt puolestaan eletään jo aikaa, jossa Raamatun arvovaltaa on heikennetty ja sen arvoista halutaan luopua. Näin on tapahtunut, vaikka jokaisen pitäisi Suomessa ymmärtää, että tämä maa on rakennettu Raamatun arvoja kunnioittaen ja juuri siksi Suomi on ollut se Suomi, jossa meidän on hyvä asua ja elää.

Raamatun historia sen kääntämisen ja levittämisen historia on rosoinen, niin kuin Nyman sen ilmaisee. Kaikesta inhimillisyydestä huolimatta mukana on kuitenkin kaiken aikaa ollut jumalallinen puoli. Osan siitä voimme ymmärtää, mutta suuri osa jää mysteeriksi.

Siitä jumallisesta kertoo se, että " Tämän kirjan sanoma on vaikuttanut mullistavasti miljoonien ihmisten elämän kaikkialla tämän pallon pinnalla. Raamatun viesti on muuttanut lukemattomien ihmisten elämän, vaikuttanut yhteiskuntaan, kulttuuriin, taiteisiin, tieteisiin -- ja ennen muuta tavallisen, pienen ihmisen elämään. Mikään muu kirja tässä maailmassa ei ole saanut vastaavaa aikaan."

Siispä luetaan Kirjaa ja myös tätä Nymanin mielenkiintoista kirjaa Raamatun käännöstyön historiasta.

Hannu Nyman: Rajaton kirja
Kansi Marko Soini
Sivuja 295
Kustantaja Päivä Oy

Nescafe Mocamba-kahvi. Kahvipaketti 40 vuoden takaa. Maistuis varmaan sullekin!

Nestlen mukaan Mocamba on valikoi- tujen afrikkalaisten kahvien sekoitus ja pakkauksessa on 80 grammaa pakas- tekuivattua kahvia. Niin kuin edellisessä postissani kirjoitin, niin tämä kahvipa- ketti on säilynyt avaamattomana josta- kin sieltä 70/80 -lukujen taitteesta. Se on minullakin jo pari vuotta odotellut avaa- mista ja tänään se suuri päivä viimein koitti.
Juuri avatun pakkauksen antama tuoksu oli ihan hyvä. Se lievä epäilyttävä sivutuoksu ehkä sittenkin tuli omista ennakkokäsityksistä, eikä kahvipakkauksesta. Ennakkokäsityk- seni sanoi, että 40 vuotta vanha kahvi ei voi olla juotavaa. Kun siirsin syrjään näitä ennakkokäsityksiä, niin avatun pakkauksen tuoma tuoksu oli ihan hyvä.

Normaalisti en näitä pikakahveja juo, mutta sen verran kokemusta on, että joku kahvimerkki niissäkin pääsee yllättävänkin lähelle aidon kahvin makua. Miten Mocamba tässä onnistuu?

Käytin Mocamban pakastekuivatua kahvia kuppia kohden aika tarkasti sen mukaan kuin mitä ohje pussin kyljessä neuvoi. Veden lisäämisen jälkeen "liemen" väri oli aivan hyvän kahvin väristä. Mutta... lähempi tutustuminen liemen tuoksuun... se tuoksu oli lähinnä kauhea. Siis paha. Ei ollenkaan kahvin tuoksuinen. Nyt jo epäilytti koko homma.

Sitten olikin jo maistamisen vuoro. En kyllä uskaltanut maistaa ilman maidon lisäämistä. Ensimmäiseen makukokemuk- seen vaikutti hankalasti tuo liemen tuoksu. Kuitenkin kun siirsin kuppia kauemmas nenän alta ja maistelin kahvia suussani, niin oikeastaan yllätyin: erehdyttävästi ihan kahvin makua oli suussa!

Tuo minun normikahvikupillinen Mocambaa on nyt juotuna ja vielä sormet osuvat tietokoneen nappaimistolla oikeisiin kirjaimiin ja ajatuskin vielä toimii. En voi mitään sille ajatukselle, että taidan juoda toisenkin kupillisen. Ja tarjoan vaimollekin. Niin ja vieraita on tulossa, eiköhän heillekin voi Mocambaa tarjota?

Se on kyllä sanottava, että ennakkokäsitykset siitä mikä on hyvää ja mikä huonoa, vaikuttavat aika paljon ihmisen makukokemuksiin. Toinen vaikuttava tekijä on hajuaisti. Ja hyvä, että ihmisellä se aisti pyrkii varoitamaan vaarasta.

Tuletko kahville? Juodaan yhdessä kupillinen, kaksikin. Tarjous on voimassa vain loppuviikon ajan.

Niin, onhan minulla tuolla hyllyssä vielä toinenkin paketti saman ikäistä kahvia. Sain sen lahjaksi samalla kertaa tuon Mocamban kanssa. Jos hintalappua on uskominen, niin Brassero voi olla vielä parembaa kuin Mocamba. Hinta nimittäin on ollut vitosen kalliimpi, eli 19,95 markkaa. Pussin kyljessä oleva esittelytekstikin lupaa hyvää: Parhaimpien laatujen sekoitus.

Jotta kun tulet, niin voit valita kummasta pussista kahvi valmistetaan.

Rohkea rotan syö, vähemmän rohkea Mocamban juo

Paketti Mocambaa on jo pari vuotta odotellut keittiön hyllyssä sitä, että rohkeuteni kasvaisi siihen mittaan, että uskaltaisin tarttua tuohonkin haasteeseen. Nyt on se hetki! Tai siis perjantaina...
Mocamba-paketti on ollut aikoinaan myynnissä Oulaisissa Spar-kaupassa, joka lopetti toimintansa kaiketi joskus 70-80 lukujen taitteessa. Hintaa paketilla oli ollut tarjoushinnalla 14,95 markkaa.

