Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Tähän kirjoitukseni ensimmäiseen lauseeseen 'Yhden lapsen kansa' -kirjassa olisi monta kohtaa, joista voisi ottaa tekstilainauksen. Pitäisi vain päättää haluanko ihan aluksi järkyttää blogilukijaa vai päästänkö vähän helpommalla...

Manninen sai kirjastaan 'Yhden lapsen kansa' Tieto-Finlandia -palkinnon vuonna 2016 ja sen antaminen oli kyllä ihan perusteltua. Olemmehan me Suomessa kyllä kuulleet vuosien varrella paljonkin Kiinan yhden lapsen politiikasta, mutta tämän kirjan haastattelukertomusten kautta asia tulee joillakin sivuilla suorastaan liiankin lähelle ihoa.

"35-vuotinen väestöpoliittinen kokeilu aiheutti paljon kärsimystä ja jätti jollakin tapaa jälkensä jokaiseen kiinalaiseen." Tämä kirjan takakannesta poimittu ajatus on paljon sanottu, mutta kun kirjan lukee, niin tajuaa, että totta se on.

Kirjan tarinat ovat hyvinkin laidasta laitaan tuon kokeilun keskeltä. Sieltä löytyy Dong Mein, joka oli kylänsä syntyvyydensääntelystä vastaava henkilö. Hänen tehtävänsä oli valvoa, ettei kylässä synny lapsia enempää kuin oli lupa syntyä. Hänellä oli kotonaan listattuna kylän naisten kuukautisten aikataulut ja tarvittaessa hän houkutteli tai painosti raskaaksi tulleet naiset aborttiin tai sterilointiin.  

"Sterilisaatiota varten naisia saatettiin vain panna makaamaan vierekkäin maahan ja operaatio hoidettiin siinä." Homma voitiin hoitaa puuduttamatta ja kuin liukuhihnatyönä.

Myönnän, että kirjaa lukiessa minulla tuli yhdessä kohtaa ihan reilusti itku. Sen verran lujasti se iski tuonne tunnemaailmaan. 

Herra Wu'n, perheeseen syntyi jo toinen tyttö. Poikaa he olisivat halunneet ja kun kolmanteen yritykseen ei olisi saanut enää lupaa, niin herra Wu vei ja jätti tyttövauvan kalatorille siinä toiveessa, että joku hänet sieltä löytäisi. Poika syntyi sitten parin vuoden kuluttua.

Pakkoabortit aivan raskauden viime päivinä, vauvojen hylkäämiset, jopa syntyneen vauvan tappaminen, suuret sakkomaksut ja työpaikoista irtisanominen ylimääräisen lapsen syntymisen vuoksi olivat arkipäivää Kiinassa tuon yhteiskunnallisen kokeilun aikana. Nyt vuonna 2016 kokeilu on muutettu kahden lapsen politiikaksi eli tilanne on siltä osin ainakin vähän helpottunut.

Kirjassa kyllä jotkut haastateltavat myöntävät, että yhden lapsen politiikka oli pakon sanelema Kiinalle. Ilman sitä väestökasvu olisi karannut käsistä. Mutta on siellä kiinalaisten väestötieteilijöiden lausuntojakin, joissa sanotaan, että ei väestö olisi kasvanut niin paljoa kuin pelättiin ja siinä mielessä politiikalle olisi ollut vaihtoehtoja.

Tulevaisuus ei 35 vuoden kokeilun jälkeenkään silti näytä hyvältä. Nyt ongelmana on se, että kaikille miehille ei riitä vaimoja. Yhden lapsen politiikka kun vei tilanteen siihen, että perheisiin haluttiin siksi ainoaksi lapseksi poika. Raskauden alettua käytiin ultrassa ja vaikka klinikoiden henkilökunnalla ei ollut lupa kertoa, että tuleeko tyttö vai poika, niin se tieto heltisi rahalla. Jos oli tulossa tyttö, niin tehtiin abortti ja uusi yritys.  

Nyt pahimmillaan ihmiskauppiaat ryöstävät maaseudulta naisia ja myyvät heidät vaimoiksi kaupunkeihin. Vaimoja ostetaan ja ryöstetään myös naapurimaista. Tuttua on ollut sekin, että nämä kauppiaat ovat ryöstäneet tai ostaneet poikavauvoja ja myyneet niitä perheisiin, joihin poikaa ei muuten ole saatu.

Väkisinkin kirjaa lukiessa ajatukset menivät Vishal Mangalwadin kirjaan, jonka tuossa joku päivä sitten esittelin. Osaltaan Kiinan tilanteessa on ollut kysymys ihmisen arvosta. Kun ihmisiä tuntui olevan tarpeeksi ja jopa liikaa, niin äärimmäisyyksiin vietynä se tarkoitti pakkoabortteja ja jopa lasten tappamisia.

Suomessa olemme jo tottuneet aborttiajatukseen, mutta emme onneksi vielä siihen, että synnyttämään lähtevä nainen saattaakin joutua siihen tilanteeseen, että vauvaan pistetään tappava piikki ennen kuin vauva ehtii syntyä.

Kiinan Kommunistipuolue ei yhden lapsen kokeiluun lähtiessä miettinyt, että mitähän Raamattu sanoisi tästä asiasta. Olisi kuitenkin tainnut olla tarpeen miettiä. Niitä näköaloja Mangalwadin kirja lukijalle avaa ja samalla väittää, että kristillinen usko ja sen arvomaailma on siunaukseksi jopa ihan kansakuntatasolle asti.

Taas on tähän loppuun pakko sanoa, että lue tämä Mannisen kirja 'Yhden lapsen kansa'. Anna se järkyttää itseäsi. Järkyttyminen voi tehdä hyvää. Suosittelen.

Netissä on aiheesta paljon lisätietoa. Tässä klikkauksen päässä yksi englannin kielinen sivu.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa.
Sivuja 205.
Atena 2016