Budapestin varjoja ja vakoojia

Vilmos Kondor: Budapestin varjot / Budapestin vakooja

Budapestin illan valoja ja varjoja asuntomme parvekkeelta kuvattuna heinäkuussa 2014.

Budapest on mukava kaupunki. Olen ollut siellä puolenkymmentä kertaa lomamatkoilla ja tuon kaupungin katuja on niillä reissuilla tullut käveltyä kymmeniä kilometrejä.

Näin tämän Kondorin kirjan kirjaston esittelyhyllyllä ja nimi Budapestin varjot, sai minut heti selaamaan kirjaa. Jätin kirjan kuitenkin sinne hyllyyn kunnes kesällä 2016 pikkusiskoni lähetti viestin Budapestista ja kysyi, että olenko lukenut Kondorin kirjaa. Jo samana päivänä menin kirjastoon ja hain kirjan luettavaksi.

Kirjan tarina sijoittuu 30-luvun Budapestiin. Toimittaja, rikosreportteri Zsigmond Gordon tuntee kaupunkinsa pimeänkin puolen ja työnsä ohessa sekaantuu erään ilotytön murhan tutkimuksiin. Tarina on hyvin ja koukuttavasti rakennettu ja kirjan loppuhuipennus on todellakin huipennus kaikessa arvaamattomuudessaan.

Lukukokemukseen antoi tietysti oman sävynsä se, että Gordonin kulkiessa kaupungilla, kadunnimet, aukiot ja monet nimeltä mainitut paikat olivat tuttuja. Minun silmissäni ne toki olivat 2000-luvun kuosissa, mutta tuttuja kuitenkin.

Kondorin Budapest sarjassa on nyt suomeksi käännettynä kolme kirjaa. Kaikkiaan sarjaan kuuluu viisi teosta ja moni suomalainen taitaa odotella innolla kahden vielä puuttuvan käännöksen ilmestymistä.

Minäkin hain kirjastosta heti jatkoksi Kondorin kirjan Budapestin vakooja. Mielenkiintoinen sekin oli, mutta minulle paljon raskaampi luettava kuin tuo Budapestin varjot. Vakoojan kanssa minulla meni melkein viikko kun varjot hoitui helposti yhdessä lauantaipäivässä. Vakoojan tarina vei syvälle Unkarin 40-luvun alun tapahtumiin ja sitä lukiessa mieleen tuli väkisinkin, että ovatkohan nämä puitteet tarinassa kuinka tarkasti totta? Pitänee perehtyä edes vähän tuohon historiaankin.

Vaikka vakooja-tarina ei oikein jaksanut sytyttää, niin kyllä tuo kolmas osa, Budapestin synnit, täytyy vielä lukea.

Unkarilaisuudessaan(kin) Kondorin kirjat ovat mielenkiintoinen tuttavuus. Jos et vielä ole niihin tutustunut, niin aloita Budapestin varjoista. Sen tarina etenee huomattavasti jouhevammin ja nopeammin kuin vakoojan tarina, kun kirjoittaja ei sivukaupalla selvittele Unkarin historian valtapoliittisia kiemuroita. - Vaikka onhan niissä kiemuroissakin oma mielenkiintonsa!

Tykkäsin ja suosittelen Unkari-faneille sekä vähän erilaisista dekkareista pitäville. Erilainen ainakin siksi, että tapahtumat ovat niinkin eksoottisessa kaupungissa kuin Budapest. Mukavaa vastapainoa vaikka suomalaisille ja ruotsalaisille dekkareille.

Vilmos Kondor: Budapestin varjot / Budapestin vakooja.
Suomentaja Tähti Pullinen.

Tammi 2012 / 2013

Elina Rautio: Minun paikkani. Tarinoita kutsumuksesta ja sen löytämisestä.

Elina Rautio on koonnut kirjaansa kahdentoista suomalaisen ihmisen henkilökohtaiset kertomukset oman kutsumuksen löytämisestä. Kirjan ihmiset ja heidän kutsumuksiensa toteutumiset ovat hyvinkin erilaisia. Oman tarinansa kertovat muun muassa pikaluistelija Mika Poutala, professori Matti Leisola, sijaisäiti Sisko Hellsten ja lähetystyöntekijä Milla Happonen.

Kirjan perusidea on siinä, että jokainen voi löytää oman kutsumuksensa ja toisen kutsumus ei ole toista arvokkaampi. Tätä ideaa käsitellään näiden todellisten henkilökuvausten, Raamatun ja kirjallisuuden valossa.

Mika Poutalan kertomus pikkupojan matkasta pikaluistelun huipulle oli yksi kirjan mielenkiintoisimpia tarinoita. Lopulta hätkähdytti se, että hän ei kuitenkaan koe luistelua varsinaiseksi kutsumuksekseen. Luistelu on hänelle avannut mahdollisuuden hoitaa sitä varsinaista kutsumustaan: "Koenkin, että varsinainen kutsumukseni on olla Jumalan rakkauden ja ilon lähettiläs."

Toinen vahvasti koskettanut kertomus oli sijaisäiti Sisko Hellstenin tarina. Hän kertoo niin vaikeista hetkistä kuin ilon hetkistäkin, joita on tullut vastaan sen jälkeen kun hän avasi sydämensä ja kotinsa sijaislapsille. "Vaikka sijaisvanhemmuus on ollut rankkaa, valitsisin edelleen tämän tien", sanoo Hellsten, joka nyt on jo jäänyt tehtävästä eläkkeelle.

Kirjan jälkimmäisessä osassa Rautio avaa ajatustaan siitä, että jokainen ihminen voi löytää kutsumuksensa ja voi elää kutsumustaan todeksi. Yleensä puhutaan niin sanotuista kutsumusammateista ja jokainen osaa nimetä ainakin muutaman, mikä sellainen voisi olla. Tämä rajaus jättää sitten suurimman osan ammateista ja työn tekemisestä nimikkeen "kutsumus" ulkopuolelle. Vaan kuulehan miten Rautio kutsumuksen linjaa:

"... kutsumusammatti on mikä tahansa ammatti, jonka ihminen kokee mielekkääksi osaksi suurempaa kokonaisuutta ja jossa hän kokee innostusta ja tarmokkuutta sekä tavoitteellista suuntautumista ja uppoutumista."

Kenelle tätä kirjaa voisi suositella? No, ainakin nuorille ihmisille, jotka etsivät vielä omaa paikkaansa, etsivät elämälleen merkitystä eli eivät vielä tiedä mitä heistä isona tulee. Kirjassa Rautio ohjaa eteenpäin tietä, jolla se oma kutsumus voi löytyä. Hän haastaa tutustumaan itseensä ja samalla arvostamaan itseään. Hyvällä tavalla hän nostaa ihmisen omanarvontuntoa. Hän kysyy mikä sinua kiinnostaa ja minkä tekemisestä nautit? Hän vakuuttaa, että täydellinen ei tarvitse olla ja epäonnistua saa.

Kirjassa on vahva kristillinen pohjavire. Luulisin, että se ei kuitenkaan suuremmin häiritse ihan erilaisellakaan aatemaailmalla varustettua lukijaa. Oman kutsumukseen liittyvät asiat ja kutsumuksensa löytämisen periaatteet, joita kirja esittelee, toimivat nimittäin ihan kaikille. Samalla kirjan sivuilta nousee ajatus, että Raamattu ja kristillisyyshän näyttävät olevan aidosti ja lujasti elämässä ja arjessa kiinni.

