Pentti ja Eeva Suihkonen: Avio-onnea kaikilla mausteilla

Kirjastossa käydessä esittelyhyllystä tarttui matkaan 'Avio-onnea kaikilla mausteilla'. Pikainen selaus ja pienten katkelmien lukeminen antoi tuntuman, että vienpä kirjan kotiin asti ja katson tarkemmin. Kirjan värikkäät piirroskuvatkin olivat mukava +piriste jo tässä kiinnostusvaiheessa.

Avio-onni on jo sellainen ajatus, että kukapa avioliitossa jo oleva ei sellaista haluaisi. Kirja ei kylläkään ole mikään avioliiton onnen tee se itse käsikirja, vaan se on tämän Suihkosen pariskunnan oma tarina ihan sieltä seurustelun alusta nykyiseen avio-onnen tilaan 36 vuoden avioliiton matkalta.

Kirjoittajana ja kertojana tuntuu olevan enimmäkseen tuo Pentti. Itse olisin kaivannut enemmän rouvankin ääntä, mutta kun lukijanakin nyt oli ihan selkeästi mies (olen varma tästä), niin pääsääntöisesti oli ihan mukava Pentin kertomaa lukea. Jotenkin tuntui, että olemme samassa veneessä.

Aika usein kun olen enemmän tai vähemmän kuunnellut kriisiytyneessä avioiitossa olevien omaa tarinaa, niin olen huomannut kuinka siinä ollaan juuri tässä ja nyt. Silloin on vaikea katsella sinne avioliiton alkuun, rakastumiseen ja kaikkeen hyvään mitä on ollut. Vielä vaikeampaa on kurkistella tulevaan ja ajatella, että siellä melkein kulman takana voisi olla jotakin perin hyvää tällekin liitolle. Hyvään jatkoon kuitenkin tarvittaisiin juurikin näitä molempia näköaloja.

Suihkosten kirjassa ehkä parasta on juuri se, että he kertovat avoimesti tapahtumia sieltä varhaisesta alusta saakka ja tarinassa on se tuntu, että avioliitto voi kasvaa juurikin jonkinasteisten kriisien kautta ihan hyvään kukoistukseen. Eli... kriisi ei siis ole sen merkki, että nyt pitää erota, vaan se on sen merkki, että avioliito hastaa juuri silloin niin miestä kuin naistakin kasvamaan ihmisenä ja puolisona.

Suihkoset tuovat hyvin esiin lujan sitoutumisen merkityksen:

"Sitoutuminen ei ole nykyisin muodissa. Monet kuvittelevat, että jos sitoudun toiseen ihmiseen, joudun kahleisiin: tulen sidotuksi, enkä voi enää toteuttaa itseäni. Mikään ei ole kauempana totuudesta. Se, että sitoudumme puolisoomme päinvastoin vapauttaa meidät elämään kokonaisvaltaisesti ja aidosti. Sitoutuminen on vapaaseen tahtoon perustuva asenne: "Haluan olla puolisoni rinnalla, tuli mitä tuli." Tämä ei vaadi yli-inhimillisiä ponnistuksia. Sitä se kuitenkin edellyttää, että suostumme toimimaan ainakin jossain määrin epäitsekkäästi."

Kirjan kuvitus oli iso ilo. Värikkäät ja vähän humoristisetkin kuvat värittivät kirjan kerrontaa mukavan osuvasti. Siitä kuvituksen tekijälle Antti Huoviselle kiitos!

Avio-onnea kaikilla mausteilla oli minulle tämän hetken lukumahdollisuuksiin nähden sopiva kirja. Se luvut olivat mukavan lyhyitä luettavaksi aamun lukuhetkessä ja vielä illalla viimeiseksi jaksoi ottaa luvun tai kaksi luettavaksi.

Viimeinen luku on otsikoitu "Avio-onni ei ole sattumaa". Suihkoset kysyvät siinä, että mitä avio-onnen saavuttamiseksi tarvitaan? Heidän reseptinsä on "hyvää tahtoa ja valmiutta tinkiä omasta mukavuudesta. On tarpeen ottaa käyttöön niitä työkaluja, joiden avulla monet muutkin ovat liittonsa perusteita vahvistaneet ja kriisien läpi voitokkaasti kulkeneet."

Mitäpä tuohon muuta sanoisi kuin, että noin se vaan on tuo avio-onni... Niin, ja niistä työkaluista, joita avio-onnen löytämiseksi tarvitaan, löytyy tästä kirjasta ihan mukavia kertomuksia.

Pentti ja Eeva Suihkonen: Avio-onnea kaikilla mausteilla.
Sivuja 231.
Kannen ulkoasu: Enni Tuomisalo
Kuvitus: Antti Huovinen
Kustantaja: Kustannus Oy Uusi Tie  2013

John Burke: Taivaan rajalla

John Burke kirjoittaa kuolemanrajakokemuksista. Täytyy myöntää, että otin kirjan luettavaksi hivenen epäillen. Tähän saakka olen tarkasti välttänyt koskemasta kirjoihin, jotka on otsikoitu tyyliin "Kävin seitsemän keraa taivaassa" tai "Kävin kadotuksen syövereissä".
Syy siihen, että olen näitä välttänyt, on ollut siinä, että olen haistanut niissä yleensä rahantekemisen makua ja toisaalta olen ajatellut, että minulle riittää se mitä Raamattu aiheesta kertoo. "Piankos minäkin tuollaisen mielikuvitusjutun sepittäisin", olen sanonut, kun joku on tämän sortin kirjoja minulle suositellut.

Muutaman sivun luettuani Taivaan rajalla -kirjaa, mieleeni tuli, että onhan minullakin kaksi kertomusta, jotka voisivat olla osa tätä kirjaa. Kun sen tajusin, niin lukeminen sai uutta potkua.

Ensimmäinen muisto on äitini kertoma tapaus, kuinka hänen siskonsa kuoli ollessaan 12 vuotias. Tyttö oli jo tuon ajan normaalissa saattohoidossa kotonaan, kun tiedossa oli, että hän pian kuolisi, eikä sairaalassa enää osattu auttaa. Hän tiesi itsekin kuolevansa, oli perin ahdistunut ja kapinoi sanallisesti kuolemaansa vastaan. "En halua kuolla! Miksi minun täytyy kuolla, vaikka olen vasta lapsi?"
Se oli perheväelle vaikeaa aikaa. Kerran muutama päivä ennen lapsen kuolemaa he olivat siinä sängyn ääressä. Lapsi oli syvässä unessa vai liekö ollut tajuton. Siinä hetkessä hänen kasvoilleen tuli mitä kaunein hymy, äitini kertoi.
Kun lapsi siitä heräsi, perheväki kysyi, että näitkö unta kun hymyilit niin kauniisti nukkuessasi?
- En nähnyt unta, minä kävin taivaassa.
- Millaista siellä oli?
- Kaunista, niin kaunista.
Siitä hetkestä tytön ajatus kuolemasta muuttui. Nyt hän vain odotti sitä, että Jeesus tulee noutamaan hänet taivaaseen. Hän kuoli onnellisena.

Toisen kuolemanrajakertomuksen kuulin muutama vuosi sitten eräältä jo eläkkeellä olevalta rovastilta. Hän kertoi, että häntä ei kuolema pelota, hän on käynyt taivaassa ja hän tietää mitä siellä on. Miehellä oli ollut kaksikin kertaa sydänpysähdys ja siihen nuo kokemukset liittyivät. Hänenkin kertomuksensa oli mielenkintoinen.

Burke vertaa kuolemanrajakokemuksista kertoneiden kokemuksia toisiinsa ja ne ovat yllättävän yhteneviä, olipa ihminen sitten länsimaisen ajattelun saastuttama tai itämaisen filosofian ja uskonnon keskellä elänyt.
Burke tekee myös kaiken aikaa vertailua noiden kertomuksien ja Raamatun tekstien välillä. Yllättävän paljon hän löytää yhtenevyyttä myös tässä vertailussa.

Pidin hänen tyylistään käydä asioita läpi pala palalta, ilman suurta tunnetta. Hän myöntää heti alussa, että ei usko kaikkia kuulemiaan kertomuksia näistä kokemuksista. Siksi hän käytti tarkkaa seulaa sen suhteen millaisia tapauksia otti kirjaan mukaan. Hän otti mukaan sellaisten ihmisten kertomuksia, joille arveli olevan mahdollisimman vähän hyötyä saada kertomuksensa julki. Pääosalla on kuulemma varallisuutta niin paljon, että sen persolla he tuskin ovat kertoneet omista taivaskokemuksistaan. Lisäksi hän pyrki valikoimaan ihmisiä, joilla olisi vaarana menettää vaikka ammatillinen uskottavuutensa kertomansa vuoksi.

Kirjasta löytyy kaiketi yli sadan henkilön kertomuksia kokemastaan. Burke ottaa niistä esille sen ydinkertomuksen, mutta sanoo, että hän ei kaikilta osin ole samaa mieltä kuoleman rajalla käyneiden kokemuksistaan tekemistä johtopäätöksistä. Kokemus voi olla aito, mutta johtopäätökset jopa vääriä, hän sanoo.

John Burke on Gateway Church -seurakunnan pastori Austinista, Teksasista. Hän on kirjoittanut esimerkiksi kirjan "Täydelliset älkööt vaivautuko", joka on  löytänyt paljon lukijoita myös Suomessa. Siinä hän kertoo seurakunnastaan, joka kutsuu epätäydellisiä ihmisiä tulemaan ongelmineen seurakunnan yhteyteen. Idea on siinä, että Jumala voi mullistaa myönteisellä tavalla ihmisten elämän.

Tuon "Täydelliset älköön vaivautuko" jälkeen "Taivaan rajalla" tuntui minusta ensin perin kummalliselta kirjalta kun tajusin, että kirjoittaja on sama John Burke. Nyt voin sanoa, että tämä viimeinen yllätti perin positiivisesti. Se oli asiallinen ja sen verran analyyttinen kirja kuolemanrajakokemuksista kuin vain voi olla. Parasta antia oli minulle se, että näitä kokemuksia verrattiin Raamatun teksteihin ja osoitettiin, että kertomuksissa on yllättävän paljon yhtenevyyttä Raamatun kanssa, vaikka kertoja ei olisi ollenkaan tietoinen mitä Raamattu näistä asioista kertoo.

Millainen paikka se taivas sitten Burken kirjassa on? Ensinnäkään se ei ole se paikka, jossa veisataan virsiä ianakaikkisesta iankaikkiseen. Lyhyesti voisi sanoa tuon äitini sisaren sanoilla "kaunista, niin kaunista" Se on paikka, johon kurkistettuaan tietää minne haluaa.

Mitäpä jos kävisit kurkistamassa taivaskuvaa tästä Burken kirjasta vähän tarkemmin? Suosittelen!

John Burke: Taivaan rajalla
Suomennut Annalena Toivola
Sivuja 362
Kustantaja Päivä Oy 2017  
(Kansikuva kustantajan sivulta)

Raymond Chandler: Näkemiin kaunokaiseni

Joskus vuosia sitten etsin kirpparilta sopivaa lukemista lomamatkalle. Hain jotakin erilaista, siis sellaista, jota en juurikaan ollut aikaisemmin lukenut. Hyllystä löytyi Raymond Chandlerin Syvä uni.

