Kuukauden luetuimmat

Minulla on tapana lukea niin, että useampi kirja on kannet levällään odottamassa vuoroaan. Päivän mittaan saatan lukea helpostikin kolmesta viiteen eri kirjaa, muutamia sivuja jokaisesta. Joku kirja tulee näinkin luettua nopeasti, kun taas toisen lukeminen saattaa kestää monta viikkoa. Onpa joukossa niitäkin kirjoja, joiden kannet lopulta suljen ja totean, että olkoon!

Maaliskuun luetuimmat kirjat ovat tässä:

1) Henki, joka parantaa. Kirjoittaja on Peter H. Lawrence. (Päivä Oy 2011) Olen vuosien varrella sen verran useasti nähnyt / kuullut, että Jumala tosiaankin parantaa vastauksena rukouksiin, että tämä aihe kiinnostaa aina.

Reilu kuukausi sitten yksi pariskunta otti yhteyttä, ja pyysi rukoilemaan sen puolesta, että he saisivat lapsen. Tietysti lupasin rukoilla ja kerroin rukouspyynnön nimettömänä vielä seurakunnan rukousillassakin. Viikko sitten tuli iloinen soitto, että nyt raskaustesti näyttää raskauden alkaneen!
Ei kai siinä tainnut paranemisesta olla kysymys, mutta kuitenkin siitä, että Jumala voi rukousten kautta tehdä suuria ja merkittäviä asioita ihmisten elämässä.
Lawrencen kirja tutkii tarkasti Raamatun tekstejä ja siinä rinnalla on myös paljon esimerkkejä siitä miten ihmiset ovat paranemisen kokeneet. Lukemisen arvoinen kirja!

2) Irman tarina. Kirjoittaja on Rauni Virtanen. Alaotsikko kertoo kirjan sisällön: Kanadansuomalaisen Irma Kuprin matka Kanadasta Neuvostoliitton ja Venäjältä Suomeen.

Tämäkin on aihe, joka on viime aikoina luetuttanut niin kirjoista kuin netistäkin. Irman tarina on ilmestynyt Siirtolaisinstituutin kustantamana vuonna 2012. Sen noin 130 sivua tuli luettua nopeasti kun suuret kuvat tekstimäärää pienensivät.
Irman tarina on karua luettavaa. Siitä karuudesta esimerkkinä vaikka se, että Irma ehti olla avioliitossa noin viisi kuukautta kun jouluaattona 1937 miliisit veivät hänen miehensä. Irma odotti ja odotti miestään takaisin kunnes sai 20 vuoden kuluttua varmuuden siitä, että hänet oli ammuttu jo reilun kuukauden päästä pidätyksestä. Samoin kävi aviomiehen isälle ja Irman omalle isällekin. Eikä se paljoa lohduttanut, että Stalinin kuoltua 1958 nämäkin miehet rehabilioitiin, eli myönnettiin, että tuomiot olivat vääriä.   

3) Vesa-Matti Lahti: Siperia kutsuu! (Into-kustannus 2017)

Lahti kirjoittaa yhdysvaltalaisten vasemmistoaktivistien 1920-luvulla perustamasta kansainvälisestä Kuzbas-siirtokunnasta, joka perustettiin Siperian Kemeroviin. Into kirjoittaa lähti siitä, että hänen isovanhempiensa jäämistöstä löytyi päiväkirja, joka kertoi isoisän elämästä Kuzbas-siirtokunnassa.

Kuzbas oli kansainvälinen siirtokunta eli siellä työskenteli ihmisiä noin kolmestakymmenestä eri kansalaisuudesta. Mukaan Amerikoista lähti melkoinen joukko suomalaisia rakentamaan ihanneyhteiskuntaa Siperiaan. Pettymyshän siinä rakentamisessa tuli, vaikka Isä Aurinkoinen (Stalin) ei vielä ollut voimissaan.  

4) Panu Kaila: Talotohtori. (WSOY 1997) 660 sivua tuhtia asiaa perinteisen puurakentamisen salaisuuksista. Tämä on kirja, josta löytyy tietoa tarvitsevalle. Joskus tämä on tullut kahlattua aika tarkkaan läpi, mutta nyt olen lukenut tästä vain palasen sieltä ja palasen täältä.

5) Oskari Saari: Aki Hintsa, voittamisen anatomia. (WSOY 2015) Se taisi olla Mika Poutala, joka mainitsi tämän kirjan jossakin haastattelussa ja ajattelin, että vaikuttaa mielenkiintoiselta. Hain kirjan ja siitä lähtien se on ollut vessaistuntojen lukemistona. Parhaat palat on jo luettu, mutta muutama kuivempi luku on vielä jäljellä.






Mitä tästä voittamisen anatomiasta on saanut? No ainakin jonkinlaista taustakuvaa F1-rallimaailman kulissien takaa. Räikkönen, Häkkinen, Hamilton, Vettel... siinä joitakin nimiä. Aki Hintsa taas on, niin kuin varmaan tiedät, lääkäri. Tai oli. Hän kuoli vuonna 2016. Työ huipentui huippu-urheilijoiden lääkärinä ja neuvonantajana.
Kirja ei ole vain tarinaa edellä mainituista uheilijoista, vaan mukana on myös ihan hyvää sovellettavaa tietoa terveyden hoitamisesta tavallisemmallekin pallon tallaajalle. Itelleni tärkeintä taisi olla unen määrän tärkeys. Siitä luettuani olen tähdännyt vähintäänkin kahdeksan tunnin yöuniin. 

6) A.E. Järvisen Salojen valtias löytyy makuuhuoneen lattialta sängyn vierestä kannet levällään. 66 sivua on edetty lapintarinoiden mestarin mukana Kutskoivin tunturin rinteillä elävän Sepelikaula-karhun matkassa.
Järvinen kirjoitti tämän jo 1934, mutta minun painokseni on WSOY:n 1999 mallia. Mukavan kevyttä hyvän yöunen irrottelulukemistoa.

7) Toisella puolen sänkyä kelloradion päällä lepuuttaa kansiaan Annikki Kariniemen Erään avioliiton anatomia. Satakunta sivua on luettu ja saman verran vielä pitäisi jaksaa. Kirja herätti 1960-luvulla jonkinlaista kohua - eikä ilman syytä - mutta kyllä tämä minulle on turhan sitkas luettava.

Oikeastaan otin tämän luettavaksi vain Rosa Liksomin Everstinnan vuoksi, kirjojen päähenkilö kun on sama Kariniemi. Liksom oli nopea luettava, mutta tämä toinen... Huh huh! 

8) Esa Siren: Törnin sissit. (Gummerus 2017) Kannet on jo kiinni tätä eepoksesta. Pettymys. Tuli sellainen olo, että kirjoittajan palkapäivä taisi olla lähellä, mutta työ oli vielä tekemättä. Sitten tehtiin nopeasti se sivumäärä mikä oli sovittu. En sano enempää.


Siinäpä se oli maaliskuun 2018 saldo. Toki olisin vielä muutaman voinut listalle lisätä, mutta antaa nyt olla. Ne eivät ole olleet sillai merkittäviä.

Tästä on kuiten hyvä jatkaa elämää ja lukemista. Mitäpä sitä ihminen muuta voisi. Mukavaa lukukevättä kaikille tasapuolisesti.


 

Mayme Sevander: Vaeltajat

Eksyin Amerikan kautta Neuvostoliiton maaperälle vaikka edellisessä postauksessani lupasin perehtyä jatkossa enemmän Ruijan rantojen suomalaisten elämään.
Kävi nimittäin niin, että sain sähköpostissa pari kuvaa enostani, joka oli matkannut 1928 siirtolaisena Kanadaan ja sieltä 1931 Neuvostoliittoon. Muistin joskus lukeneeni pienen palan hänen tarinastaan 'Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939-1944.' -kirjasta. Hain tuon kirjan uudestaan kirjastosta ja samalla otin kainalooni Mayme Sevanderin Vaeltajat. Siitäkin kirjasta löysin enoni nimen ja kolmen rivin verran lisätietoa hänen elämästään.

Karua luettavaa oli tuo Vaeltajat. Sevander itse oli syntynyt USA:ssa 1923 ja joutui lähtemään sieltä 1934 vanhempiensa mukana Karjalaan. Siellä hänen isänsä vangittiin 1937 ja ammuttiin tammikuussa 1938.

Sevander siis tietää mistä kirjoittaa. 

Sevanderin isä värväsi Karjalaan lähtijöitä, kun sosialismin rakentaminen Karjalassa heitä tarvitsi. Tuhannet ihmiset lähtivät matkaan rakentaakseen sen paratiisin, jota ei Amerikasta löytynyt.

Sevanderin tutkimusten mukaan kuudesta tuhannesta Amerikan kautta Karjalaan tulleesta suomalaisesta ammuttiin vähintäänkin tuhat henkilöä. Jotku tutkimukset puhuvat jopa 2000 ammutusta. Viranomaisilla oli Stalinin käskystä tappokiintiöt niin suomalaisista kuin muistakin kansalaisuuksista. Niinpä syyllisyydellä tai syyttömyydellä ei ollut mitään merkitystä - kiintiöt vain piti täyttää. Sanonta olikin, että kyllä tuomio on jo valmiina kunhan vain löytyy ihminen tuomiota varten.

Vaeltajat-kirja on täynnä kärsimystä ja tuskaa, jota kommunistinen koneisto jauhoi suorastaan teollisessa mittakaavassa. Tämä teollisuuden haara tietysti salattiin mahdollisimman hyvin ja vasta Neuvostoliiton valtiollinen luhistuminen mahdollisti tarkempien tietojen ja joukkohautojen esille kaivamisen.