Raution kirja on siis hyvä valinta vaikka lahjakirjaksi nuorelle ihmiselle. Hyvää ja elämää tukevoittavaa antia siinä on myös vanhemmille jo kutsumuksensa kertaalleen löytäneille lukijoille. He  voivat saada tästä myös hyvää lisäpotkua ja rohkeutta miettiessään suuntautumista uutta kutsumusta kohti. Rohkaiseva, innostava ja ihan silmiä avaava kirja. Suosittelen.

Elina Rautio: Minun paikkani. Tarinoita kutsumuksesta ja sen löytämisestä.

203 sivua.

Päivä osakeyhtiö 2016.

Opan El-Rod perkolaattori ja 20 muuta kapistusta kahvin valmistamiseen

Vasemmalta: Kaksi Opan mallia, amerikkalainen Wear-Ever, ruotsalainen Svea ja raumalainen OSY kahvinkeitin 725.

Meillä on keittiössä 20 kahvin valmistamiseen tarkoitettua kapistusta. - Mitä järkeä? - No ei yhtään mitään!
Puolustan silti itseäni ainakin kahdella asialla. Ensinnäkin jokaisella niistä tulee vähän erilaista kahvia vaikka keittäisi samoista bööneistä ja samoilla mittasuhteilla. Se erilaisuus lisää kahvinautintoa, usko pois vaan!
Toiseksi monet näistä kapistuksista ovat kauniita, suorastaan taideteoksia. Niissä näkyy suunnittelijan käden jälki. Tässä vanhemmiten olen alkanut näkemään kauneutta kahvin valmistamisessa :) Siinä ne kaksi puolustusta oli. Ei tässä sen enempää järkeä ole.
   
Kaikki alkoi vuosia vuosia sitten kun näin kirpparilla kaunottaren, joka ei  ihan ensisilmäyksellä avannut salaisuuksiaan. Hetki sitä piti tutkia ennen kuin tajusin, että tämähän on kahviperkolaattori, samalla idealla toimiva härveli, kuin millä vanhempani kahvinsa keittivät. Heillä se toimi sähköllä, mutta tämä oli sellainen hellalla kuumennettava versio.

Kirpparilöytöni oli suomalaisen Opan valmistama El-Rod ja sen kannessa oli vuosileima ja muitakin merkintöjä ja vihjeitä siitä, että pannu oli kultamitallilaatua. Ostettavahan se oli. Kotona se osoittautui erinomaista kahvia keittäväksi pannuksi.
Niihin aikoihin meillä oli suodatinkeitinkin, mutta aika pian se heivattiin roskikseen, kun huomattiin, että Opalla sai paljon parempaa kahvia.

Sen jälkeen olen ostanut vielä muutaman eri kokoisen ja kohtuuhintaisen Opan perkolaattorin kun olen niitä kirppareilla nähnyt. Olen ajatellut niiden olevan hyviä sijoituskohteita eläkepäivien köyhyyttä ajatellen. Alan kaupoissa niistä nimittäin pyydetään kymmeniä vuosia vanhoiksi kahvikeittimiksi yllättävän paljon.

Keittiön hyllyssä on kyllä muutama muukin perkolaattorimerkki, mutta yhtä kauniina ja yhtä hyvänä pidän vain amerikkalaista tekoa olevaa Wear-Ever pannua. Sekin on kaiketi 60-luvulla tehty. Oheinen kuva siitä on vaimoni blogisivulta.

Pressopannu on tietysti ihan pakko-ostos jokaiselle kahvin ystävälle. Niitäkin on hyviä ja huonoja. Yllättävää kyllä, yksi hyväksi on osoittautunut Tupperwaren tekemä muoviluomus. Ruma kuin mikä! Sekin löytyi kirpparilta ja maksoi kaksi euroa. Sen etu aamukahvin keitossa on siinä, että siinä on eräänlainen termosrakenne ja kahvi säilyy hyvänä ja kuumana sen puoli tuntia minkä aamukahviseremonia kestää. Tarvittaessa se on juontikuumaa vielä lähes tunnin kuluttua valmistamisesta. Normi presson lasikannussa kahvi ei säily kuumana montaa minuuttia.

Mutteripannuja meillä on myös useampia. Ihan perusmutterilla saa oikein hyvän kahvin, mutta hyllystä löytyy muutama erikoismallikin. Yhdellä pöräyttää latten ja cappuccinon kätevästi. Sitten on se Budapestista ostettu malli, joka on kauneudessaan sellainen, että luulen sillä valmistetun kahvin maistuvan siksi niin hyvältä.

Aeropress on yllättäjä yksinkertaisuudessa, laadussa ja kahvin maussa. Suosittelen. Kuvassa sen kanssa pikkunen Melitta Aromaboy.

Montenegron Herceg Novista ostimme heikäläisen yksinkertaisuuden, džezve, kahvin keittoon. Se on tämän päivityksen alimmaisessa kuvassa. Kiertelimme siellä kauppoja ihan etsien suodatinkeittimiä (emme ostaaksemme, vaan uteliaisuuttamme), mutta yhtään emme löytäneet. Ostimme sitten paikallisen keitinmallin. Vaimo sillä keittelee aina joskus kahvin - ja hyvää saa silläkin.

Vakuumikeittimiä on kaksi. Toinen on Bodumin Santos -malli vuosikymmenten takaa ja toinen vielä vanhempi Jenan Sintrax-malli. Ihan varma en sen iästä ole, mutta ilmeisesti se on tehty Itä-Saksassa1954-1958 välisenä aikana. Kirpparilöytö neljän euron hintaan!

Bodum on tanskalaisen valmistajan  huipputuote. Löysin senkin kirpparilta ja olipa siinä vielä alkuperäinen pakkauslaatikkokin mukana. Laatikkoon oli kynällä merkitty, että se oli saatu 1984 joululahjaksi. Nostalgiaa, tunnelmaa ja ihmettelyä on ilmassa kun Sintraxilla tai Santoksella kahvinsa keittää. Ja taas täytyy sanoa, että tutustumisen arvoinen on tämäkin tapa keittää kahvia. Ja maku on ihan  omaa luokkaansa. Siis hyvä.  Kuvassa Sintrax vasemmalla ja Bodum oikealla.

Vielä hyllystä pitää mainita tietysti se ihan perinteinen suomalainen kahvipannu ja toisesta äärilaidasta voi otetaan esittelyyn mukaan pieni vietnamilaisen phin-suodatin.

Sitten lopuksi on tehtävä tunnustus: Tuossa alussa kerroin, että heivasimme suodatinkeittimemme roskiin, mutta viime kesänä suodatinkeitin tuli taas tupaan. Kävi nimittäin niin, että Merijärvellä 4H-kirpparilta löysin pienen kahden kupin Melitta-suodatinkeittimen. Se oli niin söpö, että vaimokaan ei laittanut hanttiin sen ostamista. Hinta oli 2 euroa ja melkein uusi keitin. Silläkin kahvia keitellään... ja on se vaan niin söpö.
Viimeisessä kuvassa on keskellä se montenegrolainen yksinkertaisuus 'džezve' kahvin valmistamista varten ja oikealla pieni yhden kupin phin. Pauligin pressopannu hymyilee vasemmalla.

Taidanpa keittää kahvit!


.

Suomi 100 vuotta - 100 kirjaa hyllyssäni. Kirjat 11-20.

Jatkan tuota 100 kirjan listaani. Tänään ovat vuorossa seuraavat kymmenen eli listan numerot 11-20. Ole hyvä vaan!