Selasin kirjaa ja se mikä iski, oli tyyli, tapa kirjoittaa. Chandlerista en tiennyt mitään ja kirja näytti olevan jonkinlainen dekkari. Molemmat, sekä Chandler, että dekkari, olivat minulle uusia kokemuksia. Jostakin syystä en koskaan ollut päässyt oikein kiinni dekkareihin, yritystä oli kyllä ollut, mutta kesken ne aina jäivät.

Syvä uni tuli sitten luettua Balaton-järven rannalla aurinkoa ottaessa. Se mikä sytytti siellä kirpparilla, eli Chandlerin tyyli, ei sammunut lukiessa, vaan lomalta tultuamme piti etsiä lisää saman kirjoittajan kirjoja.

"Hänellä oli litteä naama ja kaareva lihaksikas nenä, joka näytti vankalta kuin risteilijän keula.Hänellä oli luomettomat silmät, riippuposket, hartiat kuin sepällä ja lyhyet ja kömpelön näköiset jalat kuin simpanssilla. Minulle selvisi möhemin että ne olivat vain lyhyet." (Kirjasta Näkemiin kaunokaiseni)

Chandler tunnetaan siis tyylistään ja sankaristaan Philip Marlowesta. Kirjoittaja on syntynyt 1888 ja tarinoiden kuvaukset 30-luvun Amerikoista ovat aidon karheita juuri siksi, että hän kirjoittaa ympäristöstä ja ajasta, jossa on itse elänyt. Hänen tapansa kuvata asioita, maisemia ja henkilöitä, on mehukas ja elävä, usein humoristinen.

Näkemiin kaunokaiseni on tarina, jossa "kivitaloa muistuttava Hirvi-Malloy etsii kahdeksan vuoden takaista rakastettuaan Velmaa Bay Citystä, Los Angelesin pahamaineisesta esikaupungista". Philip Marlowe on "yksityisetsivä, jonka leipätyönä ovat harmit" ja niitä harmeja riittää tasaisesti ripoteltuna koko kirjan matkalle.

Jos luet dekkareita ja varsinkin uusia tuotoksia, niin ota  nyt ihmeessä ja lue Chandlerin dekkarit läpi jos et ole vielä lukenut. Aika moni nykypäivän dekkari kalpenee näiden rinnalla!

Kesälomalukemista parhaimmillaan! Isosti suosittelen.

"Huoneessa ei ollut muuta naisellista kuin kokovartalopeili ja sen edessä reilusti tyhjää lattiatilaa." (Näkemiin kaunokaiseni)

Raymond Chandler: Näkemiin kaunokaiseni.
Suomentanut Kalevi Nyytäjä.
Kansi Matti Ruokonen, C-G Hagsrtöm 
Sivuja 288.
WSOY 1991

Arto Seppälä: Suon syvä syli

'Suon syvä syli' on tälle kirjalle tosi hyvä ja kuvaava nimi. Kannen kuvassa nainen makaa selällään suolammen rannalla. Kansikuvan suolampi oli niin tutun näköinen, että hetken ajattelin joskus käyneeni saman lammen rannalla. No, jos olenkin käynyt, niin tuo nainen ei siellä kyllä silloin maannut.

Meillä taitaa jokaisella olla mielimaisemamme. Minulla on kaksi ihan yhtä mieluista maisemaa, eikä vain maisemaa, vaan maastoa, joissa kulkien kokee jotenkin tulevansa hoidetuksi. Ne kaksi ovat koivikko ja suo.

Molemmat, sekä koivikko että suo, ovat niin suomalaista että! Valkokylkiset nuoret ja suoraryhtiset koivut metsikkönä, jossa ei muita puulajeja kasva, ovat niin kauniita, että kuvailusanat loppuvat kesken heti alkuunsa. Suo kaikessa moninaisuudessaan tuoksuineen ja väreineen, jotka vaihtuvat kevään, kesän ja syksyn saatossa, hiljentää kulkijan hoitavaan hiljaisuuteensa.

Olipahan mukava lukea yhden kirjan verran suokertomuksia. Moneen tarinaan pääsi niin hyvin sisälle, että suo suorastaan tuoksui ja vesi lotisi sammalikossa saappaiden alla. Hillat, sammaleet, suopursut, karpalot, nuotiotuli ja kuuma kahvi termarista ja jokaiseen lihakseen menevä väsymys suolla tarpomisen jälkeen nousivat kirjaa lukiessa toden tuntuisina mieleen omista suokokemuksista.

Kirja on tulosta Suoseuran järjestämästä suotarinoiden kirjoituskilpailusta. Kilpailuun oli tullut melkein tuhat tarinaa ja niissä lähes 7000 liuskaa tekstiä. Parhaat tarinat on sitten laitettu kovien kansien väliin. Kirjan toimittajana on ollut Arto Seppälä.

Tuo tuhat tarinaa kertoo siitä, että suomalaisille suo on tärkeä ja oma juttu. Kirjan tarinat ovat hyvin erilaisia. Monissa suon kuvaukset ovat, niin kuin jo sanoin, tuoksuvia, vetisiä, märkiä ja värikkäitä. Toisissa sitten kuvataan jo enemmän suon vaikutusta ihmiseen ja muutamassa tietysti ihmisen vaikutusta suohon.

Vaikea on kirjan 22 tarinasta nostaa yhtä ylitse muiden, vaikka kilpailussa tietysti yksi palkittiin voittajana. Itselleni ykkönen taisi olla Markku Tantun kirjoittama Lokki. Siinä ihmisen vaikutus suohon tuli vahvasti esiin. Sitä lukiessa mieleen nousivat tietysti omat kokemukset joistakin suoalueista, joissa olen nähnyt miten ihminen pilaa suon ja samalla menettää sen kauniin ja hyvän mikä muuten olisi ollut sukupolvelta toiselle suonkulkijan nautittavana.

Aloitin kirjan lukemisen kannen kuvan vetämänä. Epäilin heti aloittaessa, että onko tämä sellainen, joka tulee luettua? Mutta olipa kyllä ja vieläpä tästä jäi hyvä lukumaku. Joku tarina oli luettavuudeltaan kuin olisi suossa rämpinyt, mutta suurin osa veti oikein hyvin. Mukava yllätys oli kun yhden tarinan suo oli Oulaisissa, missä itse olen 30 ensimmäistä vuottani elänyt.

Ei sille voi mitään, että Suon syvä syli herätti kaipuun suolle. Kirja sai selaamaan omia suokuvia ja laitoin tuohon niitäkin muutaman. Keväinen suo kutsuu kulkemaan ja tarjoaa ihmeitään kulkijalle. Jospa siis...

Arto Seppälän (toimittanut) Suon syvä syli.
Suotarina-kirjoituskilpailun antologia.
Kannen kuva Sanni Seppo.
Ulkoasu Liisa Heikkilä-Palo.
Sivuja 215.
Maahenki Oy. 1999

      

Agatha Christie Rikos yhdistää / Salainen vastustaja

Olipahan mukava eilen illalla tavata pitkästä aikaa Tommy ja Tuppence. Ensin en ollut tuntea heitä, mutta kun jonkin aikaa katselin heitä, tulin vakuuttuneeksi, että tosiaankin! Tommy ja Tuppence ne tosiaankin olivat!
Ensimmäisen kerran tapasin heidät junassa Serbiassa matkustaessamme vaimoni kanssa väliä Novi Sad - Belgrad. Se mahtoi olla kesä 2015.
Se junanvaunu, jossa istuimme oli tosi likainen, nuhruinen ja ties mitä muuta. Lian ja spraymaalin töhrimistä ikkunoista hädin tuskin näki läpi, mutta sen näki ja koki, että hitaasti matka edistyy. Välillä tuntui, että kiskot notkuivat junan alla, sen verran huojuvaa kulku oli.
Niinpä otin matkakirjan repusta ja päätin ainakin aloittaa sen lukemisen. 'Agatha Christie Salainen vastustaja' luki sinisävyisessä kannessa, jonka keskellä seilasi melkoinen laiva. Kannen alareunassa oli vielä teksti 'Tommy & Tuppence -seikkailu'.

Mielessä siinä kyllä kävi, että sopivampi olisi nyt kyllä Idän pikajunan arvoitus, mutta lohduttauduin sillä, että ei tämä kyllä mikään pikajuna ole...

Tämä uusin tapaaminen Tommyn ja Tuppencen kanssa tapahtui television kautta. Elokuvan nimi oli 'Rikos yhdistää', kuusiosainen BBC:n tuottama rikoselokuva, joka perustuu Christien kirjoihin Salainen vastustaja ja Rikos yhdistää.
Ihan alusta en päässyt tuota sarjan toista osaa katsomaan ja ensimmäinen osa oli mennyt ohi silmien kokonaan katsomatta. Tänään sitten päivitin homman katsomalla YLE Areenalta eka osan ja toisen osan alun.
Ei elokuvaa montaa minuuttia tarvinnut katsoa kun jo huomasin, että eihän elokuva ole sama juttu kuin alkuperäinen kirja.

En ole koskaan ollut Christien dekkareiden lukija, niin kuin jotkut ovat. Olisinkohan pari kolme joskus lukenut? Television Poirot-sarjat ovat Christien tarpeen täyttäneet. Tuolle Bakkanin matkalle otin kuitenkin Salaisen vastustajan mukaani ajatellen, että kun kuukausi ollaan reissussa ja suomenkielistä lukemista ei ole mukana kuin kolme kirjaa, niin nyt tulee Christiekin luettua. Ja niin tuli.

Tommy ja Tuppence ovat Christien kirjoittajauran alussa syntyneitä henkilöitä. He taisivat olla mukana vain viidessä kirjassa, joskin yllättävän pitkällä aikavälillä. Vuonna 1922 ilmestynyt Salainen vastustaja (The Secret Adversary) oli ensimmäinen, ja vuonna 1973 ilmestynyt ja Kohtalon portti (Postern of Fate) on viimeinen heistä kertova kirja.

Junassa Novi Sadin ja Belgradin välillä en päässyt kirjassa paljon alkua pitemmälle. Häiriötekijöitä oli vähän liikaa. Yksi niistä olivat juuri nuo junan serbialaiset. He pitivät melkoista mekkalaa koko ajan, ja vaikka en kielestä mitään ymmärtänyt, niin piti sitä aina välillä kuunnella. Ja tietysti maisemiakin piti katsella sen mitä niiden likaisten ikkunoiden läpi näki.

Aika pian kirja kuitenkin imaisi minut juonellaan ja ehkä juuri sillä, että Poirot ei viiksiään silitellen tullut sivuilla vastaan.

Salainen vastustaja liikkuu 1. maailmansodan jälkeisessä Englannissa kun taas nyt teeveessä tuleva sarja on sijoitettu 50-luvulle. -No mikäs siinä, käyhän se niinkin, mutta vähän ihmettelen, että miksi BBC on tuonut jutun näinkin kauas alkuperäisestä ajasta. Vastaus taitaa olla siinä, että kun teeveesarjan loppu perustuu tuohon Kohtalon porttiin, joka on kirjoitettu 70-luvulla, niin onhan 50-luku jonkinlainen kompromissi.

Lomakiireissä taisimme jo ehtiä Serbiasta seuraavalla viikolla Montenegron puolelle ennen kuin sain kirjan luetuksi loppuun asti.

Kirjan juoni oli mukavan koukuttava ja tuo aikakin johon tarina oli sijoitettu, tuntui kiehtovalta. Se antoi mielenkiintoiset raamit Tommyn ja Tuppencen seikkailulle.
Olen jostakin lukenut, että pari meni myöhemmin naimisiin, mutta kirjassa he eivät ole naimisissa kun taas tuossa BBC:n elokuvassa he jo ovat naimisissa. Sen verran kirjassa kyllä olikin romantiikkaa, että tämä kehityssuunta oli odotettavissa.

