Minä aloitin kirjan sillä ajatuksella, että luen sen parin kolmen viikon aikana pienissä pätkissä, mutta toisin siinä kävi. Pari kolme päivää ja kirja oli jo luettu!
Minulla oli vielä tuoreessa lukumuistissa Rosa Liksomin Everstinna, joka sekin antoi kuvaa natsi-ideologian vaikutuksesta ihmisiin ja yhteiskuntaan. Ei enää kirjeitä Puolasta on tuon pääosaltaan fiktiivisen Everstinna-tarinaan verratuna täynnä todellisia tapahtumia yhden suvun elämästä. Toki Everstinnassakin isot tapahtumaraamit ovat todellisuutta, mutta tässä se iso todellisuus kerrotaan todellisten ihmisten ihan oikeasti eletyn elämän kautta.
Kirjan kirjoittaja Simo Muir on juutalaisen kulttuurin tutkija ja hänen erikoisalaansa ovat olleet jiddisin kieli ja siinä ohessa hän on tutkinut juutalaisen yhteisön elämää sota-ajan Suomessa.
Kirja teksti vuorottelee Puolan ja Suomen tapahtumissa ja tapahtumien kontrasti näiden kahden maan välillä suorastaan kauhistuttaa. Siinä vaiheessa kun Puolassa jo tapettiin juutalaisia melkeinpä päätyönä, eletiin Suomen juutalaisyhteisössä sota-ajan suomalaista normaalia elämää.
Kirjan sisältö saa raaminsa pitkälti Blaugrundin perheen Puolasta Suomeen saamien kirjeiden ja postikortien välittämien tietojen kautta. Niiden rinnalla on tietysti holokaustista selvinneiden suvun jäsenten kertomukset Puolan tapahtumista sota-aikana.
Natsi-Saksa piti parhaansa mukaan kaikki tekemänsä kauheudet mahdollisimman hyvin salassa, mutta vähitellen Suomen juutalaisetkin ymmärsivät, että Puolassa ja kaikkialla Saksan valtaamilla alueilla oli käynnissä totaalinen juutalaisen kansan tuhoaminen. Kun kirjeiden tulo Puolasta loppui, Suomessa asuva suku ymmärsi, että Puolassa olevat sukulaiset on tapettu. Ainoastaan muutama suvun jäsen selvisi hengissä läpi kamalien kohtaloiden.
Olen vuosien varrella lukenut useita holokaustista kertovia kirjoja, eli asia sinänsä on tuttu. Kuitenkin tämä kirja veti taas lukijansa hiljaiseksi... Sekin tuli mieleen, että vaikka tapahtumat tuntuvat kaukaisilta sekä kilometreissä että ajassa, niin esimerkiksi oma isäni oli noihin aikoihin jo nuori mies. Ja hän oli lähes viisi vuotta mukana sodassa, jonka yhdestä puolesta Ei enää kirjeitä Puolasta kertoo. Eli ei siitä niin kauaa ole?
Luin äsken netistä, että Saksan ulkopuolella Hitlerin suunnitelmista tiedettiin jo joulukuussa 1942. Liittoutuneilla oli tuolloin tieto että natsit olivat tappaneet siihen mennessä 2,5 miljoonaa juutalaista. Karmeaa on, että vaikka keinoja olisi kyllä ollut, niin liittoutuneet eivät puuttuneet asiaan sellaisilla keinoilla, joilla tappamiseen olisi voitu vaikuttaa. Loppu tappamiselle tuli vasta sodan loppuessa.
Ota nyt ja lue tämä kirja. Sen teksti ei ole mitään kuvailevaa kauheutta täynnä, mutta silti se on todella vaikuttava kirja. Nykyinen Eurooppa ja sen asukkaat eivät saa koskaan unohtaa mikä oli osa toisen maailmansodan ydintä: pyrkimys tuhota juutalainen kansa totaalisesti, viimeistä myöten. - Emme saa unohtaa!
Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta
Sivuja 296.
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2016.
Tämän kirjan olen lukenut. Muista tämän aihepiirin kirjoista se poikkesi siinä, että toi tapahtumat lähelle meitä suomalaisiakin ja kertoi myös Suomen juutalaisista. Siinä mielessä se oli pysäyttävä kirja. Täälläkin oli juutalaisia ja he joutuivat pelkäämään omasta ja sukulaistensa puolesta...
VastaaPoistaSama oli minun kokemukseni: tämä toi tapahtumat lähelle. Nyt kun viime vuosina on taas ollut nousussa juuri sellaiset asiat / tekijät, jotka olivat tämän kirjan tapahtumien taustalla, niin ei voi muuta kuin sanoa, että lukekaa tämä kirja.
Poista