11) Antti Tuuri: Wallenberg. 2004. Tätä en malttanut olla ottamatta listalle, vaikka jo tuureja niputin listani numeroon 10 enemmänkin kerralla. Wallenberg-tarina perustuu sekin ihan oikean ja eläneen ihmisen elämään. Hän oli lasimestari ja saarnaaja Pohjanmaalla ja oli syntynyt 1756 Isokyrössä ja kuoli Hämeenlinnan vankilassa 1799. Minua kirja kiinnostaa jo siksikin, että tämä Wallenberg on myös Passin suvun sukukirjassa vaimonsa siivellä. Vaimo siis on tuosta Passin suvusta. (katso edellisestä listasta selitys asiaan) Todella mielenkiintoinen tarina, jolla on perusta todellisessa elämässä.

12) Aaro Tolsa: Ihmisen nälkää. 1945. Kirja on hyllyssä, vaikka siinä ei ole jälkeäkään kansista ja nidekin on kolmena kappaleena. Läheltä oman elämäni kuvioita tämänkin kirjan sisältö liippaa. Tolsa nimittäin oli luterilainen pappi, joka teki työnsä Lapin metsätyömiesten hyväksi. Siitä työstä minua muistuttaa Rovala-opiston rakennukset oman työpaikkani vieressä. Rakennus ei ei ole enää se sama mikä oli Tolsan aikana, mutta edelleenkin tuo Rovala nimenä puhuu Tolsan elämäntyöstä. Soisinpa sinunkin lukevan tämän kirjan!

13) Siiri Magga-Miettunen: Siirin kirja. 2011. Ivalon Kutturassa kasvaneen Siirin lapsuuden ja nuoruuden muistot ovat lukemisen arvoiset.

14) A.E. Järvinen: Särkyvää kirkkautta. 2006. Lapin eräkuvausten klassikko. Alunperin julkaistu 1963. Järvinen oli ammatiltaan metsänhoitaja ja siinä ohessa taidemaalari ja kirjailija. Parikymmentä kirjaa luettavaksi, jos koko tuotannon kahlaa läpi.

15) Sakari Pälsi: Sauna. 1960. Aarre kirjojeni joukossa! Pälsi sanoo kirjan alkulauseessaan saunoneensa seitsemänkymmentä vuotta niin kotomaassaan kuin maailmallakin. Sille perustalle hän on kirjansa kirjoittanut. Saunakulttuurin perusteos!

16) Pertti Virtaranta: Hauska tutustua. 1996. Suomalaista historiaa Amerikan suomalaisten kertomana. Mieleen jäänyt kirja monestakin hyvästä syystä.

17) Norman Maclean: Ja keskellä virtaa joki. 1993. Robert Redford teki tämän elokuvaksi, joten ei ihan huono kirja. Kirja elämästä ja perhokalastuksesta.

18) Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista. 2002. Kirja kertoo Alaskan intiaanien legendan petoksesta, rohkeudesta ja selviytymisestä. Kirja on käännetty kuudelletoista kielelle, joten on sitä luettu siellä jos täälläkin. Minäkin luin.

19) Kyösti Wilkuna: Tapani Löfvingin seikkailut. 1995. Nuoruuden rakastettuni! Niin hyvä, ettei ole unohtunut muistista vaikka eka lukemisesta on jo yli 40 vuotta. Luin kyllä uudelleenkin tässä muutama vuosi sitten.

20) Poijärvi ym: Eläinoppi 1. 1965 julkaistu eläinoppi oppikouluja varten. Ensimmäinen painos tästä kirjasta julkaistiin jo 1939. Tuossa oppikirjani on kansi näkyvillä kirjahyllyn lasioven takana. Yhteiskoulun 1A luokalla ollessani olen sen etusivulle nimeni kirjoittanut.

Eläinopissa ei ole yhtään värikuvaa, mutta mustavalkoisia sitäkin enemmän. Sivulla 56 sanotaan, että "lehmää voidaan nykyään sanoa ihmisen tärkeim- mäksi kotieläimeksi". Siinä se on totuus sanottu! Tämän kirjan edessä on tietoa ammennettu ja ihan mukava se on tuossa hyllyssä muistuttamassa ajasta vuosikymmeniä sitten. 


Nyt on listalla yhteensä 20 kirjaa. Tarkka analyytikko tekee jo näiden perusteella hyvän kokovartalokuvan persoonastani.
Kun kaikki sata kirjaa ovat listalla, niin kuva lienee entistäkin tarkempi. - Eppäilemättä!

Vaan seuraavassa päivityksessä taidan kuitenkin laajentaa kuvaa kertomalla, miksi meillä on noin 20 eri kahvikeitintä tai kahvin valmistushärveliä keittiössämme.

Siis sitä odotellessa - mukavaa päivää sinulle.

Cafe' Havana ja Fidel Castron salattu elämä

Pauligin mainostekstien kirjoittajat ovat runoilleet Cafe' Havana paketin selkämykseen ajatuksen, että Havana on kuubalaiseen tapaan tummaksi paahdettua kahvia. Latinalaisen Amerikan arabica-papuja ja mausteena vähän aasialaista robustaa.

Keitin tästä päivän neljännen ja viidennen kupin kahvia iltapäivällä klo 12.10. Tein kahvin suodatinkeittimellä ja nautin päivän neljännen kupillisen mustana.

Havanan paahtoaste on Pauligin mittapuun mukaan 4 ja kyllähän keitoksesta tummaa tulikin. Maku on minun mittapuun mukaan aika lailla tunkkainen... tai sanonko samea? Mitään sanomaton.

Paulig sanoo kotisivullaan, että kuubalaiset höystävät kahvinsa runsaalla sokerilla ja jäin miettimään, että avaisiko se runsas sokeri tämän maun? Kun en ole sokerin käyttäjä, niin en kokeile tätä kuubalaista höystöä. Yritän kuitenkin päivän viidettä kupillista maidon kera ja makustelen sen aromeja.

Viritin Youtubesta kuubalaista musiikkia taustalle toiveena löytää viidennelle kupilliselle odotusten mukaiset aromit. Sitten maistelemaan kuubalaista maitokahvia.

No, miten kävi? Ei maito eikä edes kuubalainen musiikki saanut minusta tämän kahvin ystävää. Edelleenkin se oli minun makuuni perin tunkkaista ja sameaa ilman selkeää makua. Kuubalaisesta kokemuksesta jäi kaiketi puuttumaan se oleellinen, eli kuubalaisen kahvilan sankka ja paksu sikarin katku. Tosin sekään ei olisi tätä makunautinnon puolelle kääntänyt. 

Enpä taida toista pakettia tätä Havanaa ostaa. Kiitos kuitenkin Pauligille hyvästä yrityksestä. 

'Fidel Castron salattu elämä' on Juan Reinaldo Sanchezin kirjoittaman kirjan nimenä. No, salattua se ei enää ainakaan kaikilta osin ole enää tuon kirjan julkaisemisen jälkeen. Kirjoittaja oli 17 vuotta Castron henkivartijana ja vieläpä aika iso fiskaali henkivartijatiimissä. Tottapa hän jotakin näki ja tiesi johtajansa elämästä.

Sanchezin työ päättyi siihen, kun hän halusi eläkkeelle pari vuotta etuajassa. Eläkkeelle hän ei päässyt, vaan sai vankilatuomion moisesta röyhkeydestä. Noin hyvästä tehtävästä ei olisi pitänyt haluta liian aikaisin pois. Vankilatuomion jälkeen hän viimein onnistui pakenemaan USAan ja siellä oli sopiva paikka kirjoittaa tuo kirja.