Ihan pienestä salaisuudesta kirjassa ei ole kysymys, sillä sen selviämisestä on kiinni Englannin hallituksen kohtalo.
Laivan kuva kannessa on siksi, että koko tarinan taustalla on Lusitania-alus, jonka saksalaiset upottivat 1915 laivan matkatessa New Yorkista kohti Liverpoolia. Laivassa matkusti Jane Finn, joka pelastui haaksirikosta. Hänellä oli mukanaan salaisia papereita, jotka katosivat sanoin kuin Janekin heti pelastautumisensa jälkeen. Niiden papereiden löytymisestä oli siis maan hallituksen kohtalo kiinni.

Lusitaniaa ei BBC:n elokuvassa ole olenkaan. Eikä tietysti voikaan olla kun elokuvan aika on siirretty 50-luvulle.

Ei Christie turhasta ole mainettaan saanut, se on selvä. Sen tämä uran alkupuolen kirjakin osoittaa. Minulle kirja oli perin positiivinen juttu. Niin kuin sanoin, en ole koskaan ollut Christien lukija - jostakin kumman syystä. Ehkä yksi syy on siinä, että en ole yleensäkään dekkareita paljoa lukenut ja siinä sivussa olen jättänyt Christietkin rauhaan. Tämä kirja antoi minulle uutta kuvaa Christiestä. En nimittäin aiemmin tiennyt, että hänen kirjoissaan voisi olla huumoria ja romantiikkaakin jännityksen rinnalla.

Nyt pitää katsoa telkusta tämä sarja kokonaisuudessaan, mutta takaraivossa on jo tieto, että ei elokuva ole ollenkaan sama kuin kirja.
Oisiko siis sittenkin viisaampi hankkia loput Tommyt ja Tuppencet vaikka tämän kesän lomalukemisiksi?
Kävipä tässä niin tai näin, niin et varmaan ylläty, kun sanon, että jos olet tutustunut pelkkään Poirotiin ja neiti Marpleen, niin tutustu nyt ihmeessä Tommyyn ja Tuppenceenkin.

Agatha Christie: Salainen vastustaja.
Suomentanut Eva Siikarla.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.
Sivuja 310.
WSOY 2013

Ilmari Manninen: Pohjan pitkiltä periltä. Retkeilyllä Länsi-Lapissa.

"Nykyisin ovat Lapin-matkat muodissa", aloittaa Ilmari Manninen kirjansa ja jatkaa "Useimmat matkustavat Petsamoon. Harvat eksyvät läntiselle reitille, joka pitkin Tornion- ja Muonionjoen laaksoa vie Enontekiön kirkolle, missä maantie loppuu, turistinkin kannalta kesken".

 Tässä on sitä jotakin! Jo pari sivua luettuaan tajuaa, että tässä kirjassa on ovi toiseen maailmaan, toiseen maailman aikaan. Kirjassa astutaan kiireen rajan yli. Täällä meillä päin nimittäin sanotaan, että Napapiiri on kiireen raja. Sen rajan kun ylität ja astelet siitä pohjoiseen, niin kiire jää taakse.

Manninenkaan ei pitänyt kiirettä. Ajattelehan, että hän teki matkansa Kemistä länsirajaa pitkin Enontekiön Palojoensuuhun ilmeisesti vuonna 1929. - Ainakin hän kirjoittaa 3.3.1934 päivätyssä esipuheessaan, että "Matkan suoritin viitisen vuotta sitten". Lopulta tuore matkakirja painetaan luettavaksi vuonna 1936. Ei siinä hyvää asiaa kiireellä pilattu!

Tuo aloitus "nykyisin ovat Lapin matkat muodissa", on siitä hieno, että se on kuin tämän talven Lapin Kansan otsikoista tai YLEn iltauutisista repäisty. Kirjan julkaisemisesta kuluneet 80 vuotta eivät ole tuota asiaa miksikään muuttaneet. 

Se muoti on kyllä siinä muuttunut, että eipä silloin vuonna 1929 tainnut kovin paljon tulla turisteja maamme rajojen ulkopuolelta, mutta esimerkiksi helmikuussa 2017 Lappiin tuli turisteja ulkomailta noin 250 000 yöpymisen verran! Kiinalaiset ovat nyt uusi kasvava tulijoiden ryhmä. Lappi on päässyt hyvin läpi kiinalaisessa mediassa ja se on sytyttänyt Lappi-kuumeen monille varakkaille kiinalaisille.

Mutta mennäänpä vielä Manniseen ja hänen kirjaansa. Se 80 vuoden takainen kuvaus länsirajan elämästä on kiehtova. Matka alkaa kuvauksella Kemin kaupungista. "Kemi on varsin tyypillinen pikkukaupunki, tuollainen hiljaisuuden tyyssija. - - - Ihmettelin kahvilain paljoutta. Kadulle raikui avatuista ovista ja ikkunoista gramofonin leikkaava parku. Huvittelunhaluisia näytti olevan riittämiin."

Sitten tullaan jo Pelloon. "Jos etelän ihmisille kerrottaisiin, että täällä Tornionjoenlaaksossa asutaan kesällä navetoissa, eikä annettaisi tarkempaa selitystä, saisivat he hyvin nurjan käsityksen sikäläisen väestön puhtaudesta. Mutta asianlaita on aivan päinvastainen. Torniojokilaakson väestön puhtaudenharrastus on esikuvallista..."

Luku, joka on otsikoitu "Vaattojärvelle" alkaa säälitellen niitä, "jotka tulevat Peräpohjolaan tai Lappiin komeasti autolla ajaen ja tyytyvät katselemaan näköaloja nykyaikaisesta ajoneuvostaan käsin". Manninen sanoo, että täällä matkoilla tarvitaan moitteettomasti toimivia jalkoja ja palkeita ja mukavuuden vaatimuksista on luovuttava jos aikoo nähdä aitoa elämää. "Erämaa antautuu vain jalan taivaltavalle."

Vaattojärven nähtävyyksistä kertova luku alkaa reilun neljän sivun kuvauksella Peräpohjolan eukoista, jotka polttavat piippua. Manninen oli kysynyt eräältä emännältä kuinka kauan tämä oli piippua polttanut. Vastaus oli, että "minä olen polttanut piippua syntymästäni saakka. Toisessa suupielessä oli tissi ja toisessa piippu."

Poronhoidon kuvaus on toki saanut sivuja viisinkertaisesti verrattuna eukkojen piipunpolton kuvaukseen, mutta on kirjassa myös sellainen luku kuin "Kansantieteellistä hajua". Manninen sanoo omistavansa tämän luvun Lapin hajuille. Hän tekee Lapin hajuista tällaisen luokittelun: 1) makuuvaatteiden tuoksut, 2) ruoka-aineiden haisut ja 3) muut löyhkät. Tämän luokituksen yksityiskohtaiset kuvaukset väkisinkin hymyilyttävät.

Tuon ajan matkalaiselle olivat tienvarren kievarit tärkeitä. Niiden "ruokamuoreja" Manninen kuvaa suorasanaisesti. "Ja tulta kohentelemassa istui takan ääressä pulska Lapin-Elli - varmaankin koko Lapin ja Peräpohjolan valtavin ruho."
"S-n kievarin emäntä, helmipä oli tuo eukkonen. Ihmeellistä vain, miten ihmisen nahka venyy.  Ei tälle emännälle vedä vertoja edes Lapin-Ellikään, niin mahtava kuin onkin."
"Fetan emännästä en muista muuta kuin takaliston, kun hän käänsi sen meille ja konttasi kievarikamarin sängyn alle etsimään pesuvatia."

Kansantieteilijä kun oli, on Manninen vielä kirjoittanut luvut poronhoidosta ja tietenkin pohjoisen käsitöiden tekijöistä ja heidän tuotteistaan. Mielenkiintoinen oli myös luku "Uuttu". Kirjoittaja selittää, että siipikarjanhoito ei näin pohjoisessa juurikaan onnistu, mutta sen sijaan rakennetaan pesäpönttöjä, uuttuja, sotkille ja koskeloille. Niistä sitten kerätään munia ruokataloutta varten. Homma oli kuulemma laitonta, mutta Palojoensuun poliisillakin oli useita pönttöjä vain parinkymmenen metrin päässä talostaan. Se siis siitä laittomuudesta.

Kirjan teksti on näin vanhaksi kirjaksi helppoa ja mukavaa luettavaa. Aikaansa nähden hyvälaatuisia kuvia kirjassa on reilut 50. Se on paljon kun sivuja kirjassa on vain 108.

Alunperin kirja on leimojen mukaan kuulunut Kemin kaupunginkirjaston
kokoelmiin, mutta lopulta siihen on lätkäisty leima "Poistettu myytäväksi". Jonkun kirpparin kautta se sitten tuli minun aarteekseni.
Mukava tätä on suositella jokaiselle Lapista ja Lapin matkailusta kiinnostuneelle, mutta tosiasia taitaa olla, että ei tätä ihan helposti käsiinsä enää saa. Taitaa olla kustantajan varastoista jo loppunut. Antikvariaatti Menec näyttää kyllä myyvän yhtä kirjan kappaletta hinaan 60 euroa. Osta pois!

Ilmari Manninen: Pohjan pitkiltä periltä. Retkeilyllä Länsi-Lapissa.
Sivuja 108.
WSOY 1936

Arto Juurakko: Lemmen leimahruksia

Toisinaan hyvä kirija ossaa tulla takasin kotia, vaikka sen maailmalle lähettäis. Ainakin tämä osasi. Laitan siis teidän - hyvät lukijat - silimien etteen Lemmen leimahruksia.

Onhan siitä jo aikaa jokunen vuosi, kun kirpparilla näin myynnissä tämän Arto Juurakon runokirjan Lemmen leimahruksia. Hinta vain 1:50!  - Ei siinä tarvinnut miettiä, että ostanko vaiko enkö osta. Tietenkin ostin, kun omani olin antanut joululahjaksi pojalle ja sen vaimolle.

Sitten meni taas aikaa ja poika pesueineen tuli sunnuntairuualle meille kotia. Olin juurikin lemmen leimahruksis ollu heti aamusta asti tuota vaimoani kohtaan ja niinpä siitä innossa hain hyllystä tämän Juurakon kirjan ja luin karjalanpaistin kyytipojaksi siitä ääneen yhden runon.
Sen runon luettuani kehuin pojalle ja sen vaimolle kuinka oli mukava, kun löysin tämän kirjan kirpparilta. - Minähän annoin sen omani teille lahjaksi.

Poika sanoi, että näytähän. Kirjassa oli vielä se kirpparin hintalappu takakannessa (niin kuin on vieläkin) ja poika sanoi, että sorry vaan, tämä on se sun antama lahjakirja joka me vietiin lukemisen jälkeen kirpparille myyntiin.

Niin kuin varmaan ymmärrät, niin olin ihan ilosta ymmyrkäisenä, kun tajusin, että rakas kirjani on nyt tullut takaisin kotiin! Eikö se Hellstenkin kirjoittanut sen kirjan, jonka nimenä oli, että 'Saat sen mistä luovut'? - Kyllä oli Hellsten oikiassa!

Suomalaista miestä kehutaan puhumattomaksi ja semmoseksi, jolta ei juuri tunteiden ilmauksia ainakaan rakkauden suhteen hevin tule. Juurakon kirja saa lukijan äkkiä vakuuttumaan, että kyllä suomalaisen ja ainakin eteläpohojalaisen miehen sisuskunnassa rakkauden tunteet leimahtelee voimallisesti. Ne ihan vain ettivät sopivaa ilmapiiriä tulostuakseen rakkauden kohteen kuultavaksi.