Minä sain tämän paketin Pelleltä ja Liisalta, jotka perustivat 80-luvun alkupuolella tuon entisen kaupan tiloihin kahvilan, jonka nimeksi tuli Piparkakkutalo. Avaamaton paketti Mocambaa oli löytynyt kaupan varastoja siivotessa.
Niinpä ajattelin viedä tuon paketin tarinan kauniiseen päätökseen valmistamalla siitä kahvin perjantaina 13.10. Valitsin tuon päivän siksi, että lauantaille ei ole erityistä ohjelmaa - ja tarvittaessa voin sairastaa sen päivän ihan vapaasti. En nimittäin ole ihan varma, että nelisenkymmentä vuotta vanha kahvi on vielä juontikuntoista. 
Kirjoitan tästä makukokemuksesta sitten kun kahvi on juotu ja mahdolliset jälkiseuraamukset kärsitty. 

Itä-Saksan Sintrax ja Pauligin New York

Sanooko sinulle nimi Sintrax mitään? - No, minäpä kerron miten tuo nimi aukeni minulle. Muutama vuosi sitten paikallisella kirpparilla näin lasisen kapistuksen, jonka tunnistin heti kahvikeittimeksi. Olin minulla Bodumin vakuumikeitin ollut hyllyssä jo pitkään ja tiesin siis idean.
Katsoin keittimen hinnan ja hämmästyin, että siitä ei pyydetty kuin neljä euroa. Niin tulin keittimen kanssa kotiin ja ei muuta kuin nettiä selaamaan. Sieltähän se Sintrax löytyi ihan helposti.

Löytöni oli muinaisen Itä-Saksan alueella Jenan kaupungissa tehty keitin jostakin 1950-luvulta.  

Erikoista tässä keittimessä on ensinnäkin se, että sen yläosassa on lasista valmistettu kiinteä suodatin, joka varmistaa ettei kahvin purut valu valmistusvaiheessa keittimen alaosaan.

Ensituntumalta systeemi vaikuttaa epävarmalta, mutta kyllä se toimii! - Kahvista tulee kirkasta, eikä mitään sameaa sakkavettä.
Kahvin valmistus tapahtuu Sintraxilla samalla tavalla kuin se tapahtuu Bodumin Santoksella. Laitetaan siis vesi alaosaan ja jauhettu kahvi yläosaan. Sitten vain koko komistus hellalle kuumenemaan.

Kahvina meillä on tällä viikolla ollut Pauligin New York. Se soveltuu Sintraxillekin aivan hyvin. Näistä Pauligin "kaupunkikahveista" olen maistanut aikaisemmin vain yhtä ja se ei oikein innostanut. Tämä New York on kyllä toista maata, eli oikein hyvää. Paahto ei ole kovin tumma, ja lopputulos on hyvä kahvi joipa sitä sitten maidolla lantrattuna tai mustana. Sellainen kivan aromikas, sanoisinko pyöreä maku. Tälle aamua sitä on tullut juotua jo monta kupillista.

Kuvassa vesi on juuri nousemassa alaosasta yläosaan. Tässä vaiheessa käännän hellan levyn nollille, vesi nousee näin ylös rauhallisemmin.

Vau! Kaunis kahvinäky!

Lopulta melkein kaikki vesi on noussut ylös ja makea kahvin tuoksu kertoo, että hyvää on tulossa. Alaosan pohjalle jää vähän vettä ja se varjelee lasikannua hajoamasta kuumalla levyllä. Se kuumuus pitää kahvin yläosassa ja keittäjän harkintaan jää sitten se, että missä vaiheessa siirtää keittimen pois kuumalta levyltä.
Kun siirtää pannun syrjään, kahvi laskeutuu alaosaan.

Sitten ei muuta kuin nauttimaan hyvästä kahvista. Tämä minun keitin on vähintäänkin 60 vuotta vanha, ja sillä kahvia valmistaessa väkisinkin pukkaa hivenen nostalgisia tunnelmia keittiöön. Ihan mukava peli tämä Sintrax!

Pentti ja Eeva Suihkonen: Avio-onnea kaikilla mausteilla

Kirjastossa käydessä esittelyhyllystä tarttui matkaan 'Avio-onnea kaikilla mausteilla'. Pikainen selaus ja pienten katkelmien lukeminen antoi tuntuman, että vienpä kirjan kotiin asti ja katson tarkemmin. Kirjan värikkäät piirroskuvatkin olivat mukava +piriste jo tässä kiinnostusvaiheessa.

Avio-onni on jo sellainen ajatus, että kukapa avioliitossa jo oleva ei sellaista haluaisi. Kirja ei kylläkään ole mikään avioliiton onnen tee se itse käsikirja, vaan se on tämän Suihkosen pariskunnan oma tarina ihan sieltä seurustelun alusta nykyiseen avio-onnen tilaan 36 vuoden avioliiton matkalta.

Kirjoittajana ja kertojana tuntuu olevan enimmäkseen tuo Pentti. Itse olisin kaivannut enemmän rouvankin ääntä, mutta kun lukijanakin nyt oli ihan selkeästi mies (olen varma tästä), niin pääsääntöisesti oli ihan mukava Pentin kertomaa lukea. Jotenkin tuntui, että olemme samassa veneessä.