No, mitä hän sitten kirjassa paljastaa? Ei mitään sellaista jota ei osaisi kuvitella mahdolliseksi ilman tätä kirjaakin. Lähinnä sen, että kuuluisa ja arvostettu vallankumous-johtaja, joka johti kansainvälisesti jotensakin merkittävää kommunistimaata, eli elämää, joka ei kirjoittajan mielestä istunut oikein hyvin yhteen sen kuvan kanssa, joka hänestä annettiin omalle kansalle ja maailmalle. Ylellinen elämä ja rikkaudet olivat itsestään selvyys johtajalle, vaikka kansa eli köyhyydessä.

Isoimmat herneet Sanchez veti nenäänsä tilanteessa, jossa hänelle paljastui, että Castro oli osallinen huumekauppaan, jota suojeltiin Kuuban valtion taholta. Kirjoittajan mukaan huumekauppa oli Castrolle vallankumouksen väline ja rahoitusmuoto. Jos sillä vielä voitiin turmella Yhdysvaltojen elämää, niin miksipä ei? Tämä toiminta oli kuitenkin Sanchezille liikaa, hän kun oli uskonut seitsemän hyvää ja kahdeksan kaunista vallankumouksesta ja samalla Castrostakin.   

Kirja on paljastuskirja ja varmasti sitä on myyty sillä idealla ihan hyvin vielä nyt näissä vaiheissa kun Castro kuoli. Köykäiseksi kirja mielestäni jäi jo siinä paljastamisessakin, eikä tällä nyt muutenkaan ole mitään ihmeellisiä kirjallisia anteja jaettavana lukijalle. Mutta tulihan luettua. Samaa tavaraa oli kuin Havana-kahvikin: hivenen tunkkaista. Mutta silti ihan mielenkiintoisia molemmat.

Juan Reinaldo Sanchez: Fidel Castron salattu elämä.
Suomentanut Aura Sevón.

Atena kustannus 2015

Sivuja 280

Suomi 100 vuotta – 100 kirjaa hyllyssäni ja yksi seinällä. Kirjat 1-10.

Istun huoneessani, jossa kolmella seinällä on kirjahyllyjä. Kahdella seinällä kattoa myöten ja ikkunaseinällä ikkunan alareunaa myöten. Edessäni työpöydällä on tietokone ja näppäimistö. Pöydällä on 24 kirjaa epämääräisessä pinossa. Tuolin vieressä lattialla on 41 kirjaa kolmessa eri kasassa. Huoneen nurkassa kolme laatikollista Tuulinen maa -kirjaa. Tässä kirjojen ympäröimänä on oikein hyvä istua.

Pitäisi tehdä inventaario noista kirjoista. Kun poikani olivat pieniä, he halusivat numeroida silloiset kirjani vähän samaan tyyliin kuin olivat kirjastossa nähneet. Teipillä he laittoivat jokaiseen kirjan selkämykseen numerolapun. Siitä listauksesta on aikaa kaiketi lähes 25 vuotta, mutta vieläkin muutama silloin listattu kirja on hyllyssä.

Kun Suomi nyt täyttää 100 vuotta, niin ajattelin listata tässä alkuvuodesta 2017 tähän 100 minulle tärkeää kirjaa hyllyistäni. Ne eivät toki tule listaan tärkeysjärjestyksessä, mutta jossain järjestyksessä kuitenkin. Tai ehkä laitan listan alkuun kolme minulle tärkeintä kirjaa ja jatkan sitten siitä jossain järjestyksessä. Aloitan listan tekemisen tuosta pöydän kulmalla olevasta kasasta ja siirryn pikkuhiljaa kauemmas selaten kotini kirjahyllyjä.

Tässä listan kymmenen ensimmäistä:

1) Raamattu. Monta eri versiota ja kielissäkin löytyy ainakin suomi, englanti, ruotsi, heprea, kiina ja mbula ja arabia. Osa on koko Raamattuja, osa vain Uusi testamentti -versioina. Kaikkiaan niitä lienee kolmisenkymmentä.

2) Esa Pikkumäki: Tykkimies ja valkoinen ratsu. 2013 syksyllä sain valmiiksi kirjan muotoon isäni sotatarinat. Monestakin syystä minulle tärkeä kirja. Palataan tähän jossain blogipäivityksessä tarkemmin.

3) Esa Pikkumäki: Tuulinen maa. Kuka surmasi Matti Harmaalan? Pakkohan tämä on listalle ottaa.

4) Lauri Hirvensalo: Maapallon eläinkuvasto. Tätä vuoden 1936 Maapallon eläinkuvaston painosta tulee katseltua ihan joka päivä. Sen parhaat sivut on nimittäin liisteröity keittiömme seinälle tapetiksi. Siihen käytettiin 225 sivua tästä kirjasta, jonka kauniit mustavalkoiset kuvat saivat meidät innostumaan tapetoinnista. Lasten lapsille tämä on mieluinen tapa pitää kirja esillä.

Vaimon blogikirjoitus tästä tapetista löytyy täältä.

5) Mikko Aalto: Lemmin ja emmin. Tekijän nimi alkaa A:lla ja niin tämä on hyvä ottaa listalle tähän alkupäähän. ”Kirja rakkaudesta, seurustelusta ja seksistä.” Niin kannen teksti kuvaa sisältöä. Kirja on vuodelta 1987 ja ostettu Jurvan kunnankirjaston poistomyynnistä.

6) Pekka Aukia: Parisuhde kukkimaan. 1999. Takakannen teksti kertoo kirjasta: ”Iloinen sanoma parisuhteessa kipuileville: suhde kannattaa eheyttää elinvoimaiseksi”.

7) Larry Christenson: Kristitty perhe. 1974. Ensimmäisiä tämän aiheen kirjoja minulle siinä vaiheessa kun perheen perustaminen oli ajankohtainen. Mitähän tästä nyt sanoisi jos lukisi uudelleen?

8) John Gray: Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. 1995. Tätä tuli aikanaan luettua tarkasti. Nyt avasin sen ja sivun 166 otsikko pani miettimään. Se oli ”Nainen kaipaa tunteiden arvostusta ja mies tunnustusta.” Siinähän se on sanottu! Gray on kirjoittanut useammankin parisuhdekirjan.

9) Petri ja Marianne Välimäki: Rakkaus ja rakastelu. 2005. Vielä tämä listalle tuosta avioliittoa käsittelevien kirjojen hyllystä. Laskin sen osaston kirjat: 65 kirjaa. (Älä turhaan pelästy: en ole lukenut niitä kaikkia.) Petrin ja Mariannen kirjan perusta on kristillisissä arvoissa ja kristillisessä avioliittokäsityksessä. Ihan suosittelen vaikka kirjassa onkin punaiset kannet. Ota ja lue.

10) Antti Tuuri: Rukajärven aika. + melkoinen kasa muita Tuurin kirjoja. Rukajärven aika kiinnostaa jo siksi, että oma isäni oli sodan vuodet sillä rintamalla. Tuuri on yksi tämän ajan parhaita suomalaisia kirjoittajia. Hänen kirjojensa aiheisiin sisältyy tuo ’Suomi 100 vuotta’ todella hyvin. Tuuri kiinnostaa siksikin, että hän on kaukaista sukua minullekin – se selvisi Passin suvun sukuselvityksestä. Saara Jeremiaantytär Iso-Passi on niin minun kuin Tuurinkin iso-iso-iso-iso-iso-iso-iso-isoäiti tai jotain sellaista. Saara oli syntynyt 1728 Kauhavalla. Jotta sukua ollaan.

Tuo vuosiluku kirjan nimen perässä on kirjan julkaisuvuosi...jos se jotakin kiinnostaisi.