Eri tietolähteiden mukaan kaikkiaan Stalinin vainoissa tapettiin suomalaisia 25000-30000. Se on toki pieni määrä miljoonien muiden tapettujen joukossa. Eli se siitä kommunismin ihanevaltion rakentamisesta... Paratiisin rakentaminen helvettiin ei ollut mahdollista.

Amerikan suomalaisten kommunistien Eteenpäin-lehti julkaisi Karjalasta saamansa kirjeen 14.1.1938: "Koko synnyinmaamme elää suurien voittojen iloista aikaa. Laajan sovjettimaamme kaikilta ääriltä saapuu jokainen päivä yhä uusia sosialistisen rakennustyön voiton sanomia... Suuren sovjettimaamme työtätekevät kulkevat yhtenäisenä monikymmenmiljoonaisena murtumattomana joukkonan leninin ja Stalinin lipun alla yhä uusiin ja entistä suurempiin voittoihin, yhä onnellisempaan elämään, kommunismiin."

Tässä kolme linkkiä aiheeseen:

Stalinin vainot
Mayme Sevanderin haastattelu 1
Mayme Sevanderin haastattelu 2 (Puolentoista tunnin mittainen Amerikan suomalaisten radio-ohjelma, haastattelu alkaa kohdasta 22:50)
Kansan Uutiset
 

Mayme Sevander: Vaeltajat
Sivuja 249
Taitto ja kansi: Anne Virtanen
Julkaisija Siirtolaisinstituutti, 2000

   

Jäämeren suomalaiset. Kirja Ruijasta. Toimittanut Thor Robertsen.

Kirsi-Klaudia Kankaan kirja Punainen myssy sai minut kiinnostumaan suomalaisten historiasta Ruijassa. Ihan hakematta sattui silmiini kirparilla kirja 'Jäämeren suomalaiset' ja sehän sitten piti ostaa täyttämään tiedon tarvetta Ruijan osalta.

Kirjassa on parikymmentä eri kirjoittajaa, jotka kirjoittavat Ruijan suomalaisista kukin omasta näkökulmastaan. Minulle mielenkiintoisinta antia olivat kirjan alun luvut, joissa Ruojan suomalaisuuden historiaa ja sen muutaman henkilön elämäntarinoita selvitettiin.

Kaikki näytti alkaneen jo 1700-luvun "pätkätöistä", kun pohjoisen Suomen alueella kärsittiin vilua ja nälkää ja siihen hätään töitä tarvittiin. Niin lähdetiin Ruijan alueelle kalaan ja näin päästiin aina pahimman kurjuuden ajan yli. Pikkuhiljaa ensimmäiset sitten jo jäivät asumaan Ruijan alueelle pysyvästi. Sitä mukaa kuin viesti meren rannan paremmasta elämästä tuli sinne vanhoille kotiseuduille, lähtijöiden määrä kasvoi. Niin syntyi suomalainen asutus Ruijan itäosiin.

Tämän kirjan loppuosasta vei suuren osan sen miettiminen, että ketä nämä Suoman sukuiset oikein ovat. Ovatko he kveenejä, joka alunperin oli ollut lähinnä haukkumasana, vai ovatko he Norjan suomalaisia? Onko heidän kielensä kveeni vai suomi?

Vähän yllätyin siitä kuinka tärkeinä siellä asuvat Suomen sukuiset näitä taustojaan pitävät... tai paremminkin yllätyin siitä miten heidän omatkin mielipiteensä näistä asioista jakautuvat. Osa ei miellä olenkaan omakseen kveeni-sanaa ja ovat tiukasti sitä mieltä, että heidän vanha kielensä on puhdasta suomea eikä mitään kveeniä. Osa sitten omii nuo nimitykset mielellään itselleen ja sukujuurilleen.

No, onhan se ihmiselle aina ollut iso kysymys, että kuka olen ja mistä olen. Näihin kirjan lopun pohdintoihin en jaksanut innostua, mutta kirja kuitenkin haastoi kaivamaan vielä lisätietoa Ruijan alueen historiasta, nykypäivästä ja sen ihmisistä. Niinpä kirjastossa käydessäni lainasin vielä Samuli Paulaharjun Ruijan äärimmäisillä saarilla -kirjan ja Siirtolaisuusinstituutin kustantaman kirjan Ruijansuomalaisten elämää. Sen tekijä on Tarja Lappalainen.

Paulaharjun kirja on toinen painos kirjasta, joka ilmestyi ensi kerran jo 1935. Olen näitä Paulaharjun kirjoja lukenut aikaisemminkin. Hänen tuotannossaan on todella mielenkiitoisia kuvauksia vanhan ajan elämästä ja ihmisistä eri puolelta Suomea. Kirja 'Härmän aukeilta' on yksi mieleen jäänyt lukukokemus, toinen on 'Rintakyliä ja larvamaita' ja kolmas tässä mieleen tuleva on yksi niistä hänen Lappia käsittelevistä kirjoista, mutta mikähän se niistä oli? 'Lapin muisteluksia' vai 'Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa'? Vai oliko sittenkin 'Sompio: Luiron korpien vanhaa elämää'?

Siirtolaisinstituutin kirja näyttää kauniine kuvineen perin puoleensavetävältä. Nyt vain pitää arpoa kummasta kirjasta aloittaisi, Paulaharjusta vai Lappalaisen kirjasta? Ehkä otan molemmat yhtä aikaa tyon alle.

Jäämeren suomalaiset. Kirja Ruijasta.
Toimittanut Thor Robertsen.
Kirjan norjan kieliset tekstit suomentanut Tellervo Laine. 
Sivuja 264.
Julkaisija Norjalais-suomalaisnen liitto.

Veli Andreas / John & Elizabeth Sherill: Sanan salakuljettaja

Kirjan alussa hollantilainen Andreas sanoo haaveilleensa sankaritöistä ihan siitä saakka kun pikkupoikana ensimmäisen kerran työnsi jalkansa puukenkiin. Aluksi seikkailuiksi riitti uskovaisen naapurin savupiipun tukkiminen ja isoveljen säästöpossun tyhjentäminen.

Toisen maailmansodan aikana Andreaksen kotikylä joutui saksalaisten miehittämäksi ja seikkailut saivat uutta ja vaaralista sisältöä siinä kun Andreas räjäytteli ilotulitepommeja sotilaiden kiusaksi.
Sodan loputtua seikkailunhaluinen nuori mies hakeutui itsekin armeijaan ja palveli Hollannin siirtomaajoukoissa Indonesiassa. Haavoittumisen jälkeen hänet kotiutettiin. Sotasairaalassa hänellä oli aikaa miettiä elämäänsä ja muutamien mutkien kautta hän lopulta tuli itsekin uskoon.
Elämä siitä eteenpäin on sitten ollut melkoista ihmeellisten johdatusten sarjaa. Ensin löytyi työpaikka, sieltä sellaisen järjestön kouluun, joka varusti lähetystyöntekijöitä maihin, joissa kirkoilla ei ollut lähetystyötä. Sitä kautta Andreas löysi oman kutsumuksensa, joka oli Raamattujen salakuljetus.

Ensin kohteina olivat Itä-Euroopan kommunistimaat, joissa kristityillä oli suuri tarve Raamatuista. Näiden maiden hallitukset pyrkivät kaikin tavoin hävittämään kristillisen uskon ja yksi tärkeä toimintamalli näillä hallituksilla oli tehdä Raamatun hankkiminen mahdollisimman vaikeaksi. Vanhat Raamatut pyrittiin hävittämään ja uusia ei painettu.
Monissa maissa Raamattua ei saanut edes rahalla. Jossain niitä vähiä Raamattuja myytiin mustassa pörssissä suureen hintaan. Seurakunnassa ei aina edes papilla ollut omaa Raamattua. Tarve siis oli todella suuri ja siihen Andreas omalta osaltaan rohkaistui vastaamaan.

Raamattujen salakuljetus oli ja on todella vaarallista touhua, mutta Andreas huomasi pian, että rajojen ja tullien tiukan seulan läpi löytyi kyllä mahdollisuuksia. Andreaksen rukous Jumalalle oli, että Jumala sulkisi tullimiesten silmät niin, etteivät he näkisi. Ja niin kävi. Usein Andreas nosti laatikollisen Raamattuja viereensä auton etuistuimelle, mutta tullimiehet eivät niitä löytäneet siitä, vaikka penkoivat tarkastuksessa koko auton.

Pikkuhiljaa salakuljetus kasvoi muutaman kirjan viemisestä kymmenien ja satojen, kohta tuhansien Raamattujen viemiseksi  yhdellä kertaa. Andreas sai myös työtovereita, jotka laittoivat itsensä vaaraan Raamattujen vuoksi.

Työ on vuosien ja vuosikymmenien varrella laajentunut kaikkialle missä kristittyjä on vainottu. Enää se ei ole vain Raamattujen viemistä, vaan mukaan on tullut monenlainen apu vainotuille kristityille. Kiina, arabimaat, latinalainen Amerikka ja monet Afrikan maat ovat työn kohteina.

Yksi iso asia vainotuille kristityille on ollut tämän työn kautta tajuta, että Jumala ei ole unohtanut heitä ja samalla myös sen ymmärtäminen, että toiset kristityt eivät ole heitä unohtaneet.

Sanan salakuljettaja -kirja ilmestyi ensi kerran 1970 suomeksi nimellä 'Piikkilanka ei pidätä'. Sen englanninkielistä painosta myytiin yli 10 miljoonaa kappaletta. Tämä nyt painettuun versioon on lisätty kymmenkunta sivua päivitystä veli Andreaksen haastattelun muodossa.

Muistelen joskus lukeneeni tuon piikkilanka-version, mutta hyvää teki nyt lukea kirja uusiksi. Vaikuttava, rohkaiseva, uskoa synnyttävä. Luettava. Suosittelen. 