Aika usein kun olen enemmän tai vähemmän kuunnellut kriisiytyneessä avioiitossa olevien omaa tarinaa, niin olen huomannut kuinka siinä ollaan juuri tässä ja nyt. Silloin on vaikea katsella sinne avioliiton alkuun, rakastumiseen ja kaikkeen hyvään mitä on ollut. Vielä vaikeampaa on kurkistella tulevaan ja ajatella, että siellä melkein kulman takana voisi olla jotakin perin hyvää tällekin liitolle. Hyvään jatkoon kuitenkin tarvittaisiin juurikin näitä molempia näköaloja.

Suihkosten kirjassa ehkä parasta on juuri se, että he kertovat avoimesti tapahtumia sieltä varhaisesta alusta saakka ja tarinassa on se tuntu, että avioliitto voi kasvaa juurikin jonkinasteisten kriisien kautta ihan hyvään kukoistukseen. Eli... kriisi ei siis ole sen merkki, että nyt pitää erota, vaan se on sen merkki, että avioliito hastaa juuri silloin niin miestä kuin naistakin kasvamaan ihmisenä ja puolisona.

Suihkoset tuovat hyvin esiin lujan sitoutumisen merkityksen:

"Sitoutuminen ei ole nykyisin muodissa. Monet kuvittelevat, että jos sitoudun toiseen ihmiseen, joudun kahleisiin: tulen sidotuksi, enkä voi enää toteuttaa itseäni. Mikään ei ole kauempana totuudesta. Se, että sitoudumme puolisoomme päinvastoin vapauttaa meidät elämään kokonaisvaltaisesti ja aidosti. Sitoutuminen on vapaaseen tahtoon perustuva asenne: "Haluan olla puolisoni rinnalla, tuli mitä tuli." Tämä ei vaadi yli-inhimillisiä ponnistuksia. Sitä se kuitenkin edellyttää, että suostumme toimimaan ainakin jossain määrin epäitsekkäästi."

Kirjan kuvitus oli iso ilo. Värikkäät ja vähän humoristisetkin kuvat värittivät kirjan kerrontaa mukavan osuvasti. Siitä kuvituksen tekijälle Antti Huoviselle kiitos!

Avio-onnea kaikilla mausteilla oli minulle tämän hetken lukumahdollisuuksiin nähden sopiva kirja. Se luvut olivat mukavan lyhyitä luettavaksi aamun lukuhetkessä ja vielä illalla viimeiseksi jaksoi ottaa luvun tai kaksi luettavaksi.

Viimeinen luku on otsikoitu "Avio-onni ei ole sattumaa". Suihkoset kysyvät siinä, että mitä avio-onnen saavuttamiseksi tarvitaan? Heidän reseptinsä on "hyvää tahtoa ja valmiutta tinkiä omasta mukavuudesta. On tarpeen ottaa käyttöön niitä työkaluja, joiden avulla monet muutkin ovat liittonsa perusteita vahvistaneet ja kriisien läpi voitokkaasti kulkeneet."

Mitäpä tuohon muuta sanoisi kuin, että noin se vaan on tuo avio-onni... Niin, ja niistä työkaluista, joita avio-onnen löytämiseksi tarvitaan, löytyy tästä kirjasta ihan mukavia kertomuksia.

Pentti ja Eeva Suihkonen: Avio-onnea kaikilla mausteilla.
Sivuja 231.
Kannen ulkoasu: Enni Tuomisalo
Kuvitus: Antti Huovinen
Kustantaja: Kustannus Oy Uusi Tie  2013

Markku Toimela - Kaj Aalto: Salakahvilla Pohjois-Koreassa

Syksy näyttää käynnistyvän osaltani näillä tuttujen miesten kirjoilla. Edellinen luettu oli Korpin Heikin kirja ja nyt tämä Toimelan Markun kirja.

Pohjois-Korea on nyt uutisotsikoiden ykkösenä melkeinpä joka päivä. Niinpä tätä Markun kirjan lukemista aloittavalla voi olla odotuksena löytää kirjasta jotakin mielenkiintoista päivän vetypommi- ja ohjusuutisten rinnalle. Kieltämättä se oli minullakin mielessä.

Markku onkin käynyt Pohjois-Koreassa monta kertaa ja varmaan nähnyt siellä enemmän kuin juuri kukaan muu suomalainen. Siinä mielessä kerrottavaa riittää.

Kirjan ensimmäisessä luvussa hypätään kyllä suoraan Koreaan, mutta toinen luku vie tuon hyvän alkulämmityksen jälkeen lukijan Kymenlaaksoon ja Kouvolaan Markun lapsuuteen.

Kouvolan pojan kasvaessa aikuiseksi tie sitten vei muutaman mutkan kautta Hankkijan myyntimiehen tehtäviin ja siitä ensin kehitysyhteistyöhön Bangladeshiin, sitten Mongoliaan ja lopulta vuoden 2007 tienoilla Pohjois-Koreaan.

Työ Bangadeshissä ja Mongoliassa oli kuin valmistelua Pohjois-Korean vuosille. Itse olin jotakin sekä Bangladeshin että Mongolian vuosista kuullut Markulta itseltäänkin, mutta hyvin lukemisen mielenkiinto säilyi siitä huolimatta.

Pohjois-Korean tapahtumia ja varsinkin politiikkaa ja ihmisten arkea Markku kuvaa kirjassa säästeliään kauniisti. Hän ei ole asettanut itseään arvostelijaksi, vaan paremminkin auttajaksi ja joskus ihmettelijäksi. Kaikissa kerrotuissa kokemuksissa on positiivinen sävy ja se tuntu, että mies tosiaankin haluaa ymmärtää, mutta ei arvostella.