Kahvi ja Kardemumma

On mukava, että kaupunkiimme on tullut maahanmuutajien matkassa muutamia etnisiä kauppoja. Niiden valikoimista löytyy paljon sellaista ruokatavaraa, joita ei kookaupoista ja ässämarketeista löydy.

Syksyllä kävin yhdestä etnisestä katsomassa minkälaista kahvia siellä on myynnissä. Myyjä pani likoon koko suomen kielen osaamisensa ja esitteli kauppansa kahvivalikoiman. Eihän se suuren suuri ollut, mutta sen verran, että ihan valita piti minkä paketin sieltä ostaisi.

Mukaan lähti libanonilainen Alrifai kahvi, joka oli maustettu kardemummalla. Paketin tekstin mukaan tämä kahvipavut itsessään ovat lähtöisin Brasiliasta, mutta arabian kielinen teksti kertoo Alrifain firman libanonilaisista juurista.

Kotiin tultuani avasin paketin ja pikainen tutkiminen vahvisti sen mitä olin jo valmiiksi ajatellut: todella hienoksi jauhettua kahvia. Sellaista turkkilaistyylisen hienoa... niinku pulveria. Ihan mutua.
Tuoksu... mitä sanoisi? Vanha ja tunkkainen. Kardemumman tuoksu on piilossa tai ei vain nouse esiin tuosta tunkkaisesta tuoksusta.
No, keitin heti kuitenkin pari kupillista mokkapannulla. Laitoin vain tuota pulveria, en muuta. Juomatta se jäi. Kardemumma kai se oli, joka antoi kahville niin erikoisen ja vahvan maun, että en pystynyt sitä juomaan.

Ensi yrityksen jälkeen olen käyttänyt tuota Alrifaita mausteena tavallisen kahvin seassa. Yksi kolmasosa tai yksi neljäsosa Alrifaita ja loput muuta. Alkuun se oli mukavan erilainen kahvikokemus, mutta tuolla käytöllä sen kulutus oli liian vähäistä. Loppua kohti maku meni jo tosi huonoksi ja niin heitin sen roskiin vaikka muutaman makukahvin siitä olisi vielä saanut. Avattu paketti ei tietystikään kestänyt ylipitkää säilytystä ja happanihan se.
Roskiin se jouti siksikin, että vaimo keitti tässä joku päivä sitten kahvin Zoegasta ja lisäsi siihen böönien sekaan vähän kardemummaa suoraan maustehyllystä. Olipahan hyvää, paljon parempaa kuin Alrifai ja homma oli sillä valmis. Roskiin vain.

Tänään kävin Lapinkävijäntien aasialaisessa kaupassa ja löysin sieltä vietnamilaista kahvia. Olin siihen törmännyt jo aikoja sitten netissä ja jo silloin ajattelin, että tuota haluaisin maistaa.

Se nettitörmäys kahviin tuli siitä kun löysin Kontin kirpparilta vietnamilaisen kahvikeittimen tai paremminkin suodatuslaitteen, niin sanotun Phin-suodattimen. Sitä suodatinta netissä ihmetellessä näin esittelyn tuosta Trung Nguyen -kahvista. Nyt paketti sitä odottaa keittiön hyllyllä. Lähipäivinä tuo kahvi testataan tuon phin-suodattimen kanssa.
Täältä löydät ostamani Trung Nguyen Gourment Blend kahvin.

Armottomuudesta ihmeelliseen armoon

Jonathan Aitken: John Newton, Armottomuudesta ihmeelliseen armoon

Kukapa ei olisi kuullut laulua Amazing Grace? Sitä lauletaan kaikkialla maailmassa ja on laulettu jo pitkään. Melkein jokainen varteenotettava laulaja siitä on jonkinlaisen version esittänyt ja sävelmän tunnistaa sekin, joka ei musiikista mitään ymmärrä.

Tätä kirjoittaessani avasin Youtuben ja taidan kuunnella sieltä ainakin Elviksen version tästä laulusta. Seuraavaksi listalla ovat vielä Susan Boyle, Helmut Lotti, Luciano Pavarotti, Aretha Franklin, Johnny Cash, U2, Joan Baez & Bob Dylan ja tietysti myös Andrea Bocellin versio on kuunneltava.

Kaikella on taustansa ja tämän laulun taustaa valottaa kirja Armottomuudesta ihmeelliseen armoon. Se on laulun sanoittajan merikapteeni John Newtonin elämänkerta. Mies eli 1725 - 1807 ja on tunnettu myös siitä, että oli laivoineen osallinen orjakaupasta. 

Mies koki voimakkaan hengellisen heräämisen, mutta jatkoi silti orjalaivan kapteenina. Sen ajan kirkko ei kyseenalaistanut orjakauppaa.

Lopulta Newtonista tuli Englannin kirkon pappi. Vuosien mittaan Jumalan tuntemisessa kasvaminen johti ja suorastaan vaati Newtonia toimimaan orjakaupan lopettamisen puolesta.

Vuonna 1788 Newton julkaisi kirjoituksen, jossa hän kertoi häpeävänsä syvästi omaa osuuttaan orjakaupassa. Julkinen tunnustus vaikutti merkittävästi yleisen mielipiteen kääntymiseen orjakauppaa vastaan.

Pohtiessaan orjakaupan vaikutusta siinä mukana oleville, Newton kirjoitti:

"En tiedä mitään muuta tapaa hankkia rahaa maatierosvous mukaan lukien, jolla on niin selvää taipumusta hävittää moraalintaju ja joka tuhoaa sydämestä jokaisen lempeän ja inhimillisen ominaisuuden ja kovettaa sen teräksiseksi kaikkia herkkyyden vaikutuksia vastaan."

Aitken kirja ei ainakaan minulle ollut niitä helpoimpia luettavia, vaikka Newtonin elämäntarina mielenkiintoinen onkin. Viime syksynä kirja oli minulla kirjastosta lainassa pitkään. Kirjan 400 sivua eivät päästäneet helpolla. Yksityiskohtia välillä turhan tarkasti kuvaava kirja väsytti moneen kertaan. Kuitenkin kirjan lopun kuvaukset ja Newtonin tekstien siteeraukset suorastaan hyvällä tavalla järkyttävät ja haastavat miettimään oman aikamme ja jopa lukijan oman elämän arvoja. Vieläkin tarvitaan rohkeita ihmisiä ja siinä rohkeudessaan ja uskossaan lujia ihmisiä, jotka antavat elämänsä taisteluun hyvän puolesta.

Newton sai nähdä ajan, jolloin britit tekivät virallisen päätöksen orjakaupan lopettamisesta. Se oli varmasti hänelle suuri ilo. Muutama päivä ennen Newtonin kuolemaa, hänen vieraansa kirjasi muistiin merikapteenin ja papin viimeisiä sanoja: "Muistini on melkein mennyt, mutta muistan kaksi asiaa: että olen suuri syntinen ja että Kristus on suuri Vapahtaja."

Suosittelen sitkeälle lukijalle. Suosittelen lukijalle, joka haluaa tuntea ja tietää yhden aikamme tunnetuimman laulun sanojen taustan. Suosittelen lukijalle, joka haluaa perehtyä siihen kuinka suuri se armo ihmeinen oikein onkaan. Suosittelen lukijalle, joka haluaa tutustua maailman yhteen häpeätahraan - orjakauppaan. Ja vaikka se on lopetettu, niin silti se jatkuu kaiken aikaa vähintään yhtä kauhistuttavana kuin se oli Newtonin aikana. Jos ei sitten vielä kauhistuttavampana?