Veli Andreas: Sanan salakuljettaja.
Suomentanut Merja Pitkänen.
Sivuja 335.
Kustantaja Päivä Osakeyhtiö, 2017.



  

Siivouspäivän nautintoa

Lauantai. Siivouspäivä. Lupasin frouvalle, että tänään vien päätökseen työhuoneeni siivouksen ja järjestelyn, jonka aloitin vuoden vaiheessa.
Frouvan ottaessa imurin esille, katsoin parhaimmaksi keittää kahvit. Unkarista ostettu Omnia Classic jotenkin tuntuu sopivimmalta tähän siivouspäivään. Vaikka Omnia on ostettu Budapestista, niin tuotemerkin takana on hollantilainenDouwe Egberts kahvifirma.

 











Siivouspäivän kunniaksi päätin keittää kahvit mutteripannulla. Siihen sitten päälle vaahdotettua kookosmaitoa pikkasen tomusokerilla maustettuna.

Makumuistiin on jäänyt Budapestin reissuilta Corvinin kauppakeskuksessa yhden kahvilan kookoslatte. Jos pitää kookoksesta ja kahvista, niin kookoksen ja kahvin yhdistelmä latten muodossa on jotakin aivan... miten sen sanoisi...

 
Kookosmaidon vaahdotin tuolla sähkökäyttöisellä vaahdottimella. Ei se vaahto kovin paksuksi tullut, mutta ihan ok se kuiten oli.

Ei muuta kuin kahvi kuppiin, kookosmaitovaahto päälle ja kaiken kruunuksi ripaus kanelia.

Yhdistelmä oli mielestäni hyvä, mutta vaimo ei ollut ihan niin ihastuksissaan kuin minä. Hänelle ongelma taisi olla lopulta kookosmaidon rasvaisuus ja raskaus...se teki kahvista melko paksua.

Joskus olen tehnyt saman vaahdottaen maidon ja kookosmaidon sekoitusta, jolloin yhdistelmästä jää pois iso osa rasvasta. ...No se saattaa olla jopa parempi versio tästä herkusta.

Tuoksulla on kahvinjuonnissa iso merkitys. Tässä kupillisessa kanelin, kookoksen ja kahvin tuoksu yhdistyvät ihan lauantailumoukseksi.

Ei siivouspäivä hassumpi ole tämmösen kahvin kera. Jospa saisin tuon huoneen vielä tänään järjestykseen, niin kaikki ok.

Paavo Rahko: Kievarin pojan elämää

Se oli joulukuuta kun Paavo täytti 90 ja minäkin olin ihan kutsuttuna mukana juhlilla. Vaimollani, joka tunsi Paavon jo entuudestaan, sai nimittäin työkeikan noihin juhliin liittyen ja vaimo sitten Paavon suostumuksella kutsui minutkin juhliin. Minun osani oli tehdä juhlavieraille perunamuusia kattilallinen aina kerrallaan sen mukaan kuin vieraita pitkin päivää tuli. Melkein olin ylpeä perunamuusin osaamisestani.

"Kievarin pojan elämää" taisi olla vielä silloin melkein uunituore ja sitä oli jaossa synttäreillä. Ihan isolla mielenkiinnolla otin Paavon kirjan luettavaksi. Kun tietää kirjoittajan ja jotenkin tuntee kirjan maisemat, kirja saa sisältöä enemmän kuin se mitä tekstiin on kirjoitettu.

Paavon kirjan alaotsikkona on "Elämää ja sattumuksia lapsuuteni Nivakylässä". Kuka se olikaan se laulaja, joka lauloi, että "jokainen ihminen on laulun arvoinen"? Tätä kirjaa lukiessa ajatuksiin tuli, että ihan varmasti jokainen ihminen on vähintäänkin yhden kirjan arvoinen. Jokaisen elämäntarina on muistiin merkitsemisen arvoinen ja kunhan vain osaa sieltä kaivaa ne tärkeät jutut, niin kyllä niissä on ainekset kirjaan.

Paavon kirjan parasta osaa ovat hänen tarinansa lapsuudesta ja nuoruudesta. Se miten asiat on tehty, nähty ja ajateltu sotien kahta puolen, ovat mielenkiintoista luettavaa. Kirjan loppuosan tarinat 50-luvulta eteenpäin olisi kyllä voinut pääosin jättää seuraavaan kirjaan ja ottaa tilalle muutama juttu lisää sodan jälkeisistä tunnelmista. Nivakylä kun on tuossa Rovaniemen kupeessa ja sodan lopuksi saksalaiset tuhosivat nämä seudut perusteellisesti ja siinä meni Paavon kotitalokin tuhkaksi. Tästä tilanteesta ja sen ajan tunnelmista olisin halunnut lukea paavokohtaisia ajatuksia enemmänkin. 

Ensi kesää ajatellen löysin kirjan sivuilta tiedon hyvästä mustikkapaikasta. Paavo oli siellä muutama vuosi sitten mustikkareissullaan nähnyt karhun aika läheltä, mutta aikansa karjahdeltuaan hän onnistui ajamaan sen pois. Tuskinpa se karhu siellä enää muita pelottelee?

Paavon lapsuuden onkipaikka Viiksjärvellä olisi mukava käydä katsomassa ja kokemassa. Silloin Paavon lapsuudessa sinne pääsi vain metsän läpi kävellen, mutta nyt netin kartta kertoo, että autolla taitaa päästä perille saakka. Niin on maailma muuttunut!

Paavon kirja on BoD-kustantamon tuote. Itsekin tein isäni sotatarinoista kirjan BoD:in kautta ja olin ihan tyytyväinen firman palveluhin. Tätä mahdollisuutta luovuutensa esille tuomiseksi soisi useampien rohkeasti käyttävän. Suuria lukijamääriä näillä tuskin tavoitetaan, mutta silti näin toteutetut kirjan ovat hyvinkin kaiken vaivan arvoisia.

Paavon kirjan voi hankkia BoD:n nettikaupan kautta ihan edullisesti. Linkki kauppaan on tässä. 

Jos sieltä tietokoneesi pöytälaatikosta löytyy tekstejä ja niiden saaminen kirjaksi kiinnostaa, niin otappa asioista selvää. BoD on yksi mahdollisuus. 

Kiitos Paavo, että kirjoitit ja sain kirjasi luettavaksi! Vielä ehdit hyvinkin muistelmiasi jatkaa toiseenkin kirjaan. - Sitä odotellessa!

Paavo Rahko: Kievarin pojan elämää
Sivuja 294
BoD 2017

Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta

Kirja juutalaisen Blaugrundin suvun vaiheista toisen maailmansodan aikaisessa Puolassa ja Suomessa on kirja, joka olisi kyllä syytä jokaisen tämän omankin aikamme kehityksen suuntaa miettivän lukea.

Minä aloitin kirjan sillä ajatuksella, että luen sen parin kolmen viikon aikana pienissä pätkissä, mutta toisin siinä kävi. Pari kolme päivää ja kirja oli jo luettu!

Minulla oli vielä tuoreessa lukumuistissa Rosa Liksomin Everstinna, joka sekin antoi kuvaa natsi-ideologian vaikutuksesta ihmisiin ja yhteiskuntaan. Ei enää kirjeitä Puolasta on tuon pääosaltaan fiktiivisen Everstinna-tarinaan verratuna täynnä todellisia tapahtumia yhden suvun elämästä. Toki Everstinnassakin isot tapahtumaraamit ovat todellisuutta, mutta tässä se iso todellisuus kerrotaan todellisten ihmisten ihan oikeasti eletyn elämän kautta.

Kirjan kirjoittaja Simo Muir on juutalaisen kulttuurin tutkija ja hänen erikoisalaansa ovat olleet jiddisin kieli ja siinä ohessa hän on tutkinut juutalaisen yhteisön elämää sota-ajan Suomessa.

Kirja teksti vuorottelee Puolan ja Suomen tapahtumissa ja tapahtumien kontrasti näiden kahden maan välillä suorastaan kauhistuttaa. Siinä vaiheessa kun Puolassa jo tapettiin juutalaisia melkeinpä päätyönä, eletiin Suomen juutalaisyhteisössä sota-ajan suomalaista normaalia elämää.

Kirjan sisältö saa raaminsa pitkälti Blaugrundin perheen Puolasta Suomeen saamien kirjeiden ja postikortien välittämien tietojen kautta. Niiden rinnalla on tietysti holokaustista selvinneiden suvun jäsenten kertomukset Puolan tapahtumista sota-aikana.

Natsi-Saksa piti parhaansa mukaan kaikki tekemänsä kauheudet mahdollisimman hyvin salassa, mutta vähitellen Suomen juutalaisetkin  ymmärsivät, että Puolassa ja kaikkialla Saksan valtaamilla alueilla oli käynnissä totaalinen juutalaisen kansan tuhoaminen. Kun kirjeiden tulo Puolasta loppui, Suomessa asuva suku ymmärsi, että Puolassa olevat sukulaiset on tapettu. Ainoastaan muutama suvun jäsen selvisi hengissä läpi kamalien kohtaloiden.

Olen vuosien varrella lukenut useita holokaustista kertovia kirjoja, eli asia sinänsä on tuttu. Kuitenkin tämä kirja veti taas lukijansa hiljaiseksi... Sekin tuli mieleen, että vaikka tapahtumat tuntuvat kaukaisilta sekä kilometreissä että ajassa, niin esimerkiksi oma isäni oli noihin aikoihin jo nuori mies. Ja hän oli lähes viisi vuotta mukana sodassa, jonka yhdestä puolesta Ei enää kirjeitä Puolasta kertoo. Eli ei siitä niin kauaa ole?