Suoraan sanottuna odotin enemmän "iltapäivälehtien uutisotsikoita", mutta niitä kirjasta ei löydy. Se on kirjoittajalta viisas valinta ja varmasti myös ainut oikea valinta.

Markun ja Kajn kirja on kuitenkin perin tervetullut lisänäkökulma aivan viime päivienkin uutisointiin. Kirjassa pohjoiskorealaiset ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Niitä ohjuksien laukaisunappien painajia saatika niiden nappimiesten käskyttäjiä Markku ei liene tavannut olenkaan.   

Kirjaa lukiessa tietysti mietin minäkin, että mitä tuosta maasta ja sen johtajista oikein pitäisi ajatella? Mietin sitäkin, että miten viime aikojen tapahtumat vielä jatkuvat, tai... miten ne päättyvät. Markkukaan ei kirjassa anna muuta vastausta kuin sen, että ihmisiä pitää auttaa aina jos se vain suinkin on mahdollista. Nyt kuitenkin se avun välittäminen sinne perustasolle on kansainvälisten pakotteiden kautta tehty melkeinpä mahdottomaksi. Niillä pakotteilla kaiketi pyritään tekemään hyvää, mutta tällä hetkellä ne taitavat vain lisätä kärsimystä maan kansalaisten elämään.

Salakahvilla Pohjois-Koreassa on kirja, joka ilman muuta kannattaa nyt lukea. Maan ollessa uutisotsikoissa, kirjasta saa sen tarpeellisen lisäkuvan, joka auttaa ainakin vähän enemmän ymmärtämään... kuinka ihmiset lopulta ovat kaikkialla samanlaisia. Ihmisten auttamisen merkityksestäkin voi pikkasen saada uutta kuvaa. Ja muutava juttu kirjassa on sellainenkin, että niillä saa kuulijoiden mielenkiinnon heräämään vaikka työpaikan kahvihuoneen pöydän ääreen kokoontuneiden porukassa.

Markku Toimela, Kaj Aalto: Salakahvilla Pohjois-Koreassa.
Sivuja 240, kuvaliite.
Kustantaja Docendo, 2017.

Heikki Korppi: Huiputtajan tarinoita

Heikki Korpin kirjaa lukiessani mietin sivu sivulta, että mitähän tästä kirjasta blogiini kirjoittaisin. Ei niin, etteikö sanottavaa olisi! Ongelma (jos se on ongelma?) on siinä, että kun lukee kohtuullisen hyvin ja pitkään tuntemansa kirjoittajan kirjaa, niin sen kokee ihan eri tavalla kuin sellainen lukija, joka ei kirjoittajaa tunne.

Heikki on kasannut elämänsä kuuden vuosikymmenen varrelta tarinoita kovien kansien väliin. Kun tekstisivuja on 144, osaa jo heti arvata, että kyse ei ole perinteisestä elämänkertakirjasta, vaan jostakin muusta. Ensimmäinen kiitos Heselle jo siitä, että et kirjoittanut elämänkertaa.

Kirjan nimi on hyvin kuvaava: Huiputtajan tarinoita. Hese on tehnyt pitkän työuran seurakuntakuvioissa nuorisotyössä ja näitä viime vuosia ihan seurakunnan johtajana. Rehellinen mies, joka tunnetaan myös huiputtajana. Huiputettavaa kun riittää täällä Lapissa. Niistä huiputuksistaan hän yhden luvun verran kertoo kirjassaankin. Mielenkiintoinen oli sekin luku.

Kun tuntee miehen, niin kirjaa lukiessa aivan kuin näki hänen kasvojensa ilmeen ja väsyneen irvistyksen miehen kivetessä suksilla kohti Saanan huippua. Se oli vain yksi tarina monien muiden joukossa, joissa lukukokemustani värittivät Hesen tutut eleet, ilmeet ja äänenpainot. Jäin miettimään, että mitenhän tämän saman jutun lukee ja kokee lukija, joka ei Heseä tunne?

Ensivaikutelma kirjasta oli, että se on turhan hajanainen ja pomppii vähän liikaa sinne ja tänne. Luettuani kirjan loppuun, totesin, että lopulta siitä rakentui ihan hyvä kokonaisuus.

Heikki kertoo itsesään ja elämästään, mutta tuntui siltä, että pääosassa ei ollut Heikki, vaan paremminkin hänen Jumalansa. Kertomukset siitä, miten hyvinkin konkreettisella tavalla Jumalan apu, johdatus ja varjelus ovat näkyneet Heikin elämässä, olivat rohkaisevaa luettavaa.

Kirjan antama kuva Heikistä oli aika pitkälle se sama, jonka tässä ihan arkisessa elämässä kuudentoista vuoden aikana olen hänestä saanut. Eli kuvaus oli siltä osin rehellistä.
Viisaasti Heikki oli kuitenkin jättänyt kertomatta monista elämänsä kipukohdista ja tilanteista, jotka varmasti ovat kouraisseet sielunmaailmaa syvältä. Kaikkea ei ole ollut tarpeen kertoa!
Yhtä viisaasti hän on kertonut sitten niistä elämänvaiheista, joissa on tarvittu rohkeaa uskoa ja luottamusta ja miten sitä kautta on päässyt tapahtumaan isoja ja merkittäviä asioita. Senkin puolen Heikin elämästä monet täällä Lapin alueella tietävät todeksi.