Ja lopuksi, tässä linkissä presidentti Obama Amazing Grace -tunnelmissa. Enpä ole ennen kuulut Obaman laulavan, mutta tuossa linkissä hän laulaa Amazing Grace -laulua. Laitoin tuon linkin kun huomasin, että tämän aamun uutisissa kerrottiin, että Obama oli juuri armahtanut tietovuotaja Chelsea Manningin. 35 vuodeksi vankeuteen tuomittu mies pääsee vapauteen toukokuulla.

Jonathan Aitken: John Newton, Armottomuudesta ihmeelliseen armoon.
Suomentanut Riitta Bonny

408 sivua.

Suomen Lähetysseura 2016.

Pressopannullinen Zoegan Forzzaa

Kahvipaketin kyljessä on teksti extra mörkrost. Forzza on kahvi, jonka maussa ei ole tingitty yhtään kostariikan suuntaan. Niinpä tänäänkin vapaapäivää juhlistaakseni päätin keittää Forzzat ja vielä avasin joululta jääneen suklaarasian täydentämään maanantain makuelämystä.

Zoegan kahvipakettien kyljessä on aina selostettu kahvin laatua kolmella muuttujalla: rostningsrad, fyllighet ja syrlighet. Rostningsrad asteikko on 1-8, fyllighet on 1-5 ja syrlighet on asteikolla 1-5. Tuo ensimmäinen on paahtoaste ja se on Forzzassa 8, täyteläisyys on täysillä viitosessa ja hapokkuus on kaikista miedointa luokkaa eli vain 1. Näillä arvoilla syntyy minulle tämän päivän mieluinen kahvi. Nautinto!

Forzza on kahvina sellainen, että se on tietysti päässyt mukaan kirjaanikin. Olkoon se kuin arvonannon osoitus hyvälle kahville. Myönnettäköön, että kirjassa on mainittu ihan nimeltä muitakin kahveja. Johtunee siitä, että meillä kahvi ei ole vain kahvi, vaan aika usein kyselemme vaimon kanssa toisiltamme, että mikä kahvi tämä tällä kertaa on? Vastauksena tulee sitten kahvin nimi, ne kun kaikki ovat yksilöitä. Tämä tieto ja tapa on sitten lipsahtanut kirjaankin.
Ja Forzzasta puheenollen, se onkin oikein kahvien valioyksilö ja todella vahva persoona. Liitänpä tähän alle pienen katkelman kirjani Tuulisen maan sivulta 64. Siinä kirjan päähenkilö, joka on pastori, yrittää tässä saada sunnuntaisaarnan syntymään.

  "Noin tunnin kuluttua totesin, että tänään ei taida syntyä tekstiä, vaikka tein kaiken saarnanvalmistusrutiinieni mukaisesti.Ensiksi valitsin vakavasti harkiten kahvin. Päädyin keittämään pressopannullisen vahvaa Zoegan Forzzaa. Kahvin valmistuessa avasin työpöydälle Raamatun kolmena eri käännösversiona ja virittelin taustamusiikiksi Elviksen laulamaan Crying in the chapel.
Yleensä jo hyvän kahvin tuoksu saa ajatukset lentämään oikeaan suuntaan, mutta nyt ne eivät lähteneet lentoon. Forzza kyllä jakoi auliisti kahvintuoksuaan ja makuaan tietokoneen näppäimistön vieressä, mutta ajatus ei yltänyt edes näppäimistölle saakka.
Ajatuksia risteili korvieni välissä vaikka kuinka, mutta yksikään niistä ei irronnut Sirjan ja Matin kohtalosta minnekään. Tai oikeastaan irtosi sen verran, että Tarkkosen sanomisetkin kävivät hetken verran mielessä.
Join kaksi mukillista kahvia, selasin mitään lukematta Raamatun sivuja ja Elvis lauloi laulujaan moneen kertaan, mutta näppäimistöön minun ei tarvinnut koskea ollenkaan.
Ajatukset olivat viime päivien tapahtumissa ja sillä hyvä. Siihen oli tyytyminen. Niinpä sammutin tietokoneen ja menin olohuoneen sohvalle selälleen. Otin siinä pienet iltapäiväunet." 

Donna Leon: Ylimpiä ystäviä

Donna Leon: Ylimpiä ystäviä

Ehdin vanheta aika lailla ennen kuin osasin tarttua dekkariin. Siitä ei taida olla juuri muuta kuin puolenkymmentä vuotta taaksepäin kun ihan vakavasti päätin tutustua tähän kirjallisuuden alaan. Ensimmäinen taisi olla Raymond Chandlerin Syvä uni. Siinä oli paljon sellaista, joka sai kysymään, että ovatkohan kaikki dekkarit näin mielenkiintoisesti kirjoitettuja? Nyt tiedän jo vastauksen: eivät tokikaan ole. Sen verran olen tähän päivän mennessä niitä lukenut.

Donna Leon'in tarinoita komisario Guido Brunettin elämästä olen sitten lukenut muutamia. Se "muutamia" jo kertoo, että jotakin niissä on ollut sellaista, joka on saanut niitä lukemaan. Mielestäni ne ovat helppoja, sopivan kevyitä, eikä niissä liikaa rassata lukijan mieltä likaisilla ja väkivaltaisilla kohtauksilla. Myös se kiehtoo, että niissä näyttää olevan totta se, että oikeus ei aina voita. - Siis ihan niin kuin oikeassa elämässäkään oikeus ei aina voita.

Brunetti perheineen asuu Venetsiassa. Liekö jo se saa minut kiinnostumaan kirjoista? Olen nimittäin jo aiemmin halunnut joskus käydä tuossa kaupungissa. Nyt kun olen siellä muutaman kerran vieraillut Leonin kirjojen kautta, niin en enää ole ihan varma haluanko sittenkään Venetsiaan.

Ylimpiä ystäviä -kirjassa lähdetään liikkeelle Brunettien arkisesta elämästä ja vaikka kohta jo päädytäänkin rikoksien selvittämiseen, niin koko ajan taustalla ollaan lujasti heidän arjessaan. Välillä joutuu ihan kysymään, että onko tämä tosiaankin venetsialaista arkea, mutta kaipa se on, asuuhan kirjailijakin Venetsiassa ja tuntee kaiketi kaupunkinsa.

Korruptoituneen yhteisönsä keskellä eläessään herra ja rouva Brunettikin joutuvat omassa tilanteessaan miettimään miten asioita pystyisi hoitamaan. "He istuivat hetken hiljaa miettien mielessään taannoin tekemiään ystävänpalveluksia, joista voisi odottaa vastapalvelusta. Oli melkein puolipäivä kun he olivat viimein saaneet valmiiksi listan mahdollisista liittolaisista ja päässeet yhteisymmärrykseen näiden mahdollisesta käyttökelpoisuudesta."

Kirjoissa Brunettilla on siis vaimo (tietysti) ja kaksi kaiketi murrosikäistä lasta. Jotakin tuttua ja ajatonta, paikkaan ja johonkin tiettyyn maahan sitomatonta kirjoista löytyy myös vanhempien suhteesta lapsiinsa ja lasten suhteesta vanhempiinsa. Lukiessa voi vain aina joskus sanoa, että näinhän se vain menee meilläkin, tai on ainakin mennyt. Tuttuja kuvioita!

Niin, se rikos ja sen ratkaisu... Olipahan kirjoittaja taas saanut loppuratkaisuun italialaista makua. Ainakin luulen, että noinhan sen täytyy mennä jos haetaan italialaista ratkaisua. Se yllätti lukijan ja riisui aseettomaksi. Piti vain yhdessä Brunettin kanssa todeta, että minkäs teet, eihän tälle vaan voi mitään!