Luin äsken netistä, että Saksan ulkopuolella Hitlerin suunnitelmista tiedettiin jo joulukuussa 1942. Liittoutuneilla oli tuolloin tieto että natsit olivat tappaneet siihen mennessä 2,5 miljoonaa juutalaista. Karmeaa on, että vaikka keinoja olisi kyllä ollut, niin liittoutuneet eivät puuttuneet asiaan sellaisilla keinoilla, joilla tappamiseen olisi voitu vaikuttaa. Loppu tappamiselle tuli vasta sodan loppuessa.

Ota nyt ja lue tämä kirja. Sen teksti ei ole mitään kuvailevaa kauheutta täynnä, mutta silti se on todella vaikuttava kirja. Nykyinen Eurooppa ja sen asukkaat eivät saa koskaan unohtaa mikä oli osa toisen maailmansodan ydintä: pyrkimys tuhota juutalainen kansa totaalisesti, viimeistä myöten. - Emme saa unohtaa!

Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta
Sivuja 296.
Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2016.

   

Suomi 100 vuotta - 100 kirjaa hyllyssäni, kirjat 96-100.

Näyttää vuosi kohta loppuvan ja vielä puuttuu muutama kirja listalta. Tässä siis kirjat 96-100.

96) Koskimies -Somersalo: Keittotaito. Ilmeisesti tämä seitsemäs painos on vuodelta 1939. Alkuperäiset kannet ja alkulehdet olivat kadonneet siinä vaiheessa kun minä tämän sain. Tein kirjaan itse uudet kannet ja nyt kirja on siltäkin osin ihan kunnossa.
"Emäntien itsensä harkittavaksi jää, kumpaa kulloinkin on edullisempaa käyttää, voita vaiko margariinia. Milloin niiden hinnat ovat jokseenkin tasassa ja maatalouspulaa koetetaan lievittää laajentamalla kotimarkkinoita, silloin voi on asetettava ehdottomasti etusijalle. Kun taasen hinnan ero on suuri ja vientiä halutaan lisätä, korvataan voi margariinilla." Näin kirjan alkulauseessa otetaan kantaa voi / margariinikeskusteluun.
Kirjassa on 679 sivua ja vielä lisänä kahden sivun kuvaliite kirjasta 'Voileipäpöytä'.
Joitakin kirjan ohjeita on tullut kokeiltua, mutta myönnettävä on, että se yli 1600 ohjeesta on suurin osa kokeilematta. Tässä kuva kirjan parhaista vohveliohjeista. - Kirja on aikansa kulttuurihistoriaa parhaimmillaan!

97) Kaija Nieminen: Minun keittokirjani, vuodelta 1946. Tämän kirjan erikoisuus on 'pieni pikaruokien osasto'. "Muiden maiden tapaanhan meillä Suomessakin on jo kehittymässä sangen monipuolinen valmisruokateollisuus. Sen ovat synnyttäneet ja sitä jatkuvasti suosivat kaupungeissa ja tiheissä asutuskeskuksissa vallitsevat ahtaat asunto-olot, perheenäitien ansiotyössä käyminen, kotiapulaispula, yksinäisten virkanaisten ja -miesten yhä kasvava harrastus kotona ruokailemiseen, vieläpä jotkut muutkin ilmiöt nykyajan yhteiskunnassa."

98) Arstilan Pirkon keittokirja. 1986.  Arstila kertoo lukijalle, että tämä kirja alkoi oikeastaan yhdestä ainoasta paprikasta. "Siitä tuli minun kulttuurivallankumoukseni."
Vasta sivulla 42 tulee ensimmäinen ruokaohje. Alkusivut Arstila on käyttänyt esitellen kaikkia kummallisuuksia, kuten avokado, fenkoli, munakoiso, linssit ja kiinankaali.

Joskus näitä Arstilan ohjeita tuli kokeiltua useampiakin. Yksinkertainen mulligatawny on yksi kokeiltu. - Mukavaa ajankuvaa omaava keittokirja.

99) Paterson & Wright: Kaksi lihavaa leidiä. Alunperin julkaistiin 1996 Englannissa, mutta milloin lie Suomessa.
Näillä leideillä oli oma ruokaohjelmansa silloin joskus kun ruokaohjelmat eivät vielä olleet niin suosittuja kuin nyt. Suomessakin sarjaa näytettiin ja minä olin sarjan innokas katsoja.
Kirjassa on hyvät kuvat ja ohjeissakaan ei ole moittimista: Kampasimpukoita ja purjoa, Munat Drumkilbon tapaan, Viikunapalloilla täytettyä lampaanlapaa, Hunajalla silattua ankkaa inkiväärin ja greipin kera, Konjakilla maustettua palsternakkaa, Kaniinia, anjovista ja kaprista. - Siinä muutama esimerkki.
Löysin netistä näiden ikänsä hyvin syöneiden leidien vanhat kokkausohjelmatkin! Laitanpa tähän linkin ohjelmaan, jossa he tekevät muun muassa lihaa Will Morelandin tapaan. Kaikki tämän jakson ohjeet ovat päässeet kirjaankin. Taidanpa tehdä Morelandin lihan ensi viikolla jonain päivänä. 

100) Salmenkaita - Tavi: Laihdu ilman nälkää. 2004.
Lihavien leidien ja joulun jälkeen on taas palattava tähän uskomattomaan kirjaan. Kirjan nimen ilmaisemaa väitettä selitetään ensin 265 sivua ja sitten päästään ensimäiseen ruokaohjeeseen, joka on niinkin herkullisen kuuloinen kuin 'Rouva K:n aamumössö', ja koska on kysymys lahduttamisesta, niin ruokaohjeita onkin vain 22 sivua.
Tämän kirjan otan seurakseni ainakin alkavan vuoden aamukahvihetkiin. Jospa vaikka laihtuisin ilman nälkää.
 

Kirsi-Klaudia Kangas: Punainen myssy

Lukemattomien kirjojeni joukosta valitsin tämän Kirsi-Klaudia Kankaan 'Punainen myssy' -kirjan joulun ajan lukemiseksi. Tunnen kirjoittajan ainakin jossain määrin ja se toi lukemiseen omanlaisensa odotuksen. Luulin tietäväni miten ja millaista tekstiä kirjan kansien välistä löytyy, mutta siinä suhteessa yllätyin: enpäs tiennytkään! Se oli ihan positiivinen yllätys.

 Punainen myssy on tarina Eilifistä ja hänen vaimostaan Gudridista, jotka ovat jo eläkkeellä ja asuvat pienessä kveenikylässä Varangerinvuonon rannalla Norjassa. "Kaiken lisäksi Eilif on kvääni, Suomen lähtöä, lannasta pois, eikä sekään ole näillä rannoilla kunniaksi."

Gudrid on oleellinen osa kirjan tarinaa, vaikka hän jo kirjan alkusivuilla lähtee viikoksi elämänsä ensimmäiselle turistimatkalle Kreikkaan. Hän lähtee kotikylästä, jossa moni harmittelee turistien joka kesäistä määrää ja heidän ymmärtämätöntä käytöstä. "Eilifin vakaan käsityksen mukaan tulijat ovat sitä lajia ihmisiä, jotka lupaa kysymättä kurkistelevat kylän talojen ikkunoista sisään ja noukkivat porttien pieliin koristeeksi asetetut korallinpunaiset kampasimpukat matkamuistoikseen. He tekevät kaiken lisäksi synneistä suurimman – poimivat tunturin päällä olevalta suolta hillat raakoina." 

Vaimonsa lomaviikon aikana Eilif monella tapaa törmäilee oman historiansa kipeiden muistojen kanssa. Sieltä nousee niin vihaa, pelkoa kuin syyllisyyttäkin ja lopulta kaiken sen läpikäyminen avaa uuden sivun Eilifin ja Gudridin elämään.

Kirjaa lukiessa ihmettelin, että kuinka paljon voi kertoa vähästä... ja toisaalta kuinka vähässä voikin olla paljon kerrottavaa. Sivullinen ei tuossa viikossa voinut nähdä kovinkaan paljoa tapahtuvaksi Eilifin elämässä, mutta kuitenkin siellä miehen pinnan alla tapahtui paljon.

"Gudridin poissaolo kylän valtapiiristä aivan kuin avaa Eilifin silmät katsomaan tuttuja asioita uudella tavalla."

Kirsi-Klaudian teksti tuntui alussa liiankin kuvaukselliselta ja hitaasti etenevältä, mutta jo kohta se tuntui hyvältä tavalta kuvata kylän ja sen ihmisten elämää "tavanomaisten tapahtumien arkisessa maankolkassa".

Kieltämättä ehdin alussa jo kaivata, että kirjassa tapahtuisi jotakin, mutta sitten 'se jokin' alkoi hiljalleen pala kerrallaan avautua keskellä sitä tapahtumattomuutta. Kirsi-Klaudia oli saanut rakennettua kirjansa niin, että lukijan mielenkiinto ja odotus niiden tavanomaisten tapahtumien pinnan alla kätkössä olleiden asioiden esille tulemiseen säilyi ihan loppuun saakka.

Kirjoittajan tarkka kuvaus kertoi myös siitä, että hänelle tuo maisema ja siihen kuuluvien ihmisten elämä on tuttua. Kertomuksessa oli oikean elämän maku.

Kirsi-Klaudia Kangas on monitaitoinen taiteilija. Kirjoittamisen lahjan lisäksi tässä kirjassa tulee mitä kauniimmin esille hänen lahjansa piirtää. Kirjan sivuilta löytyy kymmenkunta kaunista piirrosta, jotka antavat tarinalle silmin nähtävää sisältöä.