Juurakon murrerunot ovat suoranaista vakavahenkistä ilotulitusta rakkauden ja huumorin yhdistelminä. En usko, että tästä kirjasta ja sen tyylistä tykkääminen on omalla kohdallani aivan vain sen varassa, että sukujuureni ovat siellä Kauhavan ympäristössä eteläisellä Pohjanmaalla. Kyllä se tykkääminen taitaa olla siinä, että minussakin asuvat rakastuneen miehen tunteet löytävät kirjan teksteistä myönteistä ja tuttua vastakaikua. Runojen sanoituksiin on helppo samaistua.

Runojen nimet jo kertovat vahvoista tunteista: Taharon lähemmäs, Lemmen valakia, Rumakki saa rakastaa, Miätin sua, ku et oo täs, Läheesyys ja vielä esimerkiksi vaikka tämä runo: Pussates ei tekohampahia tarvita.

Nyt kun äitienpäivä on ihan pian taas tulossa, niin sitä puhumatonta miestä ajatellen, sinä vaimoihminen voisit ostaa miehellesi äitienpäivälahjaksi Juurakon runokirjan. Tämä Lemmen leimahruksia taitaa olla jo loppuunmyyty, mutta ainakin paria muuta yhtä hyvää on saatavissa.
Kun mies sitten ällistyneenä aukaisee äitienpäivälahjaansa paketista, niin voit sanoa niin kuin Ilkka-lehti oli kuulemma näitä Juurakon kirjoja kommentoinut, että  "Juurakon runoista voi pohjalaismieskin lainata herkkiä lauseita".
Ja jos tuo "pohjalaismieskin" ei satu kohilleen, niin laita selkeämpi osoite sanoillesi. Jospa se mies löytäisi Juurakon runoista sanoja, joilla voisi opetella rakkauttaan ilmaisemaan.

Nyt kun Lemmen leimahruksia on palannut kotiin, en sitä enää koskaan maailmalle lähetä. Taidan tänä iltana peiton alle mentyämme lukaista vaimolle vaikka runon Läheesyys. Sen runon lopussa Juurakko niin mukavasti runoilee kuinka

"hommatahan kapiampi sänky,
notta varmahan oomma
toistamma lähempänä
täs yhteeses elämäs
yälläki". 

Isosti suosittelen! Tätä lukiessa (ääneen vaimolleen) rakkaus piankin leimahtelee ite kullakin.

Arto Juurakko: Lemmen leimahruksia.
Kansi Leena Kilpi.                                                            
Sivuja 95.                     
Minerva Kustannus Oy 2010                                                                                                                                                                               
 

Peder Olsen: Rukouksella parantaminen

Kirjan ensimmäinen lause jo haastaa väitteellään lukijan ajattelemaan : "Kysymys rukouksella parantumisesta tulee ennemmin tai myöhemmin ajankohtaiseksi useimmille ihmisille."

Ennen kuin kerron tarkemmin tuosta kirjasta, kerron oman kokemukseni, siitä miten rukous tuli ajankohtaiseksi. Olin saanut laskuvarjohyppykurssin 50 v. synttärilahjaksi.

Kaikki meni hyvin vielä siihen asti kun hyppäsin lentokoneesta kilometrin korkeudessa. Ensimmäinen ongelma oli siinä, että kun katsoin yläpuolelleni avautunutta laskuvarjoa, huomasin sen narujen olevan kierteellä.

Hyppykouluttajat olivat toki kertoneet tästäkin mahdollisuudesta sanoen, että jos hyppääjä ei saa kierteitä auki 600 metrin korkeuteen pudotessa, pitää ottaa varavarjo käyttöön. Nuo kierteet saattaisivat tehdä varjon ohjaamisen vaikeaksi...

Sätkyttelin siellä taivaalla aikani ja 700 metrin korkeudella kierteet avautuivat. Lopunkin matkan tulin sen verran vauhdilla, että kompuroin laskeutuessani. Löin käteni niin, että pikkusormen kämmenluu meni rikki ja ranteen yhdestä luusta lähti siru irti.  

Lääkäri hoiti kämmenluun lastoittamalla, mutta se ranteen siru sai lääkärin sanomaan, että kyllähän tuo voidaan leikata, mutta jos suinkin pärjäät niin emme leikkaa. Koskaan kun ei tiedä, että tuleeko ranteesta leikkaamalla parempi vai huonompi.

Lääkärin arvio oli, että loppuikäsi tuo ranne oireilee, se on selvä.

Kipsin poisottamisen jälkeen kämmen oli ok, mutta ranteeseen kävi aina tosi kipeää jos sitä vähänkään liikautti. Rukous parantumisen puolesta tuli minulle perin ajankohtaiseksi.

Sitten syksyllä meillä oli kolmen seurakunnan yhteinen työntekijätapahtuma. Meitä oli vapaa-seurakunnasta, helluntaiseurakun-nasta, luterilaisesta seurakunnasta ja puhujavieraana oli Lontoosta erään anglikaaniseurakunnan kirkkoherra.

Loppu lyhyesti: erään raamatuntutkistelun jälkeen rukoiltiin sairaiden puolesta. Ryhmässä, jossa olin, oli lisäkseni kaksi luterilaisen kirkon työntekijää. Heillä ei ollut sairauksia, joiden puolesta rukoilla, mutta minulla oli se ranne. Lyhyt rukous: Jeesus paranna tämä Esan ranne, anna terveys.

Siinä se oli. Kipu ei lähtenyt heti, mutta noin viiden minuutin kuluttua kipu oli pois. Eikä se ole takaisin tullut. Parantumisesta on kohta yhdeksän vuotta ja parantuminen on ollut pysyvää.

Kirja, jonka esittelen, on vanha. Olisin toki voinut ottaa hyllystäni monta tuoreempaakin, mutta jokin tässä 1951 suomeksi painetussa kirjassa kiehtoi niin paljon, että otin tämän. Sen kirjoittaja on norjalainen pappi Peder Olsen ja kirjan nimi on 'Rukouksella parantaminen'. Sen on kustantanut luterilainen Suomen Lähetysseura.

Kirjoittaja lähtee siitä, että jos kysytään parantaako Jumala sairaita vastauksina rukouksiin, niin tähän kysymykseen täytyy lähteä ensin hakemaan vastausta Raamatusta.

Hän käy läpi Uuden testamentin tekstejä ja sitä kuvaa mikä sieltä nousee parantamisesta. Sitten hän menee kirkkohistoriaan ajanlaskumme alkuun ja nostaa sieltä kirjallisia todisteita, että silloin sairaita parannettiin rukouksella. Sieltä tullaan sitten pikkuhiljaa kohti tämän kirjan kirjoittamisen aikoja, ja Olsen kertoo, kuinka kaikkina aikoina Jumala on parantanut vastauksena rukouksiin.

Kirjan takakannesta voi lukea, että "kysymys rukouksella parantamisesta on ollut viime vuosien kiistellyimpiä aiheita kristittyjen piirissä". Asia on siis aina herättänyt keskustelua ja jopa väittelyä. Se mitä aiheesta on viime aikoina mediassa kirjoitettu, ei siis ole mitään uutta, vaan paremminkin vanhan kertausta. 

On ihan hyvä kysyä, että onko Jumala olemassa ja jos on niin parantaako Jumala sairaita? Samalla on hyvä sen verran tutkia historiaa, että sellaisia parantumisia, joita ei ole voitu mitenkään selittää, on tapahtunut kristillisen seurakunnan piirissä aina. - Selittää? Sanomme selitykseksi, että Jumala parantaa edelleenkin vastauksena rukouksiin. Siinä on samalla kertaa paljon selittämätöntä, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö paranemisia tapahtuisi.

Myönnän kyllä. että "väärennöksiä" ja luulottelua on aina rukouksella parantamisen tiimoilla ollut, mutta onko tuo nyt mikään ihme? Ihme on se, että ihan aitoja paranemisia tapahtuu. Sitä ihmettelen itsekin tässä tietokoneen näppäimistöä naputellessa. Minulle se on ihme, että ranteeseen ei käy kipeää.

Tätä Olsenin kirjaa näyttää olevan vielä myynnissä netin antikvariaateissa ja on siitä otettu uudempikin painos joskus 80-luvulla.

Jos aihepiiri kiinnostaa, niin mars mars paikalliseen kirjastoon ja sieltä mukaan kassillinen tämän aihepiirin kirjoja. Yksi tuoreempi on vaikka Peter H. Lawrencen Henki, joka parantaa. Se on Päivä Oy:n kustantama vuodelta 2011.

Olsenin rohkaisemana ja oman kokemukseni siivittämänä sanon tähän loppuun, että jos olet sairas, niin rukoile. Mene vaikka johonkin seurakuntaan, jossa rukoillaan sairaiden puolesta ja pyydä heitä rukoilemaan puolestasi.

Peder Olsen: Rukouksella parantaminen
Suomentanut Singnild Tennberg
Sivuja 189.
Suomen lähetysseura 1951

Aune Mikkonen: Kotona viidakkokylässä

Kirja Kotona viidakkokylässä kertoo tapauksen, jossa nainen joutuu miettimään kristityn aviomiehensä rakkaudettomuutta vaimoaan kohtaan. Vaimo kertoo huolensa lähetystyöntekijälle, joka ihmettelee, että miten niin miehesi ei rakasta sinua? Vaimo vastaa surullisena, että mies on kyllä muuten hyvä, mutta hän ei koskaan lyö minua.
Kirjan kotikylä on Papua-Uusi-Guinean viidakossa, ja kylän vanhan kulttuurin mukaan mies, joka ei lyönyt vaimoaan kohtuullisesti, ei välittänyt vaimostaan.

Papua on siitä erikoinen valtio, että sen kuusi ja puoli miljoonaa asukasta puhuvat 832 eri kieltä äidinkielenään. Ongelmana on se, että yli puolella noista kielistä ei ole kirjoitettua muotoa, ei kielioppia eikä tietysti mitään luettavaa tekstiä.

Kirja kertoo  kuinka Pirkko Luoma lähti kolmikymppisenä raamatunkäännöstyöhön Papualle vuonna 1978 ja asui siellä aivan vähää vaille kolmekymmentä vuotta.  Papualla hän löysi kotikylänsä urim-heimon keskuudesta, opetteli työtoverinsa kanssa heimon kielen, teki kielelle aakkoset ja kieliopin ja samalla he alkoivat kääntää raamattua heimon kielelle.

Me joilla kirjoitettu äidinkieli on "aina" ollut, emme ihan helposti tajua kuinka suuriarvoinen lahja se on meille. Luoman tarinan luettuaan ymmärrys oman kielen merkityksestä ainakin jonkin verran aukeaa.

Usein kuulee kritisoitavan lähetystyöntekijöiden työtä sen suhteen, että miksi ei niiden ihmisten siellä kaukana anneta olla rauhassa, vaan mennään tuhoamaan heidän kulttuuriaan. Joskus tuo kritiikki on varmaan ainakin osaksi oikeaan osuvaa, varsinkin jos kristillisyys on mielletty vain länsimaisen kulttuurin viemisenä kaukaisiin maihin.

Kotona viidakkokylässä kertoo paikallisen kulttuurin hyviä puolia tukevasta lähetystyöstä. Oman kirjakielen luominen oli aivan ykkösjuttu urimilaisille ja jo se edelleenkin vahvistaa heidän omaa identiteettiä.