Ja sitten Brunettien kotielämän loppuratkaisut: nekin olivat taas niin italialaista! Näinhän siellä kai asiat hoidetaan. Maassa maan tavalla!

Mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että Donna Leon kirjoittaa englanniksi, eikä ole antanut kääntää kirjojaan italiaksi. Se englanniksi kirjoittaminen ei sinänsä kummastuta, sillä hän on syntyjään amerikkalainen. Hän on asunut Venetsiassa jo kolmattakymmentä vuotta. Italialaisilta hän kaiketi haluaa pysyä piilossa ja siksi ei anna kääntää kirjojaan italiaksi.

Jos siis kaipaat helppoa lukemista, niin tässä se voisi olla. Ihan niin dekkaria kuin Chandlerin kirjat ja Agatha Christien kirjat ovat, nämä Leonit eivät ole, se on myönnettävä.

Leonin kirjoja on käännetty suomeksi jo melkoinen pino, enkä ole läheskään kaikkia niitä lukenut. Lukemissani on ollut hyviä jos vähän huonompiakin, mutta kaikki silti ihan luettavia.

Donna Leon: Ylimpiä ystäviä.
Suomentaja Kristiina Rikman.

270 sivua.

Otava 2003.

Donna Leon kotisivut: http://www.donnaleon.net/ 

Luehan tämäkin haastattelujuttu

Kahvinkeiton salaisuudet

Jokaisella lienee kokemuksensa huonosta kahvista. Yleensä huonoksi sanotaan joko liian laihaa tai liian vahvaa kahvia. Olen itsekin saanut molempien tyylisuuntien kahveja. Siitä kahvista, jota voi värinsä puolesta ihan hyvällä omallatunnolla luulla teeksi, ei tarvitse paljoa sanoa. Siitä ei yksinkertaisesti voi paljoa sanoa, koska kahvin oleellisinta osaa - kahvia - siihen on niin säästeliäästi käytetty.

Vahvimman kahvini olen saanut noin 30 vuotta sitten jossain tienvarren mökissä Ruotsin pohjoisosassa. Se oli Pajalan tienoilla vähän ennen sitä kohtaa jossa pohjoiseen menevä tie ylittää Torniojoen.

Sade yllätti meidät, kun teimme matkaa polkupyörillä pohjoiseen. Pysähdyimme tien varteen suurten puiden suojaan odottamaan kuuron ohimenoa. Naapurimökin portaille ilmestyi vanha ukko, joka viittelöi meitä tulemaan tupaan sadetta pitämään.

Pikkasen epäröiden menimme ja kohta jo istuimme tuvan pöydän ääressä edessämme kupilliset juuri keitettyä kahvia. Olihan se kokemus! Ensinnäkin ukon ystävällisyys, toiseksi tuvan siivottomuus ja kolmanneksi kahvin sakeus.

Kahvi ei siis ollut vain vahvaa, vaan se oli sakeaa. Jälkeenpäin naureskelimme, että siinä liemessä pysyi lusikka pystyssä ilman tukea. - No, ehkä liioittelimme tuossa arviossa, mutta kyllä se kahvi oli bööniä säästelemättä keitetty. Se on mielessä vieläkin vaikka sen juonnista onkin jo 30 vuotta.

Hyvän kahvin salaisuus pitää sisällään monia asioita puhtaudesta kahvin merkkiin ja laatuun, valmistustapaan ja lopulta vielä sen juomiseen saakka. Kaikella on merkityksensä hyvän kahvin salaisuudessa.

Joku aika sitten luin artikkelin (mistä? en vaan muista!) Amerikoissa tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan kahvi maistuu parhaimmalta sinisestä kupista juotuna. Ei siis riitä, että kahvi olisi jotakin kallista merkkiä, ei riitä kahvipannun puhtaus ja veden laatu, vaan tarvitaan sininen kuppi tai muki parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi. Minun oli siihen tutkimuksen tulokseen helppo yhtyä, sillä juon itsekin mieluiten kahvini sinisestä mukista. Vaalean sinisestä siis. Se on kalajokisen Iso-Pahkalan keramiikkaverstaan valmistama muki. Ei suuren suuri, mutta sopivan kokoinen kyllä. Käteensopiva.

Siinä Iso-Pahkalan kahvimuki, josta kahvi maistuu parhaimmalta.
Havana oli kyllä minun makuun surkea kahvi. Se ei
maistunut hyvältä edes tuosta mukista juotuna.

Tee siis testi. Keitä pannullinen kahvia ja jaa se keittiökaapistasi löytyviin erivärisiin kahvikuppeihin. Jos siellä ei ole sinistä kuppia niin käy kaupasta ensin se ostamassa. Sitten maistelet kaikista. Sellaisia pieniä hörppyjä vain!

- Olehan nyt ihan rehellinen! Eikö vain sinisen kupin kahvi maistukin parhaalta?

Kärsivällisyys koetuksella

Pikkuhiljaa tämän Bloggerin salat alkavat uudelle käyttäjälle avautumaan... Joitakin juttuja tosin saa ihan väsyksiin saakka vääntää saadakseen ruudulle näkymään suunnilleen sen mitä haluaa.
Tuossa äsken lisäsin blogin sivun, tai siis muutin tuon Tuulisen maan RV-arvion omaksi sivukseen. Sen saaminen näkymään oikein vei aikaa melkoisesti. Aina tuli joku virheilmoitus. Tajusin viimein sulkea koko ohjelman ja käynnistin uudestaa ja niin sain sivut lopulta oikein.
No, katosi siitä yksi, elämäni ensimmäinen blogikommentti, mutta siihen oli tyytyminen. Nyt sitten innolla odottelen sitä elämäni toista kommenttia. Tiedä vaikka tulisi.

Siinä ne olla köllöttelevät hyllyssä. Tuo 'Tapani Löfvingin seikkailut' on yksi mieleenpainunut lukukokemus jostain siltä ajalta kun olin alun toisella kymmenellä. 'Paahtoleipäkatastrofi' puolestaan kertoo siitä missä nyt mennään tämän iän kanssa.
Eläinoppi on koulukirjani yhteiskoulun ekaluokalta. Monta tuossakin hyllyssä on sellaista kirjaa, jonka voisi joskus ottaa ainakin kahvipöytään selailtavaksi. Sellaisia ovat ainakin tuo Kuusiston ja Härmän Kustaan murrepakinat ja 'Hauska tutustua', joka kertoo Amerikan suomalaisista... jos oikein muistan.

No, jospa tämä Bloggerin käyttö kohta alkaisi sujumaan. Toivotaan ainakin.

Elämäni ensimmäinen 'oikea' kirja oli Delawaren pojat

Heikki Jylhä: Delawaren pojat

Tämä kirja veti minut aikoinaan sisälle kirjojen maailmaan. Olin kai yhdentoista vanha ja lievässä kuumeessa sänkypotilaana. Olin tyytyväinen, että ei tarvinnut mennä kouluun, mutta toisaalta sängyssä aika kävi pitkäksi. Huoneessa oli kirjoituspöydän yllä pieni hylly ja siinä muutama kirja. Pitkästymistä vastaan pyristellessä otin hyllystä Delawaren pojat -kirjan. Sen kannessa juoksi puron yli intiaani ja perässä tuli kaksi valkonaamaa.