Minulle hyvä kirja on sellainen, jossa on mielenkiintoinen tarina, mutta samalla kirjan anti ei jää vain sen lukemiseen, vaan johtaa lukijansa uusien asioiden äärelle. Tämä kirja oli juuri sellainen. Nyt pitää tarkemmin selvittää kveenien taustoja ja sitä miksi Suomesta aikoinaan muutettiin niinkin erilaiseen maisemaan kuin mitä Pohjois-Norjan maisemat ja olosuhteet ovat. Tässä pari linkkiä sinullekin tutkailtavaksi:

Kainulaisten ja suomalaisten lehti: "Aviisi/lehti oon kolmikielinen: Eniten oon ruijaa/norjaa, kainuu/kväänii ja suomee, mutta kans meänkieltä ja ruottii".

http://www.ruijan-kaiku.no/alf-nilsen-borsskog-kieli/

Ja tässä yhtä ja toista: (Kuuntelhan täältä vaikka presidentti Kekkosen puhe Kveenipatsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1977)

http://www.jouninkootut.info/429621276

Punainen myssy oli minulle mieluista ja mukaansa tempaavaa luettavaa. Sitä se olisi varmaan sinullekin.

Kirsi-Klaudia Kangas: Punainen myssy.
Sivuja 144.
Kustantaja Väyläkirjat, 2017.

Suomi 100 vuotta - 100 kirjaa hyllyssäni. Kirjat 81-95.

Siivosin tänään työpöytäni ja löysin samalla melkoisen kasan kirjoja, jotka odottavat lukuvuoroa. Nämä eivät siis ole hyllyssäni, niin kuin otsikko uskaltaa väittää, vaan nämä ovat pöydälläni.
Lista on tässä alla, mutta se ei kuitenkaan ole mikään lukujärjestys. Listalla on monta mielenkiintoista kirjaa ja pariin kolmeen näistä tartun jo joulun aikana.

81)  Jari Kuusi: Veli Martinin tarina. (Väyläkirjat 2017) Keskiajan Turun seudulle sijoittuva tarina, josta ei kyllä osaa sanoa edes arvailuja ennen kuin tämän ehtii lukemaan. 

82) Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta. (Tammi 2016) Kertomus juutalaisen Blaugrundin suvun vaiheista toisen maailmansodan keskellä Puolassa ja Suomessa. Perustuu tositapahtumiin. Vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjalta.

83) Erik Oksanen: Summan miehet. Vanha sotakirja (1984) talvisodan yhdestä tärkeästä taistelupaikasta. Ei kovinkaan lukuintoja herättävä, mutta katotaan jos vaikka tulisi luettua. 

84) Paavo Rahko: Kievarin pojan elämää. (Omakustanne 2017) Olin Paavon 90 v. Synttäreillä auttamassa keittiöllä ja sen verran tiedän miehen taustoja, että ilman muuta tämä pitää lukea.

85) Laura Hillenbrand: Murtumaton. (Päivä 2016) Selviytymistarina toisesta maailmansodasta. Paksu kirja, 540 sivua. Selailin jo sen verran, että kiinnostus heräsi. Luin jostakin, että tästä on tehty elokuvakin ja löysin siitä pätkiä Youtubesta. 

86) Annikki Kariniemi: Erään avioliiton anatomia. (Otava 1960) Kun luin Rosa Liksomin Everstinnan, jonka taustalla on Annikki Kariniemen elämä ja avioliitto, niin ihan pakko on tutustua Kariniemen tuotantoon ja erityisesti hänen avioliittonsa anatomiaan.

87) Annikki Kariniemi: Ristilukki. (Otava 1982) Eräs ystäväni kertoi tästä kirjasta ja niinpä otin tämänkin listalle. 

88) Helena Lindsten: Olkaa hyvä ja ottakaa, pankaa sekaan ja kastakaa. (Turun yliopisto 2017) Tämä on akateeminen väitöskirja kahvinjuonnista suomalaisten maaseutukotien arjessa ja juhlassa. Eppäilen vähän ettei tule ainakaan kokonaan luettua, mutta jospa tässä olisi jotakin kahvipöytälukemista.

89) Tapani Sopanen: Reijo Blommendahl, Tehtävä Sahalinille. (Aikamedia 2017) En tunne tätä Reijoa, mutta tunnen hänen veljensä Uskon. Uskon tarinakin on uskomaton ja tiedän, että Reijossa on jotakin samaa kuin Uskossa...jotta kyllä tämä tulee luettua.

90) Janne Marttiini: Armo ja totuus. (Kirjapaino Kaleva 1963) Rovaniemellä toimivan Marttiinin puukkotehtaan perustaja Janne Marttiini oli myös saarnamies. 

91) Kay Warren: Vaarallinen antautuminen. (Päivä 2008) Seikkailukirja tämäkin. Olen lukenut joitakin Kayn miehen Rickin kirjoittamia kirjoja ja ajattelin nyt tutustua hänen vaimoonsa tämän kirjan kautta.

92) Kirsi-Klaudia Kangas: Punainen Myssy. (Väyläkirjat 2017) Kirsin pienoisromaani kertoo Eilifistä, joka elää kveenikylässä Finnmarkissa. Tunnen Kirsin ja tämäkin kirja on ’must’, eli pakko lukea. 

93) Onni Riipi: Onsku. (Väyläkirjat 2017) Tämän Onnin tunnen ja olen kuullut tarinoita hänen elämästään suoraan häneltä itseltään. Mestarihiihtäjä, tanssimuusikko ja evankelista suoraan Sodankylän korvesta. Muutama vuosi sitten menin vaimoni kanssa Onnin synttäreille Sodankylään ja vasta perillä kuulin Onnin saaneen vähän aikaisemmin jonkinlaisen halvauskohtauksen. Onni tuli sairaalasta juhlilleen pyörätuolilla ja silloin ajattelin, että tässä se taisi Onnin elämä olla. Vaan eipä ollutkaan! Mies on vielä kirjoittanut kirjan elämästään! 

94) Immaculee Ilibagiza: Elossa kertoakseen. (Kuva ja Sana 2007) Selviytymistarina Ruandan kansamurhan keskeltä. Vuonna 1994 alkoi kansanmurha, jonka kesti alle sata päivää ja jonka aikana tapettiin lähes miljoona ihmistä. Näin syksyllä videon, jolla tämä nainen kertoi kokemuksistaan ja ennen kaikkea siitä miten hän on selvinnyt kaiken kokemansa jälkeen. Se kertomus pani mietimään…

95) Richard Svensson: Ota uusi askel. (Päivä 2016) Asenteella on väliä, väittää tämä Svenssoni kirjassaan. Askel kerrallaan kohti mielekkäitä tavoitteita ja suunnan korjausta tarvittaessa. Vajaat 130 sivua. Jaoin näitä joululahjoiksi aika monelle...pitää varmaan lukea itsekin niin tietä mistä yhdessä puhutaan kun puhutaan joululahjasta.

Siinäpä ne olivat. Eppäilen vähän, että aloitan Kariniemen avioliitosta ja siinä rinnalla luen Onskun ja Ounaisen myssyn. ...vaan katotaanpa miten se järjestys lopulta menee.

 

Kate Kerrigan: Onnellisen avioliiton reseptejä

Ja minähän en lue tällaisia kirjoja!

Olin etsimässä kirjakaupasta lahjakirjaa ystävälle ja siinä sattui käteen 'Onnellisen avioliiton reseptejä'. Kannessa vaaleanpunaisia ruusuja ja koko kansi sävysävyyn ruusujen kanssa. Yläkulmassa "Herkullinen avioliitto-opas. Tämä on pakko lukea. Gloria."

Eikö se Gloria ole joku naistenlehti?

Hetken kääntelin kirjaa käsissäni ja ensimmäinen ajatus oli, että minä en lue tällaisia kirjoja. Toinen ajatus oli, että kun tämä ei maksa kuin 4:90, niin ihan sama - taidanpa ostaa. 

Mieleen tuli jostakin 25 vuoden takaa tilanne, jossa olin poikien kanssa Kauhajoella ostoksilla. Vaimolle, elikä poikien äidille, piti ostaa lahja ja parkkeerasin auton naisten alusasuliikkeen näyteikkunan eteen.
- No niin pojat, mennääpä ostoksille.
Takapenkiltä kuului tuhinaa kun seitsemän vuotias aukoi turvavöitä.
- Iskä! Miehet ei mene tuommoseen kauppaan!
Se oli tiukan sävyinen kommentti, mutta sain pojat kuitenkin houkuteltua mukaan ja lahjaostos tuli tehtyä. 

'Onnellisen avioliiton reseptejä' imaisi minut mukaansa heti esipuheen luettuani. Tai oikeastaan sen teki jo esilehdellä ollut siteeraus M. Scott Peck'in sanoista: "Oikea rakkaus ei ole hurmaantunut tunne. Se on sitoutunut, punnittu päätös.

Missään vaiheessa lukeminen ei alkanut maistumaan puulta, mutta vei se silti aikaa melkoisesti. Luin nimittäin aina nukkumaan mennessä muutaman sivun kerrallaan ja sillä tahdilla 334 sivun lukemiseen piti käyttää aika monta iltaa.

Olen tässä matkan varrella lukenut aika paljon avioliittokirjoja, jotka ovat olleet neuvoja (sinänsä hyviä) täynnänsä. Tämä kirja oli kuitenkin tehty romaanin muotoon ja niinpä tässä ei ollut numeroituja neuvoja ykkösestä sataan, joilla saa aikaan onnellisen ja kestävän liiton. Ne hyvät ajatukset avioliitosta tulivat esiin mukavasti muun kerronnan ohessa ja se tuntui hyvältä.

Nyt jo tässä vaiheessa pitää sanoa, että olihan hyvä ja hyvin luettava kirja. Kenelle tätä suosittelisi? No, tietysti jokaiselle avioliittoa suunnittelevalle, jokaiselle avioliitossa olevalle ja jokaiselle avioeroa suunnittelevalle. Näille nyt ainakin.