Kristillinen usko ja Raamatun tekstit äidinkielellä luettuna toki muovaavat kulttuuria. Osa heimon kulttuuria oli henkien pelko, joka leimasi heimon koko elämää. Siihen kristillinen usko toi sanomaa hyvästä Jumalasta, joka on voimakkaampi kuin nuo pelottavat henget. Monet urimilaiset saavat oppia tuntemaan Jumalan, jota ei tarvitse pelätä, koska Jumala on rakastava ja hyvä Jumala.

Kulttuuri muuttui siltäkin osin, että miehen ja vaimon suhteen hyvyyttä ja keskinäistä rakkautta ei enää tarvinnut vahvistaa sillä, että mies löi vaimoaan. Pikkuhiljaa hyväksyttiin, että rakkaus ei tarvinnut merkikseen vaimolle annettua kohtuullista selkäsaunaa.

Urimin kielessä heijastuu luonnon ehdoilla elävän viidakkoheimon elämä. Se tekee itämaisen kulttuurin keskellä syntyneen Raamatun kääntämisen perin haasteelliseksi. Kaikille Raamatun sanoille ei ollut urimissa selkeää vastinetta ja sopivan sanan löytämiseksi piti kääntäjien tehdä paljon töitä. Yksi esimerkki tästä: sapatti. Se käännettiin urimiksi ilmaisulla päivä, jolloin istutaan hengähtämään. Parannuksen tekeminen on mahan kääntämistä ja katkeralla ihmisellä on paha maha. Sisuksien kääntely tarkoittaa urimin kielessä ajattelemista.

Jos haluat katsoa miltä urimin kieli näyttää kirjoitettuna, niin klikkaa tästä tai tästä.
Hyvä artikkeli Papuan kielitilanteesta ja raamatunkäännöstyön vaikutuksesta on myös tämä Suomen ulkoministeriön sivulta löytyvä juttu.

Kotona viidakkokylässä on kuvaus Pirkko Luoman elämästä ja kutsumuksesta, mutta samalla myös kuvaus lukijalle oudosta kulttuurista ja Jumalan sanan elämää positiivisesti muuttavasta vaikutuksesta.

Pirkon lähettäjinä olivat Suomen Lähetysseura ja Wycliffe -järjestö. 

Aune Mikkonen: Kotona viidakkokylässä. Pirkko Luoma Papua-Uudessa-Guineassa.
Sivuja 176.
Suomen Lähetysseura 2014.

Einar Odd Mortensen: Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa

Tosikertomukset seikkailuista erämaissa ovat aina kiinnostaneet lukijoita, varsinkin nuoria miehiä. Itse en enää uskalla sanoa kuuluvani nuorten miesten joukkoon, mutta silti Turkiskauppiaana intiaanireservaatissa oli mielenkiintoinen luettava ja seikkailukirjaksi helposti määriteltävissä. Kirjan kannen teksti kuvaa sisältöä sanoilla "Karun kiehtova elämäni Pohjois-Kanadan erämaassa 1925-1928".

Einar Mortensen oli norjalainen kaupunkilaisnuorukainen kun hän innostuu lähtemään Kanadaan vuonna 1925. Siellä hän päätyy turkiskauppiaaksi intiaanireservaattiin ostamaan turkiksia ja myymään kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta intiaaneille. Hänellä ei ole mitään kokemusta alasta, mutta onhan erämaassa aikaa opetella.

Mortensen kirjoitti seikkailuvuosistaan käsikirjoituksen, jonka hänen sukulaisensa löysivät vasta vuosikymmenten jälkeen. Kirja julkaistiin Norjassa vuonna 2007  ja siten kaksi vuotta myöhemmin suomeksi.

Kirjan tarinan todeksi elänyt Einar kertoo, että hänellä oli perin romanttinen kuva intiaaneista, mutta pian Kanadassa hän sai huomata, että Viimeinen mohikaani -kirjan intiaanit olivat jo aikaa sitten kuolleet. "Nykypäivänä intiaanit ovat sekoitus omaa menneisyyttään ja valkoisen miehen nykypäivää."

Kirjan tapahtumat ovat siis hyvä kuvaus 20-luvun elämästä reservaatissa, intiaanien kulttuurista, joka oli muutoksessa, kauppakomppanian ahneudesta, mutta samalla se on myös kuvaus suurten erämaiden luonnosta.

Einar eli nuo kolmisen vuotta silmät ja korvat avoinna kaikelle kokemalleen ja niinpä kirjasta löytää monta kuvakulmaa. Kuvaukset intiaanien elämästä, luonteesta, samoin kuin valkoisten metsästäjien ja kauppiaiden elämästä ja näiden kahden kulttuurin kohtaamisesta saivat minut lukijana menemään kirjan läpi nopeasti. Seuraavalle sivulle ei tarvinnut itseään houkutella - niin mielenkiintoisia kuvaukset olivat.
   
Pienetkin asiat, niin kuin hyttyset, ovat saaneet tilaa sivukaupalla. On sanottava, että enpä ole koskaan lukenut niin todentuntuista kuvausta hyttysistä kuin luin tästä Mortensenin kirjasta. Reilun viiden sivun verran hän kuvaa sitä millaisia verenhimoisia petoja Kanadan erämaissa lentävät hyttyset ovat.

"Yksi kanadalaisen hyttysen nopeasti paljastuva ominaisuus on sen lähes yliluonnollinen kestävyys ja yritteliäisyys. Se voidaan lyödä raajarikoksi. mutta häiriintymättä ja huolettomana se jatkaa heti ryömimistä ja laahaantuu uuteen paikkaan." 

Kirja kunnon seikkailuista, niistä tosikertomuksista kiinnostuneille. Tämän luettuaan voi pykälän verran viisastuneena harkita itsekin Kanadan erämaihin lähtemistä.

"Joittenkin sisimmässä soi erämaan kutsu. Keskellä kulttuurin kangistavaa vaikutusta ja ahdistavaa hengettömyyttä jotkut alkavat kaivata villiä erämaata ja vapaata elämää luonnollisine iloineen ja suruineen..."

Einar Odd Mortensen: Turkiskaupiaana intiaanireservaatissa.
Suomentanut Marja-Liisa Tolvanen.
Sivuja 148.
Minerva Kustannus Oy 2009.

Puhutaanko kielillä? Kielillä puhuminen kirjassa John L. Sherrill: He puhuvat uusilla kielillä.

Kielillä puhuminen on puhututtanut viime aikoina suomalaisia ihan mediaa myöten. Eikä ihme, sillä jos kielillä puhuminen on totta, niin sehän on ihme. Ei sitä voi järjellä selittää.

Terhi Törmälehdon kirja Vaikka vuoret järkkyisivät nosti kielillä puhumisen median ja sitä kautta suomalaisten yhdeksi mielenkiintoiseksi kahvipöytäkeskustelujen aiheeksi.

Kun itse jatkoin blogilistaani kirjoistani, sattui käteen Sherrillin kirja He puhuvat uusilla kielillä. Itse olen lukenut tämän vanhan kirjan jo joskus ihan 1980 luvun alussa. Sehän oli jo silloin kohtuu vanha, painettu 1969.

Sherrillin kirja kielillä puhumisesta on siinäkin mielessä mielenkiintoinen, että hän itse ei ollut helluntailainen eikä hän puhunut kielillä. Hän taisi olla episkopaalisen kirkon jäsen. Sattuneesta syystä hän kiinnostui tutkimaan aihetta ja kun kirjailija / toimittaja oli, niin näki aiheessa olevan mahdollisuuksia kirjan tekemiseksi asti.

Kirja on hänen oma kertomuksensa tutkimustyöstään ja se lähtee liikkeelle New Yorkissa vuodesta 1959. Sherrill törmää erääseen henkilöön, joka oli tutustunut kristittyyn, joka puhui kielillä. Siitä lähtee liikkeelle tapahtumasarja, jossa Sherrill toimittajan innolla tutustuu yhä enemmän ihmisiin, jotka kertovat puhuvansa kielillä. Heitä oli jos mistä seurakunnasta ja mitä erilaisimmista uskovien yhteisöistä. Oli korkeakirkollista väkeä ja oli duunaria jos isoja johtajiakin.

Luin kirjan nyt vuosikymmenien jälkeen uusiksi ja yllätyin sen sisällöstä positiivisesti. Sitä löytyi mielenkiintoinen katsaus kielillä puhumisen esiintymisestä eri puolilla maailmaa ihan kristillisen seurakunnan alusta saakka. Kirjan kuvaukset siitä miten Pyhän Hengen ilmiöt valtasivat alaa kristittyjen keskuudessa 60-luvun alussa USAssa olivat mielenkiintoisia. Leviäminen oli kuin kulovalkea, joka löysi uusia ja uusia laajenemisen mahdollisuuksia kaikista kirkkokunnista.

Tärkeäksi Sherrillille muodostui kysymys siitä, että olivatko nämä kielet vain ihan huuhaata, hurmosta ja joukkohysteriaa, vai oliko kysymys ihmeestä ja jopa todellisista kielistä. Tutkimuksissaan hän löytää monia tapauksia, joissa joku oli todistettavasti puhunut kieltä, jota hän ei osannut. Silti joku kuulija ymmärsi, koska osasi kyseistä kieltä.
Samalla hän huomaa myös sen, että useinkaan kieltä ei kukaan ymmärrä ja kieli tuntuu olevan vain mysteerinen kieli, jota puhujat käyttävät kummallisesti rukouskielenään. Kumpaankin ilmiöön hän löytää vahvistukset Raamatun sivuilta.

Sherrill nauhoittaa puhetta, kuunteluttaa niitä kieliasiantuntijoilla ja kysymyksiä on miehellä päässä vaikka kuinka paljon. Hän on tekemisissä asian kanssa, jota hän ei voi ymmärtää. - Mitä siitä sitten seurasi? Sen lukekoon asiasta kiinnostunut itse tästä kirjasta.

Minullakin on omat kokemukseni kielillä puhumisesta. Mielenkiintoista on ollut helluntailaisena huomata, että kielillä puhuminen on nykyisin Suomessa aivan yleistä eri seurakunnissa. Se ei ole vain helluntailaisten yksinoikeus, vaan yhtä lailla jopa luterilaisessa seurakunnassa monet puhuvat rukoillessaan kielillä. Jopa papit ja lukkaritkin. Piispoista en ole niin varma.

Oli hienoa, että Törmälehdon kirja nosti aiheen esille, mutta surku kuinka siitä seuranneissa median jutuissa kielillä puhuminen on leimattu pääsääntöisesti vielä vain helluntailaisten omaksi jutuksi. Se leima kertoo, että toimittajalta on jutun taustoitus jäänyt tekemättä kyllin hyvin. Kielillä puhuminen on maailman laajuinen ilmiö kristillisissä seurakunnissa. Kukaan ei ole pystynyt laskemaan paljonko kielillä puhujia on maailmassa, mutta olisko huonokaan arvio jos arvelisin, että kielillä puhujia on nyt noin 500-1000 miljoonaa ihmistä? Eiköhän se tuohon haarukkaan osu. Voin perustella väitteeni jos joku perusteluja haluaa. - Kuulutko sinäkin tähän kielillä puhujien joukkoon?

Lukemisen arvoinen kirja tämä ilman muuta on. Uutena sitä ei kaupoista taida saada, mutta sen verran googlasin, että antikvariaateista kyllä löytyy ja hinta on yleensä alle kympin. Kirjastoistakin kannattaa kysellä - tarkistin, että ainakin joistakin kirjastoista tämä löytyy.

