Ilmari Manninen: Pohjan pitkiltä periltä. Retkeilyllä Länsi-Lapissa.

"Nykyisin ovat Lapin-matkat muodissa", aloittaa Ilmari Manninen kirjansa ja jatkaa "Useimmat matkustavat Petsamoon. Harvat eksyvät läntiselle reitille, joka pitkin Tornion- ja Muonionjoen laaksoa vie Enontekiön kirkolle, missä maantie loppuu, turistinkin kannalta kesken".

 Tässä on sitä jotakin! Jo pari sivua luettuaan tajuaa, että tässä kirjassa on ovi toiseen maailmaan, toiseen maailman aikaan. Kirjassa astutaan kiireen rajan yli. Täällä meillä päin nimittäin sanotaan, että Napapiiri on kiireen raja. Sen rajan kun ylität ja astelet siitä pohjoiseen, niin kiire jää taakse.

Manninenkaan ei pitänyt kiirettä. Ajattelehan, että hän teki matkansa Kemistä länsirajaa pitkin Enontekiön Palojoensuuhun ilmeisesti vuonna 1929. - Ainakin hän kirjoittaa 3.3.1934 päivätyssä esipuheessaan, että "Matkan suoritin viitisen vuotta sitten". Lopulta tuore matkakirja painetaan luettavaksi vuonna 1936. Ei siinä hyvää asiaa kiireellä pilattu!

Tuo aloitus "nykyisin ovat Lapin matkat muodissa", on siitä hieno, että se on kuin tämän talven Lapin Kansan otsikoista tai YLEn iltauutisista repäisty. Kirjan julkaisemisesta kuluneet 80 vuotta eivät ole tuota asiaa miksikään muuttaneet. 

Se muoti on kyllä siinä muuttunut, että eipä silloin vuonna 1929 tainnut kovin paljon tulla turisteja maamme rajojen ulkopuolelta, mutta esimerkiksi helmikuussa 2017 Lappiin tuli turisteja ulkomailta noin 250 000 yöpymisen verran! Kiinalaiset ovat nyt uusi kasvava tulijoiden ryhmä. Lappi on päässyt hyvin läpi kiinalaisessa mediassa ja se on sytyttänyt Lappi-kuumeen monille varakkaille kiinalaisille.

Mutta mennäänpä vielä Manniseen ja hänen kirjaansa. Se 80 vuoden takainen kuvaus länsirajan elämästä on kiehtova. Matka alkaa kuvauksella Kemin kaupungista. "Kemi on varsin tyypillinen pikkukaupunki, tuollainen hiljaisuuden tyyssija. - - - Ihmettelin kahvilain paljoutta. Kadulle raikui avatuista ovista ja ikkunoista gramofonin leikkaava parku. Huvittelunhaluisia näytti olevan riittämiin."

Sitten tullaan jo Pelloon. "Jos etelän ihmisille kerrottaisiin, että täällä Tornionjoenlaaksossa asutaan kesällä navetoissa, eikä annettaisi tarkempaa selitystä, saisivat he hyvin nurjan käsityksen sikäläisen väestön puhtaudesta. Mutta asianlaita on aivan päinvastainen. Torniojokilaakson väestön puhtaudenharrastus on esikuvallista..."

Luku, joka on otsikoitu "Vaattojärvelle" alkaa säälitellen niitä, "jotka tulevat Peräpohjolaan tai Lappiin komeasti autolla ajaen ja tyytyvät katselemaan näköaloja nykyaikaisesta ajoneuvostaan käsin". Manninen sanoo, että täällä matkoilla tarvitaan moitteettomasti toimivia jalkoja ja palkeita ja mukavuuden vaatimuksista on luovuttava jos aikoo nähdä aitoa elämää. "Erämaa antautuu vain jalan taivaltavalle."

Vaattojärven nähtävyyksistä kertova luku alkaa reilun neljän sivun kuvauksella Peräpohjolan eukoista, jotka polttavat piippua. Manninen oli kysynyt eräältä emännältä kuinka kauan tämä oli piippua polttanut. Vastaus oli, että "minä olen polttanut piippua syntymästäni saakka. Toisessa suupielessä oli tissi ja toisessa piippu."

Poronhoidon kuvaus on toki saanut sivuja viisinkertaisesti verrattuna eukkojen piipunpolton kuvaukseen, mutta on kirjassa myös sellainen luku kuin "Kansantieteellistä hajua". Manninen sanoo omistavansa tämän luvun Lapin hajuille. Hän tekee Lapin hajuista tällaisen luokittelun: 1) makuuvaatteiden tuoksut, 2) ruoka-aineiden haisut ja 3) muut löyhkät. Tämän luokituksen yksityiskohtaiset kuvaukset väkisinkin hymyilyttävät.

Tuon ajan matkalaiselle olivat tienvarren kievarit tärkeitä. Niiden "ruokamuoreja" Manninen kuvaa suorasanaisesti. "Ja tulta kohentelemassa istui takan ääressä pulska Lapin-Elli - varmaankin koko Lapin ja Peräpohjolan valtavin ruho."
"S-n kievarin emäntä, helmipä oli tuo eukkonen. Ihmeellistä vain, miten ihmisen nahka venyy.  Ei tälle emännälle vedä vertoja edes Lapin-Ellikään, niin mahtava kuin onkin."
"Fetan emännästä en muista muuta kuin takaliston, kun hän käänsi sen meille ja konttasi kievarikamarin sängyn alle etsimään pesuvatia."

Kansantieteilijä kun oli, on Manninen vielä kirjoittanut luvut poronhoidosta ja tietenkin pohjoisen käsitöiden tekijöistä ja heidän tuotteistaan. Mielenkiintoinen oli myös luku "Uuttu". Kirjoittaja selittää, että siipikarjanhoito ei näin pohjoisessa juurikaan onnistu, mutta sen sijaan rakennetaan pesäpönttöjä, uuttuja, sotkille ja koskeloille. Niistä sitten kerätään munia ruokataloutta varten. Homma oli kuulemma laitonta, mutta Palojoensuun poliisillakin oli useita pönttöjä vain parinkymmenen metrin päässä talostaan. Se siis siitä laittomuudesta.

Kirjan teksti on näin vanhaksi kirjaksi helppoa ja mukavaa luettavaa. Aikaansa nähden hyvälaatuisia kuvia kirjassa on reilut 50. Se on paljon kun sivuja kirjassa on vain 108.

Alunperin kirja on leimojen mukaan kuulunut Kemin kaupunginkirjaston
kokoelmiin, mutta lopulta siihen on lätkäisty leima "Poistettu myytäväksi". Jonkun kirpparin kautta se sitten tuli minun aarteekseni.
Mukava tätä on suositella jokaiselle Lapista ja Lapin matkailusta kiinnostuneelle, mutta tosiasia taitaa olla, että ei tätä ihan helposti käsiinsä enää saa. Taitaa olla kustantajan varastoista jo loppunut. Antikvariaatti Menec näyttää kyllä myyvän yhtä kirjan kappaletta hinaan 60 euroa. Osta pois!

Ilmari Manninen: Pohjan pitkiltä periltä. Retkeilyllä Länsi-Lapissa.
Sivuja 108.
WSOY 1936