Tuula T. Matintupa: Maan ääniä

Uuden kirjan avaaminen luettavaksi on aina arvoitus, olipa kirjoittaja sitten kuka tahansa. Mielenkiinnolla odottaa, että mitähän näiden kansien sisältä löytyy. Joskus odotukset ovat jostakin syystä turhankin korkealla, ja siitä tahtoo seurata pettymys. Joskus taas kansia avatessa odotukset voivat olla melkein pakkasen puolella, mutta silti kirja koukuttaa heti alkusivuista lähtien. 

Nyt odotukset olivat kohtuu korkealla kun availin Tuula T. Matintuvan kirjaa 'Maan ääniä' luettavaksi. Kysymys oli, että onko tässä kirja, joka koukuttaa lukemaan, vai mitä kansien sisältä löytyy?

Saamani vihjeen mukaan… (Mistä sen vihjeen sain? En muista.) Siis saamani vihjeen mukaan 'Maan ääniä' olisi lukemisen arvoinen suomalainen dekkari. Vihje oli sen verran vahva, että hain kirjan kirjastosta. Lainauskuitin päiväyksestä päätellen kirja oli minulla lukuprosessissa aika tarkkaan kuukauden. Melkein joka päivä kuukauden ajan luin edes muutaman sivun. Viimein pääsin loppuun saakka. Siinä samaan aikaan oli kyllä lukemisessa muitakin kirjoja. Ne taisivat vain vetää paremmin (sorry!) ja kun töitäkin pitää tehdä, niin lopulta aikaa meni 'Maan äänien' kanssa turhankin pitkästi. 

Matintuvan kirjan plussia oli ilman muuta se, että siinä selviteltiin ihan tavallisten suomalaisten ihmisten keskuudessa tapahtunutta rikosta. Niin epäillyt kuin poliisien lukuisa joukkokin tuntui olevan koottu oikeista ihmisistä. Siinä mielessä se oli toden tuntuinen.

Tapahtumapaikka vaikutti jotensakin tutulta ja välillä epäilin jopa joskus käyneeni Viljavainiontiellä. Pohjanmaalla kun oltiin, oli kirjan ensimmäinen murha tehty sopivasti pesäpallomailalla. Paljon muutakin sellaista oli kirjassa mukana, jonka saattoi saada helposti ajatuksissaan sopimaan Viljavainiointielle.

Lukiessani pikkasen väsyin kirjan tapahtumattomuuteen. Olisin odottanut asioiden rullaavan eteenpäin nopeammin, mutta ei… Ajattelin sitäkin, että onko tullut katsottua telkusta amerikkalaisia rikosdraamoja liikaa, siis niitä, joissa kaikki tapahtuu niin nopeasti? Niiden rytmitys ja vielä jatkokoukkujen asettaminen aina mainoskatkon eteen varttitunnin välein, on kai opettanut odottamaan samaa tahtia kirjoiltakin. 'Maan ääniä' ei oikein koukuttanut minua, siitä tuo lukemisen hitauskin kertonee.

Lukemisen hitaus vei sitten siihenkin, että kun kirjassa oli paljon henkilöhahmoja, niin aina en tahtonut pysyä kärryillä siitä kuka on kukin. Sitä varten tässäkin kirjassa on kyllä hyvin toimiva käyttöliittymä – ei muuta kuin selaa muutaman sivun taaksepäin, niin kyllä ne ihmiset sieltä voi hahmottaa itselleen uusiksi.

Rikoksen ratkeaminen jäi ihan viimeisiin sivuihin, niin kuin pitääkin. Rakkautta ja romantiikkaa oli ripoteltu pikkasen mausteeksi kirjan loppupuolelle kuin vakuuttamaan siitä, että elämä Vil- jamaantien maisemissa jatkuu ja tulevaisuus on turvattu siltäkin osin.

Ihan saamani vihjeen synnyttämiä odotuksia 'Maan ääniä' ei täyttänyt. Jos niitä odotuksia ei olisi ollut niin paljon, niin lopputulos olisi voinut olla parempi. Suomalaisia dekkareita lukevalle tämä Matintuvan kirja on kuitenkin ihan mukava lisä lukulistalle.

Netistä näin, että Matintupa on kirjoittanut useammankin dekkarin ja 'Maan ääniä' luettuani haen kyllä kirjastosta jonkun muunkin hänen kirjoittamansa opuksen. Olisiko se vaikka tuo ’Piippo ja kaupan naiset’? Vaikka tämä ensimmäinen ei varsinaisesti koukuttanut, niin silti se herätti mielenkiinnon tutustua kirjoittajan muuhun tuotantoon. Tiedä vaikka seuraavassa olisi jo se koukku terävämmässä kunnossa...
 

Tuula T. Matintupa: Maan ääniä

287 sivua

Kustannus-Mäkelä OY 

Kirjailijaan ja hänen tuotantoonsa voi tutusta vaikka täällä.