John L. Sherrill: He puhuvat uusilla kielillä
Suomentanut Tytti Vanhala
Sivuja 202
Ristin Voitto 1969

Rosa Liksom: Väliaikainen

Kirjastosta se sattu joskus alaku talavesta käteen jäämään tämä Liksomin Väliaikainen. Se taisi olla tuo murre, joka ihan ensiksi koukutti kun siellä kirjaston hyllyn ääressä tätä vilikasin.

Joku tässä Liksomissa on ollut sellaista, että en ole ennen lukenut, vaikka sillon aikanaan Hytti nro 6 oli häneltä palijo esillä mediassa. Sillähän tuli Finlandia-palkinto, oliko se vuonna 2011.

Väliaikainen on täynnä lyhkäsiä juttuja, jotka on jaoteltu otsikoitten Muu maailma ja Pohjoinen alle, kahteen ryhmään. Pohjoisen alla on tietysti tuo murre ja sen tämä Liksomi kyllä osaa hienosti kirjottaa. Ihan katteeksi kävi. Murre kun on tosi vaikia kirijottaa niin hyvin, että sitä jaksaa lukia. - No, ehkä lukemisessa auttoi tällä kertaa sekin, että yksittäinen juttu on aina niin lyhyt, että aivot ei jaksa väsyä hoon päälle puhumisen lukemiseen. Ja toinen, mikä auttoi, että ite asun alueella, jossa aina jokus tuon tyylistä puhetta kuulee ja parhaimmillaan osasin lukiessa lähes laittaa tekstin nuotituksenkin oikein. 

 Jutut, siis kaikki jutut, niissä on semmonen tuntu, kuin ne olis ihan justiin aamusella repästy esille jonkun ihimisen oikiasta elämästä ja saman tien ne tarjoillaan lukijalle.

Kirjana tämä oli nopeasti luettu kannesta kanteen, mutta sitte sitä piti kelata uudelleen sieltä täältä. Jotku luvut vaan oli semmosia, että yksi lukukerta ei riittänyt. On tuo nyt ollutkin ainakin kaksi, jos ei kolmekin kuukautta kirjastosta minulla lainassa, jotta uusintoja on hyvin ehtinyt tehdä. Siis lainausuusintoja ja luku-uusintoja.

Yksi juttu kirjassa oli kahteen kertaan... tai oli niissä kahdessa kai sen verran eroa, että toisessa oli lopussa yksi kappale enemmän. Se viimenen kappale teki niistä jutuista kyllä ihan erilaiset. Toinen päättyi kohtuu kauniisti ja toinen kamalasti.

Pitänee joskus tarttua Liksomin tuotoksiin uudemmankin kerran. Onko se sitten tuo kuutoshytti vai joku muu, se jää nähtäväksi. Joka tapauksessa ei voi sanoa muuta kuin, että johan on tämä Liksomi taitava kirijottaja.

Liksomin kotisivut löytyvät tästä.

Rosa Liksom: Väliaikainen
Sivuja on 173.
Like 2014

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Tähän kirjoitukseni ensimmäiseen lauseeseen 'Yhden lapsen kansa' -kirjassa olisi monta kohtaa, joista voisi ottaa tekstilainauksen. Pitäisi vain päättää haluanko ihan aluksi järkyttää blogilukijaa vai päästänkö vähän helpommalla...

Manninen sai kirjastaan 'Yhden lapsen kansa' Tieto-Finlandia -palkinnon vuonna 2016 ja sen antaminen oli kyllä ihan perusteltua. Olemmehan me Suomessa kyllä kuulleet vuosien varrella paljonkin Kiinan yhden lapsen politiikasta, mutta tämän kirjan haastattelukertomusten kautta asia tulee joillakin sivuilla suorastaan liiankin lähelle ihoa.

"35-vuotinen väestöpoliittinen kokeilu aiheutti paljon kärsimystä ja jätti jollakin tapaa jälkensä jokaiseen kiinalaiseen." Tämä kirjan takakannesta poimittu ajatus on paljon sanottu, mutta kun kirjan lukee, niin tajuaa, että totta se on.

Kirjan tarinat ovat hyvinkin laidasta laitaan tuon kokeilun keskeltä. Sieltä löytyy Dong Mein, joka oli kylänsä syntyvyydensääntelystä vastaava henkilö. Hänen tehtävänsä oli valvoa, ettei kylässä synny lapsia enempää kuin oli lupa syntyä. Hänellä oli kotonaan listattuna kylän naisten kuukautisten aikataulut ja tarvittaessa hän houkutteli tai painosti raskaaksi tulleet naiset aborttiin tai sterilointiin.  

"Sterilisaatiota varten naisia saatettiin vain panna makaamaan vierekkäin maahan ja operaatio hoidettiin siinä." Homma voitiin hoitaa puuduttamatta ja kuin liukuhihnatyönä.

Myönnän, että kirjaa lukiessa minulla tuli yhdessä kohtaa ihan reilusti itku. Sen verran lujasti se iski tuonne tunnemaailmaan. 

Herra Wu'n, perheeseen syntyi jo toinen tyttö. Poikaa he olisivat halunneet ja kun kolmanteen yritykseen ei olisi saanut enää lupaa, niin herra Wu vei ja jätti tyttövauvan kalatorille siinä toiveessa, että joku hänet sieltä löytäisi. Poika syntyi sitten parin vuoden kuluttua.

Pakkoabortit aivan raskauden viime päivinä, vauvojen hylkäämiset, jopa syntyneen vauvan tappaminen, suuret sakkomaksut ja työpaikoista irtisanominen ylimääräisen lapsen syntymisen vuoksi olivat arkipäivää Kiinassa tuon yhteiskunnallisen kokeilun aikana. Nyt vuonna 2016 kokeilu on muutettu kahden lapsen politiikaksi eli tilanne on siltä osin ainakin vähän helpottunut.

Kirjassa kyllä jotkut haastateltavat myöntävät, että yhden lapsen politiikka oli pakon sanelema Kiinalle. Ilman sitä väestökasvu olisi karannut käsistä. Mutta on siellä kiinalaisten väestötieteilijöiden lausuntojakin, joissa sanotaan, että ei väestö olisi kasvanut niin paljoa kuin pelättiin ja siinä mielessä politiikalle olisi ollut vaihtoehtoja.

Tulevaisuus ei 35 vuoden kokeilun jälkeenkään silti näytä hyvältä. Nyt ongelmana on se, että kaikille miehille ei riitä vaimoja. Yhden lapsen politiikka kun vei tilanteen siihen, että perheisiin haluttiin siksi ainoaksi lapseksi poika. Raskauden alettua käytiin ultrassa ja vaikka klinikoiden henkilökunnalla ei ollut lupa kertoa, että tuleeko tyttö vai poika, niin se tieto heltisi rahalla. Jos oli tulossa tyttö, niin tehtiin abortti ja uusi yritys.  

Nyt pahimmillaan ihmiskauppiaat ryöstävät maaseudulta naisia ja myyvät heidät vaimoiksi kaupunkeihin. Vaimoja ostetaan ja ryöstetään myös naapurimaista. Tuttua on ollut sekin, että nämä kauppiaat ovat ryöstäneet tai ostaneet poikavauvoja ja myyneet niitä perheisiin, joihin poikaa ei muuten ole saatu.

Väkisinkin kirjaa lukiessa ajatukset menivät Vishal Mangalwadin kirjaan, jonka tuossa joku päivä sitten esittelin. Osaltaan Kiinan tilanteessa on ollut kysymys ihmisen arvosta. Kun ihmisiä tuntui olevan tarpeeksi ja jopa liikaa, niin äärimmäisyyksiin vietynä se tarkoitti pakkoabortteja ja jopa lasten tappamisia.

Suomessa olemme jo tottuneet aborttiajatukseen, mutta emme onneksi vielä siihen, että synnyttämään lähtevä nainen saattaakin joutua siihen tilanteeseen, että vauvaan pistetään tappava piikki ennen kuin vauva ehtii syntyä.

Kiinan Kommunistipuolue ei yhden lapsen kokeiluun lähtiessä miettinyt, että mitähän Raamattu sanoisi tästä asiasta. Olisi kuitenkin tainnut olla tarpeen miettiä. Niitä näköaloja Mangalwadin kirja lukijalle avaa ja samalla väittää, että kristillinen usko ja sen arvomaailma on siunaukseksi jopa ihan kansakuntatasolle asti.

Taas on tähän loppuun pakko sanoa, että lue tämä Mannisen kirja 'Yhden lapsen kansa'. Anna se järkyttää itseäsi. Järkyttyminen voi tehdä hyvää. Suosittelen.

Netissä on aiheesta paljon lisätietoa. Tässä klikkauksen päässä yksi englannin kielinen sivu.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa.
Sivuja 205.
Atena 2016

Vishal Mangalwadi: Kirja, joka muutti maailmasi. Miten Raamattu muokkasi läntistä maailmaa.

Vaan jopas oli silmiä avaava kirja! Melkein 500 sivua, mutta panihan ajattelemaan syntyjä syviä ja silti ihan tätä arkea, jonka keskellä elämme.

Vishal Mangalwadi on intialainen filosofi, lakitieteen tohtori ja yhteiskunnallinen uudistaja. Hän on syntynyt Intiassa 1949, ja vartuttuaan hän opiskeli intialaisissa yliopistoissa. Intialainen yhteiskunta, sen uskonnot ja ihmiset ovat se minkä keskellä hän on kasvanut ja elänyt. Hän paneutuu kirjassaan siihen mitä ja miten erilaiset maailmankuvat vaikuttavat yhteiskuntaan ja ihmisten elämään.

Yhteiskunnassa vaikuttava maailmankuva rakentaa yhteiskunnallisen elämän perustan ja sieltä se heijastuu vaikuttajaksi yksilöiden elämään. Suomessa vallitseva maailmankuva on kristillisen ilmoituksen ja opetuksen muovaama. Monikaan meistä ei silti osaa eritellä mitä ja miten kristillinen maailmankuva on vaikuttanut ja vaikuttaa ihan tavallisen suomalaisen elämän arjessa. Silti on sanottava, että se juuri on tuonut ja luonut suomalaisen hyvinvoinnin. -Sanopa mitä sanot, mutta näin on!

Kirjansa alkupuolella Vishal Mangalwadi kertoo omasta etsinnästään, jota voi hyvinkin nimittää totuuden etsinnäksi. Hän kertoo kuinka tässä etsinnässä joutui miettimään syitä intialaisen yhteiskunnan epäkohdille, köyhyydelle, korruptiolle, ja monin tavoin esille tulevalle hyvinvoinnin epätasaiselle jakautumiselle sekä totaaliselle ihmisten tasa-arvon puutteelle.

Esimerkkinä hän muistelee tapausta, jossa muutettuaan vaimonsa kanssa maaseudulle köyhien ihmisten keskelle asumaan, he yrittivät auttaa erään perheen kuolemaisillaan olevaa lasta. Ensin he joutuivat ihmettelemään kun perheen isä ja äiti eivät näyttäneet haluavan vastaanottaa apua. Lopulta Vishal ja Ruth, hänen vaimonsa, saivat luvan viedä lapsi sairaalaan. Lapsi toipui ja hänen vanhempansa hakivat tyttärensä kotiin. Kohta lapsi oli taas kuolemaisillaan. Vishal ja Ruth veivät tytön uudelleen sairaalaan ja häntä ruokittiin ja hoivattiin. Lapsi toipui uudelleen ja vanhemmat hakivat tytön takaisin kotiin, jossa hän pian kuoli.