144 sivua. Yksi iltahan sen lukemisessa menee, ei juuri enempää. Mutta luulenpa, että monelle lukijalle Heikin kirjasta jää aika pitkä lukujälki. Nimittäin väkisinkin tätä kirjaa lukiessa saa rohkaisua Jumalan hyvyydestä ja uskollisuudesta myös oman elämänsä kuvioihin, sellaista rohkaisua, joka kantaa pitkään. Astuhan siis Hesen tarinoihin, Huiputtajan tarinoihin.

http://aikashop.fi/tuote/4051/huiputtajan-tarinoita 
Tekstini kuva Aikamedian sivulta

Heikki Korppi: Huiputtajan tarinoita.
Sivuja 144.
Kustantaja Aikamedia, 2017

John Burke: Taivaan rajalla

John Burke kirjoittaa kuolemanrajakokemuksista. Täytyy myöntää, että otin kirjan luettavaksi hivenen epäillen. Tähän saakka olen tarkasti välttänyt koskemasta kirjoihin, jotka on otsikoitu tyyliin "Kävin seitsemän keraa taivaassa" tai "Kävin kadotuksen syövereissä".
Syy siihen, että olen näitä välttänyt, on ollut siinä, että olen haistanut niissä yleensä rahantekemisen makua ja toisaalta olen ajatellut, että minulle riittää se mitä Raamattu aiheesta kertoo. "Piankos minäkin tuollaisen mielikuvitusjutun sepittäisin", olen sanonut, kun joku on tämän sortin kirjoja minulle suositellut.

Muutaman sivun luettuani Taivaan rajalla -kirjaa, mieleeni tuli, että onhan minullakin kaksi kertomusta, jotka voisivat olla osa tätä kirjaa. Kun sen tajusin, niin lukeminen sai uutta potkua.

Ensimmäinen muisto on äitini kertoma tapaus, kuinka hänen siskonsa kuoli ollessaan 12 vuotias. Tyttö oli jo tuon ajan normaalissa saattohoidossa kotonaan, kun tiedossa oli, että hän pian kuolisi, eikä sairaalassa enää osattu auttaa. Hän tiesi itsekin kuolevansa, oli perin ahdistunut ja kapinoi sanallisesti kuolemaansa vastaan. "En halua kuolla! Miksi minun täytyy kuolla, vaikka olen vasta lapsi?"
Se oli perheväelle vaikeaa aikaa. Kerran muutama päivä ennen lapsen kuolemaa he olivat siinä sängyn ääressä. Lapsi oli syvässä unessa vai liekö ollut tajuton. Siinä hetkessä hänen kasvoilleen tuli mitä kaunein hymy, äitini kertoi.
Kun lapsi siitä heräsi, perheväki kysyi, että näitkö unta kun hymyilit niin kauniisti nukkuessasi?
- En nähnyt unta, minä kävin taivaassa.
- Millaista siellä oli?
- Kaunista, niin kaunista.
Siitä hetkestä tytön ajatus kuolemasta muuttui. Nyt hän vain odotti sitä, että Jeesus tulee noutamaan hänet taivaaseen. Hän kuoli onnellisena.

Toisen kuolemanrajakertomuksen kuulin muutama vuosi sitten eräältä jo eläkkeellä olevalta rovastilta. Hän kertoi, että häntä ei kuolema pelota, hän on käynyt taivaassa ja hän tietää mitä siellä on. Miehellä oli ollut kaksikin kertaa sydänpysähdys ja siihen nuo kokemukset liittyivät. Hänenkin kertomuksensa oli mielenkintoinen.

Burke vertaa kuolemanrajakokemuksista kertoneiden kokemuksia toisiinsa ja ne ovat yllättävän yhteneviä, olipa ihminen sitten länsimaisen ajattelun saastuttama tai itämaisen filosofian ja uskonnon keskellä elänyt.
Burke tekee myös kaiken aikaa vertailua noiden kertomuksien ja Raamatun tekstien välillä. Yllättävän paljon hän löytää yhtenevyyttä myös tässä vertailussa.

Pidin hänen tyylistään käydä asioita läpi pala palalta, ilman suurta tunnetta. Hän myöntää heti alussa, että ei usko kaikkia kuulemiaan kertomuksia näistä kokemuksista. Siksi hän käytti tarkkaa seulaa sen suhteen millaisia tapauksia otti kirjaan mukaan. Hän otti mukaan sellaisten ihmisten kertomuksia, joille arveli olevan mahdollisimman vähän hyötyä saada kertomuksensa julki. Pääosalla on kuulemma varallisuutta niin paljon, että sen persolla he tuskin ovat kertoneet omista taivaskokemuksistaan. Lisäksi hän pyrki valikoimaan ihmisiä, joilla olisi vaarana menettää vaikka ammatillinen uskottavuutensa kertomansa vuoksi.

Kirjasta löytyy kaiketi yli sadan henkilön kertomuksia kokemastaan. Burke ottaa niistä esille sen ydinkertomuksen, mutta sanoo, että hän ei kaikilta osin ole samaa mieltä kuoleman rajalla käyneiden kokemuksistaan tekemistä johtopäätöksistä. Kokemus voi olla aito, mutta johtopäätökset jopa vääriä, hän sanoo.

John Burke on Gateway Church -seurakunnan pastori Austinista, Teksasista. Hän on kirjoittanut esimerkiksi kirjan "Täydelliset älkööt vaivautuko", joka on  löytänyt paljon lukijoita myös Suomessa. Siinä hän kertoo seurakunnastaan, joka kutsuu epätäydellisiä ihmisiä tulemaan ongelmineen seurakunnan yhteyteen. Idea on siinä, että Jumala voi mullistaa myönteisellä tavalla ihmisten elämän.