Mikä tässä kirjassa sitten oli niin hyvää? Ensinnäkin se, että tämä oli mukavalla juonella varustettu romaani. Niin ja oikeastaan tässä oli kaksi juonta, jotka punoutuivat mukavasti yhteen. Toiseksi tässä oli paljon sitä avioviisautta, jota parhaimmillaan voi löytyä pitkään avioliitossa olleilta. Komanneksi huumori. Ja neljänneksi... no, lue itse ja ylläty.

Pari siteerausta kirjan loppupuolelta:

- Ei tarvitse tuntea rakkautta voidakseen antaa rakkautta.
- Ei ole kovin imartelevaa, että minulta meni niin kauan aivan yksinkertaisen asian tajuamiseen: annettu lupaus pidetään. Eikä vain siihen asti kun se lakkaa huvittamasta, kun olo alkaa tuntua ikävystyneeltä, levottomalta, tai joku kiinnostavampi, jännittävämpi ihminen tulee vastaan. Ei, silloin kun luvataan tehdä jotakin, se myös tehdään.
- Sanotaan, ettei onnellista avioliittoa ole olemassakaan, mutta se ei ole totta. Onnellinen avioliitto on sellainen, jossa kaksi ihmistä elää yhdessä lähes koko elämänsä, kunnes kuolema heidät erottaa. Helpoa avioliittoa ei sen sijaan ole olemassa. Jostain syystä me vain oletamme, että rakkauden pitäisi olla helppoa.

Nuo siteeraukset on poimittu kaikki eri sivuilta ja monta muutakin sieltä voisi poimia. Niin kuin senkin, että "Voi sitoutua rakastamaan, mutta ei voi oikeasti rakastaa, ellei sitoudu."

Olen perin tyytyväinen, että pääsin yli kirjan kannen antamasta ensivaikutelmasta. Vähällä se kyllä oli... mutta nyt sen luettuani totean vain, että johan oli hyvä. Suosittelen niin miehille kuin naisillekin.

Kate Kerrigan: Onnellisen avioliiton reseptejä.
Suomennos: Helinä Kangas.

Päällys: Helena Modder.
Sivuja 334.
Kustantaja: Bazar.  
Kuva kustantajan sivulta

Wilson Coffee ja uusi vanha El-Rod perkolaattori

Ruokakaupan kahvihyllyssä oli paketti, jota en ole ennen huomannut. Paketin kyljessä luki Wilson Coffee.  Paahtoaste oli laitettu näkyvästi paketin kylkeen ja valittavana oli paahtoasteet 3, 4 ja 5. Aikani paketteja hipelöityäni valitsin nelosen.

Paketin tekstit eivät vain kerro, että juomalla kahviamme juot maailman parasta kahvia, vaan nykyajan malliin vihjataan, että juomalla tätä autat kenialaisia viljelijäperheitä saamaan jopa paremmat koulutusmahdollisuuden lapsilleen.

Firma on palkannut Keniasta kotoisin olevan suomalaisen Wilson Kirwan kahvilähettilääkseen ja hänen kuvansa on tietysti paketin kyljessä. Wilson - varmaan muistatkin - oli aikoinaan melkoinen keskimatkojen juoksija. Ja vielä sekin, että vuonna 2008 hänet valitsi joku taho vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi.

Hesari kyllä uutisoi, että Wilson lähti kahvibisnekseen tietämättä siitä yhtään mitään, mutta väliäkö tuolla? Sen kahvin alkutuotannon hän kyllä on nähnyt kenialaisen kotikylänsä maisemissa ja positiivisena suomalaisena sopii oikein hyvin suomalaisen kahvinjuontiurheilun esittelijäksi.

Kahvi kaupasta kotiin ja saman tien Wilson Coffee -paketti auki ja ja ei muuta kuin kahviksi. Paahto näytti silmämääräisesti arvioiden olevan minulle oikein sopivaa. Valmis kahvi maistui mukavan pehmeältä ja heti sellaiselta, että tätä ostan jatkossakin. Paahtoaste kolmosta tuskin ostan, mutta se vitonen pitää testata seuraavaksi.

Nelosen paahtoaste on sellainen, että tämä kahvi on parhaimmillaan mustana. Maito teki maun turhankin loivaksi.

Taidanpa vielä tänään ajaa kaupan kautta ja käyn ostamassa Wilson Coffee vitosen ja sekin pitää tarkistaa, että onko nelosta papuina saatavilla täällä Rovaniemen kaupassa. Netti kun kertoi, että papujankin saa... ostettava on jos niitä löytyy.

Myönnän, että ennen maistelua arvailin, että taas yksi kahvi, joka ei myisi muuten kuin jollakin "wilsonilla", mutta nyt kun olen puoli pakettia kahvitellut, nin enpä voi muuta kuin kiitellä hyvästä kahvista. Harvoin löytää uuden kahvimerkin, joka heti ensihörpyistä alkaen sytyttäisi näin vuolaisiin kiitoksiin. 

Wilson Coffeen kanssa samalle päivälle sattui vielä viimesen päälle hyvä kirpparilöytö. Siinä se oli kirpparin hyllyllä kiiltelevänä ja aivan kuin uutena: El-Rod perkolaattori, 3/4 litran keitin, samanlainen kuin keittiön hyllyssä ja paljon käytettynä meillä jo onkin.

Opan El-Rod perkolaattorit on aina leimattu vuosileimalla ja se kertoi tämän löydön olevan kuusi vuotta vanhempi kuin meillä pitkään käytössä ollut kaverinsa.

Ajattelehan! Tämä uusi keitin on vuodelta 1966, eli ikää on jo 51 vuotta!

Vaimo kyllä sanoi lievä moite äänessään, että ei me enää yhtään kahvikeitintä tarvita, hyllyt on jo täynnä!
Vakuutin hänelle, että teemme valtakunnallisestikin arvokasta kulttuurihistoriallista säilytystyötä ostamalla tällaiset arvopannut hyllyymme. Ja vielä sekin, että sitten kun elämme pienillä eläkkeillä vanhuuttamme, niin voimme pannu kerrallaan myydä nämä pois saadaksemme ostettua terveydenhoitopalveluja itsellemme.

Sitten kun vaimo vähän hiveli pannun pintaa, niin johan heltyi hänkin ihan hymyyn asti ja sanoi, että laitahan tuonne hyllyyn toisten joukkoon.

Sinnehän se pannu sitten pääsi - toisten joukkoon.

Sonja Lumme: Tomaatti!

Eilen illalla minusta tuli tomaattiuskovainen. Kävin kirjastossa palauttamassa ison kasan kirjoja, ja samalla tietysti katselin mitä uutta lainaisin. Mukaan oli lähteä pohjois-korealaisen naisen pakokertomus, mutta kun sitä aikani selasin, niin jätin sen siihen esittelyhyllyyn. Arvelin, että en nyt saisi sitä luettua, ehkä joskus myöhemmin.

Vaimolle meinasin ottaa kirjan, jossa oli lahjaideoita. Siinä oli paljon sellaista, mikä olisi voinut häntä kiinnostaa, mutta toisaalta, sitä kirjaa ei ollut tehty oikein innostavan näköiseksi, joten jätin senkin.

Vielä katselin muutamaa muutakin, mutta eivät ne nyt vain sytyttäneet. Sitten löytyi Rovala ry:n kustantama kirja, jossa esiteltiin Lapin savottaperinnettä. Kirja oli päällisin puolin ihan yhtä vanhan näköinen kuin savottaperinnekin. Siinä savotoilla töissä olleet itse kertova millaista se työ oli. Kirja lähti mukaan.

Sitten löytyi komean punaisella selkämyksellä varustettu kirja Tomaatti! Kirjan kuvitus jo oli sellainen, että ei sitä vaan voinut olla ottamatta mukaan. Isokokoinen kirja ja paljon kokosivun kuvia ja jopa koko aukeaman kokoisia kuvia tomaattien maailmasta.

Sen verran minussa on jäljellä pikkupuutarhuria, että jo ennen nukkumaan menoa sain kirjan käytyä läpi sivu sivulta. Ehdin jo lukemaan tomaattien alkuperästä (nehän tulivat Eurooppaan 1400-1500 luvun taitteessa jostakin Väli-Amerikan ja Etelä-Amerikan suunnalta), luin ohjeet tomaattien kylvöstä ja kasvatuksesta, lannoituksesta (nokkoskäyte on hyvä kastelulannoite) ja monesta muusta huomion arvoisesta asiasta.

Erityisen mielenkiintoinen osa kirjaa oli noin 40 eri tomaattilajikkeen esittely. Blush, Black Prince, Bajaja, Black Krim, Cirtina, Cream Sausage ja Great white ovat vain osa nimistä, joiden lajikeista on hyvät kuvat ja esittelyteksti, josta saa käsitystä lajikkeen mausta, satoisuudesta, alkuperästä. Silmänruoka ja teksti vaikuttavat yhdessä sen, että mieleen tulee väkisinkin, että näitä pitää päästä testaamaan.

Testiosuutta varten kirjassa on vielä melkoinen määrä ruokaohjeita, joiden keskeinen ainesosa on tomaatti. Ohjeiden tulokset on myös kuvattu ja kuvien katseleminen saa aikaan... no kyllähän sinä tiedät...

Tomaatti! sai minut haaveilemaan omasta kasvihuoneesta ja vähintäänkin kymmenestä eri tomaattilajikkeesta, tomaattihuoneen tuoksusta, ja oikean tomaatin mausta. "Maistettuaan kerran kypsänä poimittua ja luomuna kasvanutta tomaattia, ei tehotuotettua tunnista samaksi hedelmäksi."
Sonja Lumme väittää, että "harrastus vie pikkusormen jälkeen koko käden olkapäätä myöten".