Vishal kertoo, että koko tragedian taustalla oli hindulaisen maailmankuvan vaikutus yhteiskunnassa ja sen heijastuma tuon perheen elämässä. Perheessä oli jo yksi tyttö, jonka tehtävä oli huolehtia pikkuveljestä. Toinen tyttö oli turha painolasti, koska häntä olisi ollut pakko ruokkia vielä 10-12 vuotta. Sen jälkeen olisi pitänyt maksaa myötäjäiset ja uudet sukulaiset olisivat voineet pahoinpidellä tyttöä saadakseen lisää myötäjäisiä. Jos nuori vaimo olisi tullut raskaaksi, hänen olisi pitänyt vielä palata vanhempiensa kotiin synnyttämään ja taas olisi tullut lisäkuluja. Siispä tytön vanhemmat näännyttivät lapsensa nälkään, se oli kaikille helpoin vaihtoehto. Eikä se ollut rikos heidän maailmankuvansa mukaan.

Vishal ja vaimonsa Ruth olivat kristittyjä ja he katselivat tilannetta kristillisestä maailmankuvasta käsin. Heille jokainen ihminen oli tärkeä ja arvokas, mutta tytön vanhempien elämään vaikutti hindulaisuus ja heidän ratkaisunsa tyttärensä kohdalla perustui hindulaiseen maailmankuvaan. Tai oikeastaan Mangalwadi sanoo sen näin: "Naapurimme eivät ymmärtäneet Ruthissa herännyttä sääliä, koska he eivät olleet vakuuttuneet ihmisolennon ainutlaatuisesta arvosta. Se johtui siitä, että maassa oli ollut hindulaisuutta 3000 vuotta, buddhalaisuutta 2600 vuotta, islamia 1000 vuotta ja sekularismia 100 vuotta."

Ihmisarvo on kiinni maailmankuvasta. Tässä linkissä suomenkielinen 12 minuutin video, joka osaltaan kuvaa yhtä osaa hindulaisen maailmankuvan vaikutuksesta. 

"Kun minulle alkoi selvitä, että nämä maailmankuvien väliset erot olivat elämän ja kuoleman kysymyksiä... aloin puhua naapureillemme, että meidän on tarpeen oppia tuntemaan elävä Jumala ja luottaa häneen." (Mangalwadi, sivu 82)

"Ajatus ihmisarvosta ja ihmisoikeuksista tuli Intiaan kristillisen kasvatuksen myötä...Tässä yhteydessä kysymme, miksi länsimainen ihmiskäsitys muodostui niin täysin erilaiseksi kuin muut ja miten se vaikutti länsimaiseen etiikkaan, politiikkaan, tieteeseen, teknologiaan ja lääketieteeseen." (Sivu 83) 

Mangalwadin kirja on tutkijan ja filosofin tarkka ja yksityiskohtainen kuvaus siitä miten Raamattu ja sen tuoma maailmankuva ja ihmiskuva vaikuttavat myönteisesti kaikkialla siellä missä Raamatulle annetaan kunnioittavasti tilaa ihmisten sydämissä. Hän myöntää, että ei riitä se, että puhutaan kristinuskosta ja kristityistä maista, vaan tarvitaan ihmisiä, joiden maailmankuva on saanut muuttua Raamatun ja Jumalan tuntemisen kautta.

Nyt vain on Mangalvadin mukaan vaara siinä, että yhteiskunnat, joissa Raamattu ennen on ollut suuressa arvossa, pikku hiljaa hylkäävät kulttuurinsa perustan. Sen hylkäämisen seuraukset jo näkyvät ja alamäki tulee vain kiihtymään sen mukaan mitä kauemmas Raamatun ilmoituksesta ja arvomaailmasta mennään.

Mangalwadin kirjan nimi 'Kirja, joka muutti maailmasi' on kuin herätyshuuto aikaamme. Ennen kuin sanot, että Raamattu on huuhaata ja satukirja satukirjojen joukossa, suosittelen lukemaan Mangalwadin kirjan. Olen varma, että saat uutta näkökulmaa, ja ehkäpä maailmankuvasi muuttuu.

Suosittelen! Suosittelen todella! Toinen suositeltava samoja näkökulmia avaava kirja on John Ortbergin 'Kuka tuo mies on?'

Tässä linkki videoon, jossa Mangalwadi esittelee kirjaansa. Youtubesta löytyy paljon Mangalwadin luentojen videointeja. Englantia sujuvasti kuunteleville varmasti mielenkiintoisia katottavia.

Vishal Mangalwadi: Kirja, joka muutti maailmasi. Miten raamattu muokkasi läntistä maailmaa. Suomentanut Pekka Nieminen.
Sivuja 484.
Päivä 2017

 

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

On hyvä jos saa tarttua kirjaan ilman ennakkotietojen luomia ennakko-odotuksia. Silloin voi helpommin luoda siitä oman arvionsa; lukea ihan itse. 'Vaikka vuoret järkkyisivät' on kirja, joka on ollut mediassa aika paljon esillä. Eikä syy siihen ole vähiten sen käsittelemä aihe.

Olinhan lukenut tästä kirjasta muutaman arvion ja arvioinut arvioijan ja arvion oman ennakkoarvioni mukaisesti. Kuitenkin kun otin kirjan ja aloin lukemaan, niin en tiennyt mitä odottaa. Yritin mytätä kaiken ennakkoon kuulemani pois ajatuksista. Myönnän, että ei se ihan helppoa ollut, mutta ehkä jotensakin onnistuin. Alkuun tuntui, että paljon on puhuttu aika vähästä ja oma lukemiseni oli tahmeaa. Jotenkin en vain syttynyt, en tarinalle, en kielelle.

Kirja on kirjastosta lainassa ja laina-aikaa on vain kaksi viikkoa. Nyt olen sivulla 139 ja viikko on jo mennyt. Vähän mietityttää, että saanko nyt viikolla aikaa ja aikaan niin paljoa, että saisin kirjan lukemalla loppumaan. Monta muutakin kirjaa on pöydällä kannet levällään lukijaansa houkuttelemassa.

Nyt kuitenkin tämän lukeminen on jo helpompaa, kun olen saanut kiinni ideasta ja kirjan kielikin on paikka paikoin mukavaa, jopa kaunista. Ehkä viikko sittenkin riittää.

Kirjan tyttö on Kainuusta, jossa hän nuorena ohjautuu helluntaiseurakuntaan, tulee uskoon, innostuu, etsii ja löytää uusia asioita elämäänsä. Kirjassa joka toinen luku kertoo nuoren tytön elämästä Kainuussa ja joka toinen luku hänen elämästään muutamia vuosia myöhemmin Kolumbian Bogotassa.

Kainuun lukuja lukiessa voin jotenkin samaistua kirjan Elsaan, siis päähenkilöön, koska tulin itsekin uskoon ja liityin helluntaiseurakuntaan kohtuu nuorena. Olin silloin 21 vuotias.

Elsan ehdottomuudessa ja totuuden etsinnässä on paljon omasta nuoruudesta tuttua. Seurakunnan ihmisten elämästä kerrottaessa löydän tuttuja piirteitä kokemuksistani, mutta samalla myös aika paljon totaalisen vierasta, ihan outoja juttuja. Voi tietysti olla, että kun omista nuoruuden kokemuksista on parikymmentä vuotta enemmän etäisyyttä, niin jotkut jutut ovat jo saaneet kultaisen kuorrutuksen muistoissani. Ja sitten (onneksi) joiltain osin nykyiset helluntaiseurakunnat ovat aivan erilaisia kuin olivat pari kolme vuosikymmentä sitten.

Kirjassa Bogotan luvut ovat hyvä kuvaus ihmisen kasvun vuosista, oman itsensä etsimisestä. Sen vaiheen joutuu jokainen käymään läpi jossain vaiheessa, vaikka ei ei olisi koskaan uskoon tullut eikä koskaan Bogotaan matkustaisikaan.

Nyt osaan jo arvailla miten Kainuun osaston kertomus etenee, mutta Bogota antaa vielä odottaa. Jotain arvelen, mutta yritän olla kurkistamatta viimeisille sivuille etukäteen. 

Jokaisen lukukokemus on tietysti ihan se oma. Niin pitääkin olla. Lukiessani mietin, että miten tämän kokee sellainen lukija, joka ei ole koskaan helluntaiseurakunnan ovea avannut? - Tässä lukemisen vaiheessa arvelen, että eipä tutustuminen taida enää paljoa kiinnostaa. Se on surku.
Entä miten minä ja moni muu vuosia ja vuosikymmeniä seurakunnassa mukana ollut tämän kokee? Onko minun lukukokemukseni puolueellinen? Näenkö vieläkään seurakuntaani ja sen elämää oikein? Onko se elämä aitoa vai suurta petosta?

Kirjoittaja on onnistunut kun kirja herättää pohtimaan, kyselemään ja myös etsimään vastauksia. Aina kirjan ei itse tarvitse antaa vastauksia, kunhan se saa vaikutettua lukijassa oman ja aidon vastausten etsinnän. Ja hyvä jos se saa sellaisenkin lukijan miettimään, joka luulee jo omistavansa kaikki vastaukset. Hyvä Terhi! Sinä teit sen!

Omat kokemukseni... olen paljon nähnyt ja joskus jo nähdessäni ihmetellyt. Nykyisin luulen ymmärtäväni enemmän ihmistä ihmisenä. Siksi kaikkea ei siinä mielessä tarvitse ihmetellä. Ihmisiähän me yhä ollaan, ollaanpa sitten uskovaisia tai ei. Kaiken keskellä yhä enemmän ihmettelen Jumalaa ja sitä kuinka hänen tuntemisensa, on muuttanut positiivisella tavalla niin monien ihmisten elämää. Näin on vain käynyt meidän ihmisten touhuiluista huolimatta.

On jo iltamyöhä. Menenpä sänkyyn ja luen vielä hetken. Lisään sitten tekstiä aamulla jos lukeminen herättää uusia ajatuksia.

Nyt on jo aamu. Kirja on luettu. Hyvä se oli. Vain parani loppua kohti ihan kaikessa, tarinassa, juonessa ja kielessä. En kyllä kaikessa tunnistanut kirjan helluntaiseurakuntaa samaksi kuin missä itse olen kolmessa erilaisessa nämä omat vuosikymmenet ollut. Mutta kirjan Virpin ja Arvon olen kyllä tavannut siellä jos täällä, seurakunnissa ja yhtä lailla muissakin kuvioissa. Heidän vetovoimansa tunnen, mutta en itse kokisi olevani kotonani heidän seurassaan. Enkä haluaisi lapsiani heidän seuraansa antaa. - Tuttua väkeä.

Kirjan lukemisen jälkeenkin selittämätön ja jopa yliluonnollinen jää edelleen selittämättömäksi ja yliluonnolliseksi. Ja jopa todellisuudeksi kaikesta huolimatta.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
228 sivua
Otava

Ritva-Elina Pylväs: Alisa, Väylän tytär

Alisa oli alun toisella kymmenellä, kun hänen isänsä kuoli. Siitä kirjan tarina lähtee liikkeelle seuraten Alisan elämää ja matkaa 1800-luvun Tornionlaaksossa.