Tuon "Täydelliset älköön vaivautuko" jälkeen "Taivaan rajalla" tuntui minusta ensin perin kummalliselta kirjalta kun tajusin, että kirjoittaja on sama John Burke. Nyt voin sanoa, että tämä viimeinen yllätti perin positiivisesti. Se oli asiallinen ja sen verran analyyttinen kirja kuolemanrajakokemuksista kuin vain voi olla. Parasta antia oli minulle se, että näitä kokemuksia verrattiin Raamatun teksteihin ja osoitettiin, että kertomuksissa on yllättävän paljon yhtenevyyttä Raamatun kanssa, vaikka kertoja ei olisi ollenkaan tietoinen mitä Raamattu näistä asioista kertoo.

Millainen paikka se taivas sitten Burken kirjassa on? Ensinnäkään se ei ole se paikka, jossa veisataan virsiä ianakaikkisesta iankaikkiseen. Lyhyesti voisi sanoa tuon äitini sisaren sanoilla "kaunista, niin kaunista" Se on paikka, johon kurkistettuaan tietää minne haluaa.

Mitäpä jos kävisit kurkistamassa taivaskuvaa tästä Burken kirjasta vähän tarkemmin? Suosittelen!

John Burke: Taivaan rajalla
Suomennut Annalena Toivola
Sivuja 362
Kustantaja Päivä Oy 2017  
(Kansikuva kustantajan sivulta)

Italialainen kaunotar Nova Espress muutti meille

Nova Espress brev. no. 425231 on italialainen kaunotar jostakin 60-luvulta. Vai olisiko 50-luvun lopulta? Poikani oli tämän kaunottaren bongannut Hesassa kirpparilta ja osti sen ajetellen, että isä voisi olla siitä kiinnostunut.

Niinhän siinä kävi, että vieraillessamme Hesassa, pakkasimme kaunottaren laukkuun ja toimme Rovaniemelle.
Kaunis kuparinvärinen pinta on ensimmäinen ihastelun aihe. Väri taitaa kuitenkin olla vain hämäystä; pannu on alumiinia.

Nova Espressin sisukset puolestaan ovat jo sitten ihmettelyn aihe - enpä ole moisia sisuskaluja ennen nähnyt, vaikka kahvin valmistumisen idea on tietysti sama kuin tämän kaltaisissa pannuissa yleensä on. Toteutus vain oli minulle uusi.

 Kooltaan keitin on suuri: korkeutta on 25 cm ja vettä mahtuu 9 desilitraa.

 Matkalaukussa tuli Budapestista sopivasti myös italialaista Pellinin kahvia papuina kilon puketti.

Siinä on 60% Arabicaa ja 40% Robustaa. Eipä tässä muuta kuin pavut myllyyn ja kahvin keittoon.
 

Raymond Chandler: Näkemiin kaunokaiseni

Joskus vuosia sitten etsin kirpparilta sopivaa lukemista lomamatkalle. Hain jotakin erilaista, siis sellaista, jota en juurikaan ollut aikaisemmin lukenut. Hyllystä löytyi Raymond Chandlerin Syvä uni.

Selasin kirjaa ja se mikä iski, oli tyyli, tapa kirjoittaa. Chandlerista en tiennyt mitään ja kirja näytti olevan jonkinlainen dekkari. Molemmat, sekä Chandler, että dekkari, olivat minulle uusia kokemuksia. Jostakin syystä en koskaan ollut päässyt oikein kiinni dekkareihin, yritystä oli kyllä ollut, mutta kesken ne aina jäivät.

Syvä uni tuli sitten luettua Balaton-järven rannalla aurinkoa ottaessa. Se mikä sytytti siellä kirpparilla, eli Chandlerin tyyli, ei sammunut lukiessa, vaan lomalta tultuamme piti etsiä lisää saman kirjoittajan kirjoja.

"Hänellä oli litteä naama ja kaareva lihaksikas nenä, joka näytti vankalta kuin risteilijän keula.Hänellä oli luomettomat silmät, riippuposket, hartiat kuin sepällä ja lyhyet ja kömpelön näköiset jalat kuin simpanssilla. Minulle selvisi möhemin että ne olivat vain lyhyet." (Kirjasta Näkemiin kaunokaiseni)

Chandler tunnetaan siis tyylistään ja sankaristaan Philip Marlowesta. Kirjoittaja on syntynyt 1888 ja tarinoiden kuvaukset 30-luvun Amerikoista ovat aidon karheita juuri siksi, että hän kirjoittaa ympäristöstä ja ajasta, jossa on itse elänyt. Hänen tapansa kuvata asioita, maisemia ja henkilöitä, on mehukas ja elävä, usein humoristinen.

Näkemiin kaunokaiseni on tarina, jossa "kivitaloa muistuttava Hirvi-Malloy etsii kahdeksan vuoden takaista rakastettuaan Velmaa Bay Citystä, Los Angelesin pahamaineisesta esikaupungista". Philip Marlowe on "yksityisetsivä, jonka leipätyönä ovat harmit" ja niitä harmeja riittää tasaisesti ripoteltuna koko kirjan matkalle.

Jos luet dekkareita ja varsinkin uusia tuotoksia, niin ota  nyt ihmeessä ja lue Chandlerin dekkarit läpi jos et ole vielä lukenut. Aika moni nykypäivän dekkari kalpenee näiden rinnalla!

Kesälomalukemista parhaimmillaan! Isosti suosittelen.