Avasin kirjan, luin muutaman sivun ja sitten en enää voinut laskea kirjaa käsistäni. Elämäni ensimmäinen "oikea" kirja imaisi minut sisälleen. Pitkästyttävästä päivästä tuli muutamassa hetkessä mielenkiintoinen matka aivan uuteen maailmaan. Se maailma oli 1700-luvun Pohjois-Amerikassa suomalaisten siirtokunnassa intiaanien mailla.

Joitakin vuosia sitten näin tämän kirjan kirpparilla. Hintaa oli 50 centtiä ja ilman muuta ostin sen. Delawaren pojat pääsivät kunniapaikalle olohuoneen kirjahyllyyn. Nyt otin sen sieltä ja luin uudelleen.

Lukiessani yritin samaistua siihen pikkupoikaan, joka olin silloin kun tuon kirjan aikoinaan luin lähes 50 vuotta sitten. Mikä tässä kirjassa silloin imaisi sisälleen?

Se "imu" taisi olla seikkailun maku ja tietysti intiaanit. Joku heistä muuten osasi ihan oikeesti puhua suomea, tosin vähän heikosti, mutta kuitenkin. Suuret vihreät metsät, nuorten suomalaispoikien rohkeus ja vaarat joihin he joutuivat - olihan siinä aineksia aikansa lukuelämykseksi.

Tällä lukukerralla kirja ei ihan samalla lailla imaissut matkaansa niihin suuriin metsiin, mutta luettua se tuli. Kun kellahdin selälleen sängyn päälle ja otin kirjan käteeni, ajattelin, että tuskin jaksan sitä loppuun saakka lukea. Vaan eipä se lukeminen silti tiukkaakaan tehnyt.

Kyllähän kirjan teksti välillä vähän hymyilytti, se on myönnettävä. Löysin silti Delawaren pojat -kirjasta vieläkin sen "jonkun" joka haastoi silloin lukemaan yhä uusia kirjoja. Se jokin oli kuin ovi, josta sai mennä sisälle uuteen ja outoon maailmaan - sillä kertaa 1700-luvulle Pohjois-Amerikkaan suomalaisten ja intiaanien keskelle. Seikkailu on aina seikkailu!

Voisin viihtyä intiaaniveljieni seurassa vihreässä metsässä, Lassi vastasi. -Delawaren kylissä asuu kuitenkin omaa heimoani, jonka luokse minun on mentävä. Suomalaiset elävät vieraan kansan keskuudessa köyhissä oloissa. He ovat vaatimattomia ja ahkeria ihmisiä. He eivät osaa pitää puoliaan isoisempien kanssa asioissa ollessaan, eikä heillä ole mahtimiehiä.

Kirjailija Heikki Jylhä oli vuonna 1903 Amerikoissa syntynyt suomalainen siirtolaisperheen poika, joka myöhemmin muutti perheensä kanssa takaisin Suomeen.

Delawaren pojat ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1938. Se minun poikasena lukemani taisi olla kirjan neljättä painosta vuodelta 1968 ja oman kirjahyllyni versio on viidettä painosta vuodelta 1972.

Nettiä selatessani löysin kuvan kirjan ensipainoksen kannesta. Se on erilainen kuin omassani ja täytyy myöntää, että tuo ensipainos tekisi mieleni ostaa.

Muistatko sinä minkä kirjan luit ensimmäiseksi? En tarkoita pieniä lastenkirjoja tai kuvakirjoja, vaikka nekin ovat tärkeitä, vaan sitä ihan ensimmäistä "oikeaa kirjaa". Kerrohan lukukokemuksesi ensimmäisestä kirjastasi!

Heikki Jylhä: Delawaren pojat.

Punainen sulka -sarjan kirja numero 16.

136 sivua.

5. painos, 1972.

Kirja syntyi ja on jo kolmen kuukauden ikäinen. Nimeksi tuli Tuulinen maa.

Kävin eilen kirjastossa, ja olin siinä lainausautomaatilla vaimolle lainaamassa villasukkakirjoja, kun siihen tuli jostakin yhteyksistä tutuksi tullut nainen.
- Piti vain tulla sanomaan, että minä pidin siitä sinun Tuulinen maa -kirjastasi tosi paljon.

Lokakuuta 2016 se oli kun tuo Tuulinen maa -kirja tuli ulos painosta. Sen jälkeen moni on kysynyt, että miten kirja syntyi? Ja mistä idea kirjaan tuli?

Niinpä tässä kerron sinullekin vähän tuon kirjan taustoja. Se mahtoi olla joskus 2013 loppupuolella kun törmäsin uutiseen, jossa kerrottiin eteläisen Suomen jostakin tuulivoimahankkeesta. Ja niin kuin tiedät, niin eihän media kauheasti innostu mistään hyvästä jutusta, mutta kun jotakin menee pieleen, niin media haistaa siinä jutun, joka voisi lukijoita jos katselijoitakin kiinnostaa.

Tuossa uutisessa kerrottiin kylästä, jonne tuulivoimafirma halusi myllynsä pyörimään. Ongelma oli vain siinä, että osa kyläläisistä oli hanketta vastaan ja koko homma oli kaatua siihen vastustukseen. Niinpä tuo firma lupasi isot rahat kylälle, kunhan vain hankkeelle myönteiset saisivat käännytettyä vastustajat myönteiseksi tuulivoimalle.

Se mitä kylällä sitten tapahtui, ei ollut kaikilta osin kovin fiksua. Se uutinen pani minutkin taas kerran ihmettelemään sitä, että kuinka ikäviä asioita voi tapahtua, kun houkuttimeksi laitetaan tarpeeksi iso tukku rahaa.

Mielikuvitukseni lähti liikkeelle tuosta uutisesta ja niinpä sitten ajattelin joulun aikana 2013 kirjoittaa pienen tarinan aiheesta. Kohta jo huomasin, että eihän näin iso juttu voi mahtua pienen tarinan puitteisiin. Niinpä annoin tarinalle luvan laajentua, kasvaa ja muotoutua dekkarityyliseksi kertomukseksi.

Välillä tarina aivan unohtui kuukausiksi tietokoneen syövereihin kun oli niin paljon muutakin tekemistä. 2016 vuoden lopulla se oli kuitenkin jo niin pitkällä, että lähetin sen eräälle kirjailijaystävälleni arvioitavaksi. Vaihtoehdot olivat unohtaa tarina tietokoneelle tai sitten jatkaa se päätökseen asti. Niinpä kysyin ystävältäni rehellistä arviota: jatkanko vai pidänkö hautajaiset?

Sain vastauksen melko pian, ja siinä ystäväni kehotti tekemään työn loppuun ja etsimään kirjalle kustantajan. Niinpä väänsin siihen vielä uuden alkuluvun ja loppuluvun, ripottelin tekstiin lisää ainakin 200 grammaa pilkkuja ja muutenkin tein viime hetken hiontaa sieltä täältä.

Helmikuulla lähetin tekstin kustantajalle. Ajatukseni oli, että saanpahan ainakin kuulla asiantuntija arvion siitä, että miksi tätä kirjaa ei kannata kustantaa.

Arvio tulikin jo muutamassa päivässä ja - yllätys yllätys - se oli, että kustannamme tämän kirjan.

Vielä takaisin sinne kirjastoon. Seison siinä villasukkakirjat kainalossa ja täytyy myöntää, että myönteisen palautteen saaminen tuntui mukavalta. Toki ymmärrän, että kaikki eivät kaikista kirjoita tykkää (en minäkään), eivätkä kaikki pidä Tuulinen maa -kirjastanikaan. Mutta mukava oli taas kuulla, että tuo ihminen oli kirjani lukenut ja vieläpä kokenut sen niin positiivisena, että sain palautteen häneltä ihan kasvotusten.