Ritva-Elina Pylväs on kirjoittanut voimakkaan tarinan, jonka lähtökohdat ovat kirjoittajan synnyinseudun elämässä Kolarin eteläpuolella. Pylväs on rakentanut kirjansa tekstin niiden virallisista asiakirjoista löytämiensä tosiasioiden ympärille, jotka vahvistivat sen tarinan todenperäisyyden, jonka hän alunperin kuuli lapsuudessaan.  

Pääsky-lehden haastattelussa Ritva-Elina kertoo, että Alisan kirjoittaminen vaati paljon pohjatyötä. Hän tutki kirkonkirjoja ja vanhoja sanomalehtiä löytääkseen kyllin vahvan perustan kirjalleen.

Itse tartuin tähän kirjaan ihan uunituoreeltaan joulun alla 2016. Kovin paljoa sitä ei tarvinnut selailla, kun jo tuli tuntuma, että tämä pitää lukea. Tulin päivän päätteeksi kirjan kanssa kotiin ja aamuun mennessä olin lukemisessani jo loppusuoralla. Tarina oli sellainen, että eipä kirjaa oikein malttanut kesken jättää.

Mikä Alisassa koukutti? Varmaan ensinnäkin se, että se pohjautuu tositapahtumiin. Koko historiallinen kehys, jossa tapahtumat etenevät, on hyvin kuvattu. Kirjan henkilöissä on todella mielenkiintoisia ja elävän tuntuisia ihmisiä. He käyttävät puheessaan sopivasti paikallista murretta, mutta vain sen verran, että lukeminen säilyy helppona. Murre sai ainakin minut välillä naurahtamaan mukaville ilmaisuille, ja samalla se antoi sen tarpeellisen ja uskottavan paikallisvärin koko tarinalle.

Kirjan päähenkilö Alisa oli köyhä piikatyttö ja siitä asemasta hänen oli mahdotonta nousta. Se oli osa elämän kurjuutta, joka lisäsi kurjuutta kurjuuden päälle. Avioliitto tietysti muuttaisi tilannetta, mutta... Toisaalta tuohon aikaan vastaavat elämänkohtalot taisivat olla niin yleisiä, että niitä pidettiin aika lailla normaalina elämänkulkuna.

Alisan elämässä paremman elämän toivo ja suuret pettymykset vuorottelevat vuodesta toiseen. Vähän on ripoteltu rakkautta ja ihan hivenen sen ajan romantiikkaakin matkan varrelle, mutta ne ripaukset eivät muuta sitä tosiasiaa, että karua oli elämä.

Kirjan juoni oli sellainen, että se ei oikein antanut mahdollisuutta lukea hitaasti. Aina oli mielessä, että mitähän tapahtuu seuraavalla sivulla, mitä seuraavassa luvussa? Sivujen vähetessä loppua kohti, toivoin jo kovasti, että tarinalla olisi edes jotensakin onnellinen loppu. - Pidän tuon lopun nyt tässä sinulta salassa. Lue itse niin näet miten kirja päättyy.

"Alisa seisoi hiljaa, katseli ja mietti. Niin soon ihmisen elämä niinko tuo väylä. Välillä on koskea, välillä suantopaikkoja. Välistä on tulva, sitte taas laskuvesi."

Kirjaa lukiessa väkisinkin ajatukset menivät oman sukuni tapahtumiin. Niistäkin parisataa vuotta vanhat kirkonkirjat antavat jonkinlaista kuvaa, mutta todelliset tapahtumat jäävät vain arvailun varaan. Usein olen miettinyt, että mitähän kaikkea kirkonkirjojen lyhyiden mainintojen ja päivämäärien taakse kätkeytyy?

Ritva-Elina Pylväs: Alisa, Väylän tytär.
342 sivua
Kustantaja: Väyläkirjat
    

Aija Kuparinen & Olga Poppius: Vanhojen tie

Eilen iltasella kävin sen verran kirjastossa, että palautin muutaman kirjan, joita ei enää saanut uusittua netin kautta. Olin uusinut niitä jo sen verran monesti, että enää ei onnistunut.

Esittelyhyllyssä näin niin kauniin kirjankannen, että ihan piti kirja ottaa käteen ja katsoa mikä se oikein on. Niin 'Vanhojen tie' tuli mukaani ja nyt aamusella se alkaa jo olla luettu.

Vanhojen tie kertoo neljäntoista suomalaisen romanivanhuksen tarinan. Tässä on taas kirja, jota on helppo suositella luettavaksi. Monilla suomalaisilla ei ole minkäänlaista kosketuskohtaa romaniväestöön. Ei ole eikä ole ollut. Mutta silti on 'tieto' siitä millaisia romanit ovat.

Omasta lapsuudesta ja nuoruudesta muistan hyvin romaniperheen, joka asui meidän naapurissa. Armas ja Miina ostivat aikoinaan vanhemmiltani isäni rakentaman talon ja niinpä heistä tuli naapurit, jotka usein istuivat iltaa tuvassamme. Suhde heihin oli hyvä ja juuri sellainen kuin naapuruussuhteen pitikin olla.

Muistan kuitenkin sen kuinka vaikeaa minun oli löytää oikea suhtautumistapa romaneihin. Toisaalta oli ihan oman perheeni hyvä kokemus naapurista, ja sitten oli kaikki se miten yleensä ne ihmiset, joilla ei ollut juurikaan omaa kokemusta romaneista, suhtautuivat heihin. Nyt kun ajattelen asiaa, niin olihan siinä lapsella ja nuorella pojalla suuri houkutus suureen typeryyteen. Siinä joutui taiteilemaan oman perheen todellisten kokemusten ja ympäröivän yhteisön asenteiden välillä. Menenkö enemmistön mukaan vai ajattelenko ihan ite? Joitakin muistoja nousee mieleen tilanteista, joita en voi nyt muuta kuin hävetä.

Vanhojen tie on kirjana ihan selkeästi tekijöiltään kulttuuriteko, josta täytyy kiittää. Tekstissä on annettu tarpeellinen tila romanivanhuksien omalle äänelle. Kun heidän kertomuksensa alkaa lapsuudesta 70-90 vuoden takaa ja ulottuu vielä heidän vanhempiensa elämään saakka, niin siihen nähden tarinat ovat yllättävänkin kauniita. Usein tulee päällimmäisenä esille se kuinka aina löytyi hyviä valkolaisia, jotka auttoivat ja olivat ystävällisiä. Siinä rinnalla syrjintä ja huono kohtelu olivat todellisuutta ja varmasti rankkaa koettavaa. Ja varsinkin kun se puoli ei ollut vain joku kokemus siellä täällä, vaan se on elämänmittainen taakka, niin ei se elämä ole helppoa ollut.

Kaikki nämä vanhukset kertovat myös oman kokemuksensa siitä kuinka asiat ovat menneet parempaan suuntaan. He ovat tyytyväisiä vanhuksia.

Enemmän olisin kyllä odottanut kirjalta romanikulttuurin ja tapojen kuvausta. Jonkin verran sitä näissä kertomuksissa tulee esille, mutta enemmän olisi saanut sitä puolta olla.

Kirjan henkilökuvat ovat todella kauniita. Kun joskus on sanottu, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, niin tässä kirjassa se kyllä pitää paikkansa. Kaunis kirja!

Tänään olen tyytyväinen siitä, että oman työni kautta olen saanut tutustua melkoiseen määrään romaneja. Olen saanut kohdata hienoja ihmisiä niin nuorissa kuin vanhemmissakin romaneissa. Olen heistä kiitollinen. Juuri näitä viimeisiä rivejä kirjoittaessani puhelimeni soi ja soittaja on... romanikansaan kuuluva ystäväni. Hieno juttu!
Jotta ei nyt muuta kuin kirjakauppaan tai kirjastoon. Suosittelen.

Aija Kuparinen & Olga Poppius: Vanhojen tie.
173 sivua.
Like 2017


 

Iris Pasternack: Tautitehdas. Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita?

Ystäväni antoi vihjeen tästä kirjasta. Hän ei ollut tätä itse lukenut, mutta jossain lehdessä Tautitehdas oli mainittu ja ystäväni kertoi kiinnostuneensa kirjasta. Niinpä ei muuta kuin kirjastoon ja siellähän se olla köllötti hyllyssä 59.5.

Tautitehtaan toiseksi viimeisellä sivulla se on sanottu. Nimittäin se, että "tosiasiat on kuitenkin tunnustettava: elämä on kuolemaan johtava sairaus, eikä lääketiede pysty tätä sairautta parantamaan".

Iris Pasternack on suomalainen lääkäri, joka työskentelee terveydenhoidon menetelmien arvioijana. Kirjan teksti on selkeää luettavaa ilman turhia lääketieteellisiä termejä, eikä se maistunut ollenkaan niin poleemiselta tekstiltä kuin odotin.

Tuolla lääketieteen maailmassa ollaan enenevässä määrin huolestuttu jatkuvasti lisääntyvästä ihmisten testaamisesta, testituloksista vääjäämättä syntyvästä potilaiden ylidiagnosoinnista ja entistä varhaisemmassa vaiheessa aloitettavasta hoitamisesta.

Testaaminen on hyvä ja tarpeellista, vakuuttaa Pasternack ja vakuuttaa, että sitä kautta voidaan pelastaa ihmishenkiä, mutta samaan aikaan tämä testaaminen johtaa myös terveiden ja siis oireettomien ihmisten hoitamiseen. Se hoitaminen tarkoittaa sitten turhia lääkkeitä ja jopa turhia kirurgisia toimenpiteitä. Kun tähän soppaan vielä lääketeollisuus laittaa oman lusikkansa, niin aika väkevä soppa saadaan aikaan. Ja taitaa jo joskus näyttää siltä, että koko soppa onkin lääkefirmojen bisneskeittiöissä keitetty ja ensimmäisiä sopan maistajia ovat lääkärit, jotka sitten määräävät hyvässä uskossa samaa soppaa potilailleen.

Yksi esimerkki: USAssa on kuulemma pyritty edistämään suolistosyövän seulontakampanjaa muistuttamalla ihmisiä syövän tyypillisistä oireista. Infolause "Tunnet olevasi terve, syöt hyvin ja olet vasta 50-vuotias", antoi ymmärtää, että tällaisilla oireilla on jo syytä tulla seulontaan. Ihan näin härskiä se ei liene vielä meillä Suomessa.

Nykyiset tutkimusmenetelmät ovat Pasternackin mukaan jo niin tarkkoja, että aivan oireettomia ihmisiä tutkittaessa kaikkien kehosta löytyy epäilyttäviä muutoksia. Ovatko ne sitten sellaisia, jotka tarvitsevat lääkityksen ja hoitoja, jää lääkärien arvioitavaksi. Eräs amerikkalaislääkäri oli tehnyt terveystarkastuksen osana kokovartalon tietokonetomografiatutkimuksen noin 10000 ihmiselle ja totesi, että yhtään tervettä ei vielä ole tutkimuksissa tullut vastaan. Kuitenkin he kaikki olivat itsensä terveiksi kokevia ihmisiä...

Sain vihjeen tästä kirjasta ja tässä on nyt vihje sinulle: ota ja lue. Lue ja ihmettele! Tämän luettuasi sinulla riittää puhuttavaa kahvipöytäkeskusteluissa.

Hyvään alkuun kirjan aiheessa pääset jo tällä Lääkärilehden artikkelilla. Jatkaa voit ennen kirjastoon lähtemistä YLEn Prisma Studion jutulla klikkaamalla tästä.

Iris Pasternack: Tautitehdas. Miten ylidiagnostiikka tekee meistä sairaita?

197 sivua.

Atena Kustannus Oy 2015