"Huoneessa ei ollut muuta naisellista kuin kokovartalopeili ja sen edessä reilusti tyhjää lattiatilaa." (Näkemiin kaunokaiseni)

Raymond Chandler: Näkemiin kaunokaiseni.
Suomentanut Kalevi Nyytäjä.
Kansi Matti Ruokonen, C-G Hagsrtöm 
Sivuja 288.
WSOY 1991

Vuolle-Apiala: Savusaunakirja

Tämän kesän huippujuttu oli kylpeminen savusaunassa. Ajattelehan - alkukesän lämmin ilta, koivinlehdet juuri aukeamassa, savun tuoksu ja pehmeät, koko ihmistä hyväilevät löylyt! Olihan se miellyttävä kokemus ja se sai haaveilemaan omasta savusaunasta.

Niissä haaveissa otin Savusaunakirjan tutkittavaksi. En siis vain luettavaksi, vaan ihan tutkittavaksi. Kirjassa on tekstin lisäksi paljon havainnollisia piirroskuvia mustavalkoisten valokuvien lisänä. Nuo piirroskuvat tekevät kirjasta elävän ja saunojen yksityiskohdat selviävät paremmin kuin vain tekstiä lukemalla.

Ihan harmittaa kun saunomisen yksi hieno muoto, eli tuo savusauna, on nykyään jäänyt harvinaiseksi herkuksi. Liekö yhtenä syynä ollut juuri se, että saunat yleistyivät joka talon sisuksiin. Kun kehitys oli tämä, niin kukapa olisi savusaunaa rakentanut. Niin saunakansaa kuin olemmekin, niin suurin osa meistä ei taida olla saunonut savusaunassa ollenkaan.

Kirjan alaotsikkona on "Perinteisten savusaunojen suunnittelu ja rakentaminen" ja niinhän siinä  kävi minullekin, että vain vahvistui se ajatus, että minä taidan rakentaa savusaunan kunhan ehdin.
Tämän kesäloman olemme korjanneet vanhaa hirsitaloa ja sen pihapiirissä on aikoinaan ollut savusauna. Ja oikeastaan on vieläkin, mutta jo kasaan luhistuneena. Katto siitä on joskus pettänyt ja loppu onkin sitten sitä surullista tarinaa. Saunakuvastus on ollut siinä tontin laidalla niin toivoton näky, että en ole vielä koko rakennusta kunnolla tutkinut. Tälle tonttimme saunatarinalle voisi siis nyt alkaa suunnittelemaan jatko-osaa, jonka päätösjaksossa saunomme vaimon kanssa omassa savusaunassa.

Vuolle-Apiala on vanhan rakentamisen asiantuntija ihan viimeisen päälle ja Savusaunakirja kertoo hänen perehtymisestään vanhan rakentamisen tähänkin osaan.
Kirjassa esitellään yksitoista erilaista savusaunatyyppiä. Jaottelu on tehty alueellisesti niin, että kahdeksan saunatyyppiä löytyy Suomen alueelta ja kolme, eli Ruijan kveenien sauna, Pohjois-Ruotsin sauna ja Värmlannin sauna nimiensä mukaisesti Suomen ulkopuolelta.
Jokaisessa saunatyypissä on tietysti omat erityispiirteensä, ja niihin yritin sovitella muistikuviani niistä muutamista savusaunoista, joissa olen vuosien varrella saanut kylpeä.

Savusaunakirja ei siis kuitenkaan ole vain saunaperinnettä kuvaava kirja, vaan siitä löytyy hyviä ohjeita saunahaaveilijalle. Haaveilun lähtökohdiksi kirjoittaja esittää muun muassa sen, että kannattaa pyrkiä rakentamaan omalle alueelleen tyypillisen mallinen sauna ja samalla pitäisi välttää kaikkea sellaista uutta, joka ei ole kuulunut alunperin savusaunojen ideoihin. "Vuosisatojen kokemuksen pohjalla syntyneeseen savusaunaan voi yrittää tehdä uusia keksintöjä, mutta ei sauna siitä parane, mikäli mittapuuna käytetään löylyn laatua."

Olen kyllä tämän Savusaunakirjan lukenut aikaisemminkin, mutta nyt lukukerta oli erilainen, koska nyt oli se haave omasta savusaunasta mielessä. Aikaisemminkin kirja on ollut kyllä mielenkiintoinen, mutta vasta nyt oman savusaunomiskokemuksen (voiko sen noin sanoa?) herättämän haaveen tykyttäessä sisuksissa kirjan jokaista sivua tutkiessa, kirja sai aivan uusia ulottuvuuksia. Se sytytti. Melkein jo haistoin savun hajun.

Kirjasta on otettu painoksia tämän minun painokseni jälkeenkin ja sitä on edelleen myynnissä ainakin netin kirjakaupoissa.

Risto Vuolle-Apiala: Savusaunakirja
Julkaisija Risto Vuolle-Apiala 1994
Sivuja 111.

Lapillinen arvioi Tuulinen maa -kirjaa

Mukava oli lukea taas kirja-arvio tuosta omasta kirjastani. Tai oikeastaan luin sen tästä Lapillinen -lehdestä jos aikaa sitten. Siis silloin kun se luukusta tömähti tuohon eteisen lattialle. Nyt lehti löytyy netistä ja ajattelin sen osoitteen antaa tätä kautta sinullekin, että saat ilahtua arvostelusta samalla tavoin kuin minäkin ilahduin:)

Lapillinen on Lapin Kirjallisuusseuran lehti, joka ilmestyy kolme kertaa vuodessa. Tässäpä osoite sinulle ja klikkaamalla tästä löydät Kirjallisuusseuran sivulle ja siitä on sitten linkki tuohon lehden numeroon, jossa arvostelu oli sivulla 5 otsikolla "Taivaallinen Isä, pastori täällä taas".

