A.E. Järvinen: Särkyvää kirkkautta

On siitä jo varmaan reilusti yli kymmenen vuotta kun jostakin lehdestä luin esittelyn Järvisen aihkikosta. Molemmat olivat minulle outoja, niin Järvinen kuin aihikkokin. Sen verran molemmat alkoivat kiinnostaa, että päätin tutustua.

Se oli puolukanpoiminnan aikaa, aurinkoinen ja kaunis syksyn päivä, kun vaimon kanssa pakkasimme eväät autoon ja suuntasimme kohti Järvisen aihkikkoa. Kartasta olin katsonut reitin valmiiksi. Aihkikko on keskellä tykistön ampuma-aluetta ja ampumaharjoitusten aikana sinne ei saa mennä. Alue kyllä on luonnonsuojelualuetta ja varmaan siellä on tykistöltä suojassa, mutta...

Niin, tämä Järvinen. Nimeen täytyy yhdistää etunimien alkukirjaimet A ja E ja sitten mini on siinä muodossa kuin se yleensä mainitaan kun puhutaan suomalaisesta eräkirjallisuudesta. Ja suomalaisesta eräkirjallisuudesta ei monen mielestä voi puhua ilman, että ihan ensiksi mainitaan A.E. Järvinen. Minun lukulistallani åuolestaan ei ole ollut eräkirjallisuudeksi luokiteltavia kirjoja ennen kuin tähän Järviseen törmäsin.

Aarne Erkki Järvinen oli ylimetsänhoitaja, Helsingissä syntynyt, kasvanut ja opiskellut. Kun mies vuonna 1915 oli valmis metsänhoitaja, hän pakkasi eväänsä ja lähti töihin Lappiin. Kymmenen vuotta Lapin erämaissa tuottivat ensimmäisen kirjan Erämaan valo vuonna 1925. Sen hän julkaisi salanimellä Erkki Jauri. Siitä eräkirjailijan ura aukeni. Kaikkiaan syntyi 21 kirjaa.

Särkyvää kirkkautta on Järvisen viimeinen tarinakokoelma kuusikymmentäluvun alusta. Se oli aivan kuin miehen Lapin vuosikymmenten summa, aavistellen kohta kirkkauden särkyvän.

Järvisen kirjoista olen löytänyt sellaisia tunnelmia, maisemia ja ihmisiä, joissa on ollut elämän aito pohjoisen maku. Se on erämaiden karuuden ja kauneuden maku. Se on jotakin, jossa ihminen jää pieneksi luonnon suuruuden ja voiman keskellä. Järvisen tarinoiden lukeminen on enemmän kuin vain lukemista, se on kokemus.  

Entä sitten aihkikko? Aihki on vanha suuri mänty. Ikipetäjä. Iso kilpikaarnainen mänty. Aihkikko tai aihkio on sitten alue, jolla näitä aihkipetäjiä on kohtuu paljon.

Järvisen aihkikko on alue, johon Marasenlammen rantaan Järvinen ystävineen rakensi eräkämpän vuonna 1933. Kämppään sisälle ei satunnainen kävijä pääse, mutta rannan nuotiopaikalla voi istuskella ja ajatella, että tässä se Järvinen kirjojaan kaavaili.


Tuo alussa mainitsemani päiväretki Marasenlammen maisemiin on jäänyt mieleen ja tätä kirjoittaessa nousee ajatuksiin, että jospa tänä kesänä, tai viimeistään puolukanpoiminnan aikaan menisimme sinne uudelleen. Matkaa meiltä sinne on noin 45 kilometriä.       - Mikäpä se semmonen matka on puolukkareissuksi?

Kuvat ite ottamiani kuvia Marasenlammelta retkellä Järvisen aihkikkoon.

Pari linkkiä aiheeseen: Järvinen
Se toinen linkki: Suojeltu koirankoppi

A.E. Järvinen: Särkyvää kirkkautta.
Sivuja 264.
WSOY 2006. Kuudes painos.