Minusta siis tuli ihan yhdellä lukemisella tomaattiuskovainen, kun luin vielä siitä kuinka terveellisiä tomaatit ovat. Ajatella! Tomaatin lykopeeni on voimakas antioksidantti, jonka on todettu ehkäisevän syöpää, erityisesti eturauhassyöpää. Listalla ovat myös masennus ja harmaakaihi sekä tietysti erilaiset muistisairaudet. Tomaatti on siis todellinen ikäihmisen superruoka. Ja myös superruoka pitkään ja hyvään vanhuuteen varustautuvalle nuorelle.

Melkein (olen varma, että jo melkein) näin viime yönä tomaatintuoksuista unta punaisista tomaateista, jättimäisistä keltaisista tomaateista, pienistä Brown Berryn mahonginruskeista tomaateista, Tigerelloista, Rugantinoista ja ilman muuta vaalean ruusunpunaisista Pink Thai Egg tomaateista.

Aamulla muistin nähneeni netissä myynti-ilmoituksen puutarhasta kasvihuoneineen. Missähän se ilmoitus oli? Oliskohan se puutarha liian iso kahden ihmisen tomaattikasvatusta ajatellen?

Tomaatti! on sytyttävä kirja sytyttävästä aiheesta. Se on kaunis kirja ja vieläpä ihan suomalaisen ihmisen kirjoittama. Sitä lukiessa ei siis tarvitse harmitella, että hyvähän sinun vetelä-Eurooppalaisen on tomaatinkasvatuksesta puhua! Kaikki kirjan tieto on Suomessa testattua ja ihan siis käytännössä testattua.

SUOSITTELEN ihan isoilla kirjaimilla. (Kirja soveltuu myös kerrostaloasujan haaveilukirjaksi; parvekkeellakin voi kasvattaa vaikka muutaman oman Venuksen!)

Sonja Lumme: Tomaatti!
Sivuja 240. Isokokoinen kirja.
Ulkoasu: GoMedia Oy
Valokuvat: Arne Nylander
Readme.fi 2017

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksomin kirjan lukemisesta on jo pari viikkoa. Nyt tuntuu, että kirja vetää vieläkin puoleensa ja se pitäisi oikeastaan lukea uudelleen. Se ensimmäinen lukukerta ei ollutkaan vain kerta, vaan luin sen pienissä pätkissä, kun muuhun ei oikein ollut aikaa.

Everstinnan punainen ja perin yksinkertainen kansi istuu jotenkin tosi hyvin kirjan sisältöön ja niihin ajatuksiin mitä kirja herätti minussa.

Ensinnäkin kirjan kieli. Lukiessa ei voinut kuin ihmetellä, että miten joku voi kirjoittaa  näin ronskin kaunista kieltä pääosin tosi rumista asioista. Alkuun Liksomin käyttämä murre, kaiketi jonkinlainen meän kieli, tuntui työläältä lukea. Muutaman sivun jälkeen siihen kuitenkin tottui ja sitten se ei ollut enää edes hidaste, vaan osa kielen kauneutta. (Mukava lisä oli kirjan lopussa oleva sanakirja, josta voi tarkistaa murresanojen merkityksen, jos merkitys ei aukene suoraan tekstistä.)

Kirja on pitkä monologi, mutta siinäkin Liksom on onnistunut hienosti. Oikeastaan on vaikea edes ajatella, että tämä olisi voinut olla jotakin muuta kuin monologi - niin hyvin tuo tyyli sopi kirjaan.

Entä sitten kirjan varsinainen sisältö? Nyt ajatuksissani on, että henkilökuvauksena Everstinna on kuvaus kahdesta rikkinäisestä ihmisestä: Everstistä, joka oli niin rikki, että rikkoi Everstinnan jo paljon ennen kuin he edes oikeasti tutustuivat toisiinsa ja jatkoi rikotun rikkomista heidän suhteensa surkeaan loppuun saakka.  

Kirjan iso taustakuva on sitten fasismin ja natsismin nousussa, joka imaisi sisäänsä niin Evesrstin kuin Everstinnankin. - Ja puoli maailmaa siinä ohessa.

Tapasin joku päivä sitten henkilön, jolla oli aikalaiskuvaa kirjan esikuvahenkilöistä eli Everstinnasta, joka on kirjailija Annikki Kariniemi ja Everstistä eli eversti Oiva Willamosta. "Aika erikoisia persoonia he olivat."

Kariniemi itse on kirjoittanut heidän avioliitostaan kirjan jo 50-luvulla. 'Erään avioliiton anatomia' on minulla lukematta, mutta pitäneekö sekin nyt kaivaa jostakin esille kuin taustaksi Liksomin teokselle?

Everstinna on kirjana kuitenkin selkeästi fiktio. Joku niin selkeä henkilöhistorian virhekin tuli vastaan, että ajattelin sen olleen ihan tahallinen virhe, se kun oli sellainen, että minäkin sen huomasin.

Toisaalta kirjassa piipahtavien oikeiden ja olemassa olleiden henkilöiden suuri määrä tuo sitten osaltaan todellisuuden tuntua. Välillä ihan hengästytti samalle sivulle ahdettujen sotaherrojen suuri määrä.

Väkivalta oli tiestysti Everstin työtä, mutta kamala oli lukea kuvasta siitä miten se väkivalta tuli miehen avioliittoon ja miten nainen sen kesti ajatellen sen jotenkin vain kuuluvan siihen.

Toinen, joka pani miettimään oli se miten fasismi ja natsismi sokeuttivat ihmisen niin, että he hyväksyivät sen kauheudet. Tuo ideologia vain kietoi ihmiset kuoleman syleilyynsä ja vei heidät mennessään.

Kirjaa lukiessa ei voinut välttyä pelottavalta ajatukselta, että olemme nyt yhteiskunnallisesti taas tilanteessa, jossa natsismi nostaa päätään ja se haalii edelleenkin valtaansa ihmisiä, joita sitten voi käyttää perkeleellisten päämääriensä toteuttamisessa. Ihminen ei vain näytä oppivan historiastaan yhtään mitään.

Mutta... iliman muuta lukemisen arvoinen kirja. Kirjan kieli oli iso plussa, ajankuva toinen plussa ja ajankohtaisuus kolmas. Ja laitetaanko vielä neljänneksi plussaksi se, että kirjan henkilöillä on ihan oikeat esikuvansa. Siis neljä plussaa...viidestä.

Rosa Liksom: Everstinna
Sivuja 195 + Everstinnan sanakirja
Kustantaja Like Kustannus Oy, 2017

Hannu Nyman: Rajaton kirja

Hannu Nyman on kirjoittanut mielenkiintoisen tietokirjan, aiheesta, joka on koskettanut jollakin tapaa jokaisen suomalaisen elämää ja myös kaikkialla maailmalla on vaikuttanut miljoonien ja miljoonien ihmisten elämän kulkuun. Nymanin kirja olisi nyt hyvää luettavaa jokaiselle tässä satavuotiaassa Suomessa, jos ja kun haluaa miettiä, että mistä tämä Suomi oikein on tehty.  

Rajaton kirja on täynnä tietoa siitä miten Raamattu on saavuttanut eri kieliryhmiä kaikkialla maailmassa. Raamatun saaminen eri kansoille heidän ymmärtämällään kielellä ei ole ollut helppoa. Kahden vuosituhannen aikana on tarvittu paljon ihmisiä, jotka ovat antaneet suorastaan koko elämänsä raamatunkäännöstyölle. Ilman näitä ihmisiä maailma olisi paljon köyhempi.
   
Jostakin syystä Raamatun kääntämisen ja painamisen ovat monet valtaapitävät kokeneet sellaiseksi uhkaksi itselleen, että he ovat yrittäneet parhaansa mukaan estää käännöstyön ja Raamattujen levittämisen. Kirjan kääntäjiä ja painajia on siksi vainottu aika ajoin kuin suurimpia roistoja ja moni on henkensä menettänyt sen seurauksena, että on kääntänyt Raamattua uudelle kielelle. Eikä siinä kaikki, Raamatun omistaminenkin on ollut ja on edelleenkin jossakin päin maailmaa sellainen rikos, josta pahimmillaan kaula katkeaa.

Ongelmana Raamattujen levittämisessä eivät kuitenkaan ole olleet vain kokonaan tästä kirjasta piittaamattomat ihmiset. Nyman kertoo myös rehellisesti sen, että kristityillä on ollut keskenään niin suuria erimielisyyksiä Raamatun kääntämisestä, että toisten mielestä "vääriä" käännöksiä on rovioilla poltettu ja pyritty ne hävittämään. Kirkkojen miehet itsekin ovat lämmitelleet raamatturovioilla.

Nymanin kirjaa lukiessa väkisinkin nousee sekin kysymys, että miksi Suomi on Suomi? Vastauskin löytyy: yksi iso osatekijä suomalaisuudessa on se, että Mikael Agricola käänsi Uuden Testamentin 1548 ja koko Raamattukin saatiin suomeksi jo 1642. Tuolloin vielä perin pikkuruinen suomalaisten ja suomea puhuvien joukko sain Raamatun omalla kielellään ja Raamatusta tuli pikkuhiljaa kirja, joka löytyi jokaisesta suomalaisesta kodista.

Suomalaiset ovat aina olleet lukevaa kansaa ja varsinkin varhaisina suomalaisuuden aikoina ei kodeissa ollut kovin paljon muuta lukemista kuin Raamattu ja Katekismus. Siksikin Raamattu pääsi vaikuttamaan kuin "kansakunnan kaapin päältä" yhteiskunnan kehitykseen.