Kuva on otettu läheltä Rovaniemeä pienen järven rannalta joskus elokuun lopun illassa auringonlaskun aikaan.

Mauri Hast: Pappapataljoona

Kirja ei ole ylistyslaulu talvisodan voitokkaista puolustustaisteluista, ei sotasankareista eikä sankarivainajista. Se on kertomus noin 40-vuotiaista pienviljelijöistä ja tukkilaisista, jotka komennettiin pohjoisen saloilta 15.10. 1939 Kotkaan linnoitustöihin, kenttävartiotehtäviin ja ilmapuolustukseen.

 Näin kuvaa kirjailija Mauri Hast kirjansa Pappapataljoona sisältöä ja jatkaa, että tuo porukka joutui helmikuussa 1940 Viipurinlahden taisteluihin pysäyttämään jäätyneen Viipurinlahden yli rynnivää puna-armeijaa. Kun tuon pataljoonan kolmas komppania meni rintamalle, siinä oli 197 miestä ja kun se rauhan tultua palasi sieltä, jäljellä oli enää 45 sotamiestä ja kahdeksan aliupseeria.

Olen aika paljon lukenut sotiemme historiaa ja tietysti myös enemmän tai vähemmän fiktiivisiä sotaromaaneja. Pappapataljoonassa Hast käyttää kertojana pääosin omaa isäänsä, joka oli yksi tuon pataljoonan sotilaista. Tällainen mukana olleen kertomuksiin ja kokemuksiin perustuva kirja on ilman muuta se mielenkiintoisin sotakirjojen muoto ja malli luettavaksi.

Ties kuinka kauan olen pitänyt tapana, että aina talvisodan alkamisen aikoihin luen jonkun talvisotaan liittyvän kirjan. Pappapataljoonkin sattui käsiini sopivasti juuri noihin aikoihin. Tapasin erään kirjan julkistamistilaisuudessa Maurin ja tunnin päästä oli jo hänen kotinsa ovella hakemassa tätä kirjaa. Sain vielä kirjan alkulehdille kirjailijan omakätisen nimmarin päivämäärällä 12.10.2016. Talvisodan aika ei ehtinyt edes alkaa kun kirja oli jo luettu.

Niin karun vakavista asioista kuin tämä kirja kertoo, niin olihan siellä sellaista suomalaiseen sodankäyntiin liittyvää asiaa, että pakko oli välillä hymyillä. Ensinnäkin se, että kun Lapin miehistä koostunut pappapataljoona sijoitettiin Kotkan tuntumaan niin se asetettiin osaksi merivoimien joukkoja. Oli siinä Lapin miehillä varmaan itselläkin hymy herkässä...

Sodan alettua miehet tuumasivat, että porot kyllä olisivat oiva kulkupeli tavaran kuljettamiseen niissä talvisissa rannikon ja saarien olosuhteissa. Asia esitettiin vääpelille, joka ensin tyrmäsi koko ajatuksen naurettavana. Aikansa asiaa mietittyään hän kuitenkin tajusi, että porot voisivat olla paljon parempi vaihtoehto kuin hevoset.

Kun pataljoonan komentajaksi saatiin porosuunnitelmalle myönteinen mies, lähetettiin muutama sotilas komennukselle Rovaniemelle hakemaan ajoporoja. Reilun viikon kuluttua junasta purettiin merivoimien yksikölle haetut yhdeksän ajoporoa ja niiden varusteet. Koeajot suoritettiin ja porohankinta todettiin hyväksi ratkaisuksi. Se miten näille poroille sodassa lopulta kävi, kerrotaan tietysti kirjassa.

Kohta sitten oltiin lähdössä tosi toimiin ja tarkoitus oli vallata Somerin majakkasaari ja sen eteen jäihin juuttunut venäläinen iso miehistönkuljetusalus. Hyökkäykseen lähdettiin jäänmurtaja Tarmolla, jonka kannelle lastattiin hyökkäystä varten 80 potkukelkkaa. Pappapataljoonan miesten oli tarkoitus hyökätä saareen potkukelkoilla.

No miten siinä sitten kävi? Enpä taida kertoa. Lue itse ja ihmettele.

Helmi-maaliskuun vaihteen taistelut Viipurinlahden saarilla ovat karua luettavaa. Hast sanookin, että "kiirastulen kokeneet, hengissä säilyneet papat, kantoivat hautaansa asti psyykkistä vammaa, joka vielä vuosien kuluttua nousi yön hiljaisina tunteina esiin".

Hastin isä jäi muutaman muun kanssa vangiksi Pukinsaaren taistelussa. Heti vangiksi joutumisen yhteydessä näytti siltä, että heidät tapetaan siihen paikkaan, mutta joku venäläinen upseeri esti vankien surmaamisen. Siitä alkoi sotavankeus, joka vei heidät 600 kilometriä itään Leningradista Grjazovetsiin. Vankeudesta päästiin takaisin Suomeen huhtikuun 20. päivä.

Mauri Hast on ahkera kirjoittaja. Hänen kirjoittamastaan trilogiasta Kymmenen virran maa, olen kuullut lukijoilta niin paljon hyvää,  että pitäisi ottaa sekin lukulistalle. Pappapataljoona oli kertaistumalta luettava kirja ja sellaisia lienevät tuon trilogiankin kirjat. Niin ainakin väittävät...
   
Talvisodan historiasta kiinnostuneet! Ottakaapa ja lukekaa!

Mauri Hast: Pappapataljoona.
Sivuja 223.
Kansi Tapani Rantala.
Kustantaja Väylä-yhtiöt 204.