Ajattelen, että nyt puolestaan eletään jo aikaa, jossa Raamatun arvovaltaa on heikennetty ja sen arvoista halutaan luopua. Näin on tapahtunut, vaikka jokaisen pitäisi Suomessa ymmärtää, että tämä maa on rakennettu Raamatun arvoja kunnioittaen ja juuri siksi Suomi on ollut se Suomi, jossa meidän on hyvä asua ja elää.

Raamatun historia sen kääntämisen ja levittämisen historia on rosoinen, niin kuin Nyman sen ilmaisee. Kaikesta inhimillisyydestä huolimatta mukana on kuitenkin kaiken aikaa ollut jumalallinen puoli. Osan siitä voimme ymmärtää, mutta suuri osa jää mysteeriksi.

Siitä jumallisesta kertoo se, että " Tämän kirjan sanoma on vaikuttanut mullistavasti miljoonien ihmisten elämän kaikkialla tämän pallon pinnalla. Raamatun viesti on muuttanut lukemattomien ihmisten elämän, vaikuttanut yhteiskuntaan, kulttuuriin, taiteisiin, tieteisiin -- ja ennen muuta tavallisen, pienen ihmisen elämään. Mikään muu kirja tässä maailmassa ei ole saanut vastaavaa aikaan."

Siispä luetaan Kirjaa ja myös tätä Nymanin mielenkiintoista kirjaa Raamatun käännöstyön historiasta.

Hannu Nyman: Rajaton kirja
Kansi Marko Soini
Sivuja 295
Kustantaja Päivä Oy

Nescafe Mocamba-kahvi. Kahvipaketti 40 vuoden takaa. Maistuis varmaan sullekin!

Nestlen mukaan Mocamba on valikoi- tujen afrikkalaisten kahvien sekoitus ja pakkauksessa on 80 grammaa pakas- tekuivattua kahvia. Niin kuin edellisessä postissani kirjoitin, niin tämä kahvipa- ketti on säilynyt avaamattomana josta- kin sieltä 70/80 -lukujen taitteesta. Se on minullakin jo pari vuotta odotellut avaa- mista ja tänään se suuri päivä viimein koitti.
Juuri avatun pakkauksen antama tuoksu oli ihan hyvä. Se lievä epäilyttävä sivutuoksu ehkä sittenkin tuli omista ennakkokäsityksistä, eikä kahvipakkauksesta. Ennakkokäsityk- seni sanoi, että 40 vuotta vanha kahvi ei voi olla juotavaa. Kun siirsin syrjään näitä ennakkokäsityksiä, niin avatun pakkauksen tuoma tuoksu oli ihan hyvä.

Normaalisti en näitä pikakahveja juo, mutta sen verran kokemusta on, että joku kahvimerkki niissäkin pääsee yllättävänkin lähelle aidon kahvin makua. Miten Mocamba tässä onnistuu?

Käytin Mocamban pakastekuivatua kahvia kuppia kohden aika tarkasti sen mukaan kuin mitä ohje pussin kyljessä neuvoi. Veden lisäämisen jälkeen "liemen" väri oli aivan hyvän kahvin väristä. Mutta... lähempi tutustuminen liemen tuoksuun... se tuoksu oli lähinnä kauhea. Siis paha. Ei ollenkaan kahvin tuoksuinen. Nyt jo epäilytti koko homma.

Sitten olikin jo maistamisen vuoro. En kyllä uskaltanut maistaa ilman maidon lisäämistä. Ensimmäiseen makukokemuk- seen vaikutti hankalasti tuo liemen tuoksu. Kuitenkin kun siirsin kuppia kauemmas nenän alta ja maistelin kahvia suussani, niin oikeastaan yllätyin: erehdyttävästi ihan kahvin makua oli suussa!

Tuo minun normikahvikupillinen Mocambaa on nyt juotuna ja vielä sormet osuvat tietokoneen nappaimistolla oikeisiin kirjaimiin ja ajatuskin vielä toimii. En voi mitään sille ajatukselle, että taidan juoda toisenkin kupillisen. Ja tarjoan vaimollekin. Niin ja vieraita on tulossa, eiköhän heillekin voi Mocambaa tarjota?

Se on kyllä sanottava, että ennakkokäsitykset siitä mikä on hyvää ja mikä huonoa, vaikuttavat aika paljon ihmisen makukokemuksiin. Toinen vaikuttava tekijä on hajuaisti. Ja hyvä, että ihmisellä se aisti pyrkii varoitamaan vaarasta.

Tuletko kahville? Juodaan yhdessä kupillinen, kaksikin. Tarjous on voimassa vain loppuviikon ajan.

Niin, onhan minulla tuolla hyllyssä vielä toinenkin paketti saman ikäistä kahvia. Sain sen lahjaksi samalla kertaa tuon Mocamban kanssa. Jos hintalappua on uskominen, niin Brassero voi olla vielä parembaa kuin Mocamba. Hinta nimittäin on ollut vitosen kalliimpi, eli 19,95 markkaa. Pussin kyljessä oleva esittelytekstikin lupaa hyvää: Parhaimpien laatujen sekoitus.

Jotta kun tulet, niin voit valita kummasta pussista kahvi valmistetaan.

Rohkea rotan syö, vähemmän rohkea Mocamban juo

Paketti Mocambaa on jo pari vuotta odotellut keittiön hyllyssä sitä, että rohkeuteni kasvaisi siihen mittaan, että uskaltaisin tarttua tuohonkin haasteeseen. Nyt on se hetki! Tai siis perjantaina...
Mocamba-paketti on ollut aikoinaan myynnissä Oulaisissa Spar-kaupassa, joka lopetti toimintansa kaiketi joskus 70-80 lukujen taitteessa. Hintaa paketilla oli ollut tarjoushinnalla 14,95 markkaa.

Minä sain tämän paketin Pelleltä ja Liisalta, jotka perustivat 80-luvun alkupuolella tuon entisen kaupan tiloihin kahvilan, jonka nimeksi tuli Piparkakkutalo. Avaamaton paketti Mocambaa oli löytynyt kaupan varastoja siivotessa.
Niinpä ajattelin viedä tuon paketin tarinan kauniiseen päätökseen valmistamalla siitä kahvin perjantaina 13.10. Valitsin tuon päivän siksi, että lauantaille ei ole erityistä ohjelmaa - ja tarvittaessa voin sairastaa sen päivän ihan vapaasti. En nimittäin ole ihan varma, että nelisenkymmentä vuotta vanha kahvi on vielä juontikuntoista. 
Kirjoitan tästä makukokemuksesta sitten kun kahvi on juotu ja mahdolliset jälkiseuraamukset kärsitty. 

Itä-Saksan Sintrax ja Pauligin New York

Sanooko sinulle nimi Sintrax mitään? - No, minäpä kerron miten tuo nimi aukeni minulle. Muutama vuosi sitten paikallisella kirpparilla näin lasisen kapistuksen, jonka tunnistin heti kahvikeittimeksi. Olin minulla Bodumin vakuumikeitin ollut hyllyssä jo pitkään ja tiesin siis idean.
Katsoin keittimen hinnan ja hämmästyin, että siitä ei pyydetty kuin neljä euroa. Niin tulin keittimen kanssa kotiin ja ei muuta kuin nettiä selaamaan. Sieltähän se Sintrax löytyi ihan helposti.

Löytöni oli muinaisen Itä-Saksan alueella Jenan kaupungissa tehty keitin jostakin 1950-luvulta.  

Erikoista tässä keittimessä on ensinnäkin se, että sen yläosassa on lasista valmistettu kiinteä suodatin, joka varmistaa ettei kahvin purut valu valmistusvaiheessa keittimen alaosaan.

Ensituntumalta systeemi vaikuttaa epävarmalta, mutta kyllä se toimii! - Kahvista tulee kirkasta, eikä mitään sameaa sakkavettä.
Kahvin valmistus tapahtuu Sintraxilla samalla tavalla kuin se tapahtuu Bodumin Santoksella. Laitetaan siis vesi alaosaan ja jauhettu kahvi yläosaan. Sitten vain koko komistus hellalle kuumenemaan.

Kahvina meillä on tällä viikolla ollut Pauligin New York. Se soveltuu Sintraxillekin aivan hyvin. Näistä Pauligin "kaupunkikahveista" olen maistanut aikaisemmin vain yhtä ja se ei oikein innostanut. Tämä New York on kyllä toista maata, eli oikein hyvää. Paahto ei ole kovin tumma, ja lopputulos on hyvä kahvi joipa sitä sitten maidolla lantrattuna tai mustana. Sellainen kivan aromikas, sanoisinko pyöreä maku. Tälle aamua sitä on tullut juotua jo monta kupillista.

Kuvassa vesi on juuri nousemassa alaosasta yläosaan. Tässä vaiheessa käännän hellan levyn nollille, vesi nousee näin ylös rauhallisemmin.

Vau! Kaunis kahvinäky!

Lopulta melkein kaikki vesi on noussut ylös ja makea kahvin tuoksu kertoo, että hyvää on tulossa. Alaosan pohjalle jää vähän vettä ja se varjelee lasikannua hajoamasta kuumalla levyllä. Se kuumuus pitää kahvin yläosassa ja keittäjän harkintaan jää sitten se, että missä vaiheessa siirtää keittimen pois kuumalta levyltä.
Kun siirtää pannun syrjään, kahvi laskeutuu alaosaan.

Sitten ei muuta kuin nauttimaan hyvästä kahvista. Tämä minun keitin on vähintäänkin 60 vuotta vanha, ja sillä kahvia valmistaessa väkisinkin pukkaa hivenen nostalgisia tunnelmia keittiöön. Ihan mukava peli tämä